Arvoisat kuulijat!

Ensiksi haluan lämpimästi kiittää Karjalan Liittoa kutsusta tulla puhumaan juhlaanne. On ilo iloita kanssanne itsenäisestä Suomesta.

Sana itsenäinen tarkoittaa riippumatonta, ja itsetön, joka tunnetaan savolaismurteissa, erityisesti Kainuussa, tarkoittaa puolestaan tajutonta tai voimatonta. Sanasta itsenäisyys on kirjallisia tietoja vuodesta 1841 lähtien. Laajempaan tietoisuuteen sana nousi Volmari Kilpisen ansiosta. Itsenäisyys on johdettu adjektiivista itsenäinen, joka puolestaan on Elias Lönnrotin sepittämä vuodelta 1836. Arvelen, että tämän sanaperheen merkitys elämässämme on saanut viime aikoina aina enemmän painoa, kun tätä maailman menoa mietimme.

Kun olin pieni tyttö, elin maalaistalossa päijäthämäläisessä kylässä ja puhuin kaakkoishämäläistä murretta, niin kuin puhuivat sisareni, vanhempani ja isovanhempani meidän kolmen sukupolven perheessä. Jo pienenä kiinnitin uteliaasti huomiota erilaisiin puhetapoihin, myös perheen sisällä, ja erityisesti minua kiehtoi se ero, joka oli oman puheeni ja eräiden leikkitoverien puheen välillä. Kun minä sanoin vartu, he sanoivat uota, Ja kun meillä oli mummu ja vaari, heillä oli mummo ja ukki. Ja heidän Vahvialasta ja Kirvusta peräisin olevien vanhempiensa soljuvaa murretta kuuntelin halukkaasti. Erilaisuus kiinnosti, eikä kukaan tullut sanomaan, että tällaista vaihtelua ei saisi olla.

Ajatelkaa hetki seuraavaa tilannetta. Ette saa käyttää omaa kieltänne ettekä voi harjoittaa ja kehittää omaa kulttuurianne. Ajatelkaa sitä, että se toinen kieli, jota saatte käyttää, on teille vieras ja teidän on vaikeaa puhua ja kirjoittaa sitä. Ajatelkaa sitä tuskaa, jota tunnette, kun ei ole mahdollisuutta ilmaista itseään millään kielellä.

Tällaista tuskaa tuntee moni ihminen tässä maailmassa monessa ympäristössä, ja varsinkin ne, jotka ovat menettäneet kotiseutunsa. Teoksessaan Muukalaisia itsellemme bulgarialaissyntyinen, Ranskassa elävä filosofi Julia Kristeva kirjoittaa siitä, mitä on olla, kun ei voi puhua omaa kieltään. Se tarkoittaa, että ihminen ”asustaa oudossa puheen soinnissa, järkeilytavoissa, joita ei löydy ruumiin yömuistista, lapsuuden kirpeänmakeasta unesta”. Tästä muukalaisuudesta monilla on kokemuksia, niin yhden kielen sisällä kuin toisen kielen keskelläkin. Eikä siitä ole kuin muutamia vuosikymmeniä, kun suomenkieliset pakottivat saamelaislapset tai karjalan kieltä puhuvat lapset luopumaan kielestään kansakoulussa ja aikuisetkin kokivat syrjintää ja kun myös kaakkoismurretta puhuvia karjalaisia saatettiin pilkata ja ryssitellä pelkästään siksi, että murre poikkesi läntisemmistä murteista. Tällaista enemmistön valtaa on käytetty ja käytetään valitettavasti yhä monissa maissa.

Arvoisat kuulijat, nyt te varmasti ajattelette, että tulee meidän juhlaan ja noin synkeitä puhuu. En aiokaan jatkaa tätä lajia pitempään, mutta aina on hyvä olla realisti ja varsinkin valtakieltä puhuviin kuuluvana tunnistaa oman yhteisön virheet ja yrittää korjata niitä, vaikka sitten jälkikäteen. Kielellisten juurien läsnäolon ja muistojen tulisi olla kaikille mahdollisia, samoin kuin se on ollut mahdollista sille päijäthämäläiselle pikkutytölle.

