Turun Karjalatalon kirjoittajat vasemmalta oikealle Ilona Tanskanen, Helena Marttinen, Salme Rekola ja Jouko Paija. Kuva: Pasi Junttanen.

Turun Karjalatalo on tarjonnut vuosikymmeniä puitteet omakohtaisesti tunnustella, tutkia, oppia ja pitää elossa karjalaisuutta ja karjalaista kulttuuriperintöä esimerkiksi käsitöiden, perinnepiirin, leipomisen ja ruuanlaiton, naisten- ja miestenpiirin, teatterin, kuoron ja järjestötoiminnan muodossa – sekä vertaiskirjoittajapiirissä. Tämä kirjoitus avaa ikkunan Turun Karjalatalon keittiöön ja Messiin, niissä vuonna 2023 nykymuodossaan toimintansa aloittaneen kirjoittajaryhmän teksteihin ja niiden Karjalaan.

Turun Karjalatalon kirjoittajapiirissä on tätä nykyä muutaman säännöllisen kävijän ydinjoukko, ja mukana on ollut myös muita, silloin tällöin mukaan osallistuneita Karjalasta ja karjalaisesta kulttuurista kiinnostuneita. Ovet ovat avoimet uusille kirjoittajille.

Tapaamisia on noin kerran kuussa kesäkatkosta lukuun ottamatta. Vuonna 2024 kokoonnuimme kahdeksan kertaa. Teemana ovat olleet muun muassa sukututkimus, murteet, kirjeet ja Karjala-kirjallisuus. Kukin on tuonut keskusteluun omia kokemuksiaan, valokuviaan ja muita aineistojaan sekä kirjoittamiaan tekstejä. 

Tekstien ja keskustelujen teemat ovat muotoutuneet kirjoittajayhteisössä. On työskennelty sellaisten teemojen parissa, jotka kiinnostavat mahdollisimman monia. Tapaamisen päätteeksi valitaan usein seuraavan kokoontumisen ja kirjoittamisen teema, ellei sitä ole jo aiemmin sovittu.

Jutun juurena ovat olleet esimerkiksi evakkoaikaa edeltävät sanomalehtitekstit. Niitä on saatavilla Kansalliskirjaston digiarkistosta (digi.kansalliskirjasto.fi). Tämä teema johti meidät sodan läheisyyden teeman tutkimiseen, josta esimerkiksi Jouko Paija on kirjoittanut.

Olen monien muiden kirjoittajapiiriläisten tavoin evakkojen jälkeläinen. Vain yksi aktiivisimmista osallistujista on syntynyt menetetyn Karjalan alueella. Niin ollen omaa koettua Karjalaa ei suurimmalla osalla ole, vaan karjalainen kulttuuriperintö on välittynyt edeltävän sukupolven kautta.

On pitänyt luoda oma Karjala, kertoa ja kirjoittaa se. Tämä on yksi syy omalle kirjoittajapiiritoiminnalleni, ja tähän olen hakenut tukea vertaiskirjoittajatoiminnasta.

Karjalaisuuden tutkimista keskustellen, lukien ja kirjoittaen – yhteisöllisesti

Turun Karjalatalossa kirjoittavia yhdistää kiinnostus karjalaisia suku- ja kulttuurisia juuria kohtaan. Evakkotaustaisten yhteisö on tarjonnut sekä vertaistukea että yhteisen tiedonmuodostuksen foorumin, jossa on mahdollista tunnistaa yhteisiä kokemuksia, sitä karjalaisuutta, joka on kuulunut omaankin elämänpiiriin. Ei nimittäin ole ollut aivan yksinkertaista hahmottaa sitä, mitä karjalaisuus oikeastaan on – varsinkin itselle ja tässä ajassa, kun Karjalassa syntyneet perheenjäsenet ja sukulaiset ovat siirtyneet tuonilmaisiin vuosikymmeniä sitten.  Esimerkiksi Helena Marttinen on kirjoittanut siitä, mitä Karjala ja karjalaisuuden tutkiminen merkitsevät hänelle.

Hellä Seppänen-Neuvonen on osaltaan tuonut esiin väitöskirjassaan Menetetyn Karjalan valot ja varjot (2020) sekä siitä kummunneessa populaarissa tietokirjassa Evakkojen perilliset. Keitä me olemme, minne me kuulumme (2023) siirtokarjalaista kulttuuriperintöä. On ollut antoisaa tutkia tätä tematiikka niin tieto- kuin kaunokirjallisuudesta.

Vuorovaikutus kirjoittajakavereiden ja muidenkin Turun Karjalatalolla kohdattujen ihmisten kanssa on niin ikään auttanut tunnistamaan omia kulttuurisia juuria. On löytynyt paljon asioita, jotka ovat tuttuja lapsuudenperheistämme ja suvuistamme sekä ovat osa mielenmaisemaamme ja toimintatapaamme. Tällaiset tunnistamisen kokemukset rakentavat yhteenkuuluvuutta ja ymmärrystä siitä, että on kotona jossakin – vaikkakaan ei välttämättä ainakaan täysin siellä, missä on ja asuu.