Karjalan kielen elvytysprogramma

Viime vuosikymmeninä on kuitenkin yritetty parantaa Suomen kotoperäisten kielten asemaa. Tuorein esimerkki tällaisesta korjausliikkeestä on opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijaryhmän laatima Karjalan kielen elvytysprogramma, jonka löydätte valtioneuvoston sivuilta. Ryhmän puheenjohtajana toivon ja koko ryhmä toivoo, että ohjelmassa esitetyt 23 ehdotusta kääntyvät toimenpiteiksi. Monia asioita tehdään jo nyt: kielen opetusta tarjotaan erityisesti Itä-Suomen yliopistossa ja kansalais- ja työväenopistoissa, ja elvytystyössä karjalan kielen ilmaisuvarojen kehittäminen on keskeisessä asemassa. Enemmän ja pitkäjänteistä selkänojaa ja rahoitusta kuitenkin tarvitaan. Erityisesti ohjelmassa kohdistetaan katse valtioneuvoston ja eduskunnan suuntaan: olisi erittäin tärkeää, että karjalan kielelle saataisiin kielilaki ja että opetuslainsäädännössä otettaisiin huomioon karjalan kieli varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa. Asiantuntijatyöryhmän työ päättyy, mutta Kotimaisten kielten keskukseen nimitetään vielä ennen joulua karjalan kielen lautakunta, joka toimii sitten vuoden alusta karjalan kielen aseman edistämiseksi. Näin karjalan kieli on valtion viranomaisessa saamassa oman lautakunnan muiden kotoperäisten kielten tapaan. Tälle lautakunnalle ja kaikelle elvytystyölle toivon mitä parhainta menestystä.

Kieli vaihtelee

Mikään kieli ei ole koko ajan vain yhdenlainen, ei yksilön elämässä eikä koko kieliyhteisön elämässä. Kielellinen vaihtelu on luonnollinen asia. Kuopiolainen ei puhu samalla tavalla kuin turkulainen tai oululainen, ja eri tilanteissa puhutaan hieman eri tavalla. On siis kyse alueellisista, sosiaalisista ja tilanteisista eroista. Sosiaalisilla eroilla tarkoitan eri-ikäisten, eri ammateissa toimivien, erilaista elämää viettävien ihmisten puhetavan eroja. Meillä on korviemme kuultavissa ja silmiemme nähtävissä melkoinen määrä erilaista suomen kieltä. Ja se kaikki on suomea. Vaikka siis eroamme toisistamme myös kielellisesti, saman suomen kielen sisällä voimme ymmärtää toisiamme helposti. Siksi on tärkeää, että annamme tilan myös kieltä oppivien suomelle ja tuemme heitä puhumalla heille suomea.

Alueellinen vaihtelu ei ole vain jotakin sellaista, joka kuuluu menneisiin aikoihin, vanhoihin paikallismurteisiin. Paikalliset puhetavat ovat edelleen olemassa, vaikka kaikkein leimallisimmat piirteet, kuten itäsuomalainen männä, ovat saattaneet jäädä pois käytöstä.

Puhetavat elävät muuttajien mukana myös uusilla asuinsijoilla. Tämä koskee kaikkia muuttajia, joskin yksilöt ovat luonnollisesti aina erilaisia. Haastattelin kerran työpaikalla tutkijanpaikkaa hakenutta nuorta naista, joka oli Itä-Suomesta kotoisin. Hän oli opiskellut ja työskennellyt pääkaupunkiseudulla jo useita vuosia. Kun hän haastattelussa sanoi mie, hän totesi vähän nolostuneena ”taas mä sanoin mie”. Sanoin, että kyllä täällä saa sanoa mie. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tärkeä sana omankielinen persoonapronomini on ja miten vaikea siitä on toisessakaan ympäristössä luopua. Toisaalta on paine luopua: ympäristö muokkaa kieltämme kaiken aikaa. Muuan opiskelijani, joka oli Lappeenrannasta kotoisin, kertoi, että hän sinnitteli vuoden Helsingissä ja yritti vältellä miuta, mutta sitten hän ajatteli, että miksi ihmeessä, ja alkoi taas käyttää sitä eikä enää yrittänytkään vältellä.

Kuuntelen mielelläni urheilijoiden sanomisia, eritoten nuorten jääkiekkoilijoiden, jotka osoittavat puheellaan, mistä he ovat kotoisin. Kun nuoret voittivat aikanaan 20-vuotiaiden maailmanmestaruuden, toimittaja kysyi Oulun Kärppien kasvatilta laitahyökkääjä Sebastian Aholta, miten hän voi olla niin hyvä. Aho vastasi: Ku ne on niin hyviä pellaajia. Ne toiset. Todellinen joukkuepelaaja. Siinä oli kielimuoto ja asenne kohdallaan, kohillaan niin kuin nykyisin kuulee sanottavan itäsuomalaisesti myös täällä Länsi-Suomessa. Näin jokaisen kielellinen kotiseutu saa myös uusia vaikutteita. Ja sekin osoittaa itsenäisyyttä, että ei koko ajan ajattele, mitä muut ihmiset ajattelevat.