Monella evakkojen perillisellä on kokemuksia kivijalkamatkoista. Esimerkiksi sellaisista, joista Salme Rekola on kirjoittanut.

Isovanhemmat August ja Aleksandra sekä Helvi-täti pienenä Sortavalan maalaiskunnassa noin vuonna 1913. Kuva: Ilona Tanskasen kotialbumi.

Siirtokarjalaisuus vertaiskirjoittajapiirin yhteisötaiteellisessa toiminnassa

Siirtokarjalaisuuteen sisältyy jossakin määrin kokemuksia ulkopuolisuudesta ja juurettomuudesta.  Syntymäseudullani ei ollut isäni suvun juuria, ei mummolaa eikä enää toisen puolen isovanhempia. Karjala häivehti lapsuudessa kuitenkin suvun kokoontumisissa, joissa karjalaisia olivat ne muut, en minä. Tämän asetelman jakaa kanssani moni.

Onkin olennaista päästä kommunikoimaan siihen liittyvistä yksityisistä ja henkilökohtaisista havainnoista kirjoittaen ja puhuen. Tällä on ollut suuri merkitys, uskoakseni myös muille Karjala-harrastajille. Kysymys on identiteettityöstä.

Haluan osaltani edistää karjalaista kulttuuria, viedä sitä eteenpäin. Minulle on ollut luontevaa toimia vertaiskirjoittajapiirin veturina, sillä siihen olen saanut eväitä koulutuksestani ja työstäni Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiassa.

Näen Turun Karjalatalon vertaiskirjoittajapiirin yhteisötaiteellisena toimintana. Vaikka toiminkin kokoontumisten suhteen organisoivassa roolissa, ehdottelen ja ohjaan silloin tällöin harjoitteita ja teemoja, olen ennen kaikkea yksi yhteisön jäsenistä. Olen oppinut tässä yhteisössä paljon karjalaisuudesta, kirjoittamisesta ja ylipäätään ihmisyydestä.

Ajattelen että vertaiskirjoittajatoiminnan organisoiminen on minun panokseni karjalaisuuden hyväksi, minun paikkani karjalaisuuden ketjussa. Vertaiskirjoittajapiirillä on minulle suuri merkitys, samoin Karjalalla, kuten seuraavassa tekstissä olen kirjoittanut:

Jos meillä ei olisi ollut Karjalaa
En olisi astunut kivijaloille
etsimään punaista hiekkaa
maasta, josta oli tullut
isäni,
isälleni
joka oli muuttumassa
maaksi.

Ei olisi ollut ensimmäistä lähtöä
joulukuun toisena
Näätäojan seisakkeelta
sotilaisen saattelemana
junaan
jonka ikkunassa
viimeisen kerran
Tanskala
lähtöpiste
jonka talvisota poltti
jätti kuitenkin
sanan ja viivoja kartalle.

Ei olisi tullut toista lähtöä,
majurin lähettämää kuorma-autoa
Loimolasta
Kauhavalle
Aution taloon

Ei olisi ollut liikekannalle joutumista
varautumista
milloin mihinkin
asuinsijojen ja olojen
laittoa
toisessa todellisuudessa
vierailla mailla
jotka oli muokattava
omiksi,
alettava kutsua kodiksi
opeteltava uusi osoite
uusi vastaus kysymykseen
mistä olet

Olenko mistään
rivien alla
näkymättömällä musteella
päiväyksen perässä
Jos ei olisi ollut Karjalaa
ei olisi minua
ei olisi ollut Viljo Olavia
Aleksandra Mäkistä
Agripina, Ahri Semenovia
Vasili Petrovia
Fevronia Fominaa
Semen Feoktistovia
Jevdokia Tschährää
Feoktist Feoktistovia
Matrena Lentoievaa
ja heitä, jotka
olivat selvinneet aina 1700-luvun puoliväliin
pienet ja isot vihat
ties millaiset vaiheet
kuka tietää, missä

Ei olisi minulla
näitä sanoja
jotka olen kurkotellut kokoon
kuin nimetön
Lemminkäisen äiti
lapsensa
mustasta virrasta, punaisten rantakivien välistä

Sanoja
joiden varassa
olen
olet
olemme

Ilman meitä
minulla ei olisi
Karjalaa

Teksti: Ilona Tanskanen

Ilona Tanskanen. Kuva: Pasi Junttanen.

Turun Karjalatalon vertaiskirjoittajapiiri julkaisee yhteensä neljä kirjoitusta, joiden kirjoittajista on mainininta myös yllä olevassa tekstissä.
Kuvat juttukokonaisuuden kirjoittajista sekä historiallisten kuvien käsittely: Pasi Junttanen.
Julkaisut: 

Ilona Tanskanen, Kirjoitettu Karjala – vertaiskirjoittajapiiri Turun Karjalatalolla

Jouko Paija, Sodan läheisyyttä

Helena Marttinen, Karjalan ja karjalaisuuden tutkimisen merkitys minulle

Salme Rekola, Säilyviä muistoja