Sosiaalinen vaihtelu on niin ikään vahva, vaikka suomalainen yhteiskunta on ollut piiloisempi luokkayhteiskunta kuin esimerkiksi Iso-Britannia. Meillä vaikuttaa ikä, sukupuoli, ammatti, koulutus paljon siihen, mistä puhumme, mitä sanastoa käytämme ja miten itseämme ilmaisemme. Naiset ja miehet eivät äänteellisesti tai muotojen käytön näkökulmasta eroa toisistaan paljonkaan, mutta koska meillä on niin jakautuneet työmarkkinat, eri ammattiryhmien puheenaiheet ja siten sanastokin ovat työaikana hyvin erilaisia. Varhaiskasvatuksen asiantuntija ja sähköinsinööri elävät erilaisessa työympäristössä, mutta arjessa he luonnollisesti voivat olla hyvinkin lähellä toisiaan. Ihmisillä on paljon muutakin yhteistä kuin työ, mutta työn kautta elämän perspektiivit ja elämäntyylit saattavat olla erilaisia ja siinä mielessä kielenkäyttökin. Meillä on siis koti myös niiden keskellä, jotka tekevät samaa työtä tai joilla on saman alan koulutusta.

Kieli muuttuu

Kieli ei vain vaihtele, vaan se muuttuu jatkuvasti. Erityisesti sanasto muuttuu, muut kielen tasot vähemmän. Jos ajattelemme Helsingin puhekielen taustaa, Helsingin suomen kielessä on vahva etelähämäläinen, kaakkoishämäläinen ja länsiuusmaalainen pohja, koska näiltä alueilta muutti tänne 1800-luvulla eniten ihmisiä. Koska Helsinkiin on muuttanut paljon ihmisiä myös muualta, esimerkiksi Itä-Suomesta, täällä on nykyisin myös paljon itäisiä piirteitä, kuten tehä, kato ja jopa mie. Sitä paitsi kielemme saa ylipäätään lainoja monista kielistä. Ja tänään kieleen vaikuttavat monet suomea toisena kielenä puhuvat ihmiset, joilla on jokin muu ensikieli kuin suomi, ruotsi tai saame. Näitä kielenkäyttäjiä on pääkaupunkiseudulla nykyisin noin 23 prosenttia väestöstä.

Monille ihmisille muutos näyttäytyy pelottavana, ellei suorastaan rappiona. Muutoksessa ei kuitenkaan ole mitään pelottavaa. Ellei muutosta olisi, suomen kieli ja jokainen murre ja puhetapa olisi paljon köyhempi. Mikään elämässä ei pysy paikallaan, ei kielikään, ja kieli heijastaa usein selvästi yhteiskunnan muutoksia.

On paljon sellaista kieltä, joka on pelkkää sanapöhöä ja joka vain hämärtää asioita. Hämärässä kielessä kukaan ei ole kotonaan, tuskin nekään, jotka sitä eniten viljelevät. Erittelemällä ja vastustamalla tällaista kieltä me voimme repiä tyhjän sisällön auki. Aina kannattaa kyseenalaistaa.

On myönnettävä, että sanaston muutokset eivät aina miellytä meitä. Uusia viimeaikaisia sanoja, jotka kertovat rajulla tavalla maailman ja yhteiskunnan muutoksista ja tapahtumista: rajahäirintä, varjolaivasto, sotatalous, droonimuuri, informaatiovaikuttaminen. Näitä sanoja kukaan meistä ei olisi halunnut tarvita.

Kieli ei muutu koko ajan eikä kaikilta osin

Kaikissa kielissä on myös paljon pysyvää, muuttumatonta. Siksikin me tunnistamme vuosien päästä oman lapsuuden kielemme, ja sen ansiosta me kaikki suomenkieliset olemme jossain määrin kotonamme suomen yleiskielessä. Ei kaikki koko ajan muutu eikä niin nopeasti kuin usein ajatellaan.

Nopeimmin ja tuntuvimmin muuttuu sanasto, mutta siinäkin on paljon pysyvää. Uralilaisia sanoja, joilla on pitkä historia ja joita käytetään kaikissa sukukielissä aina samojedikieliin saakka, käytämme koko ajan, sellaisia kuin isä, pää, silmä, suu ja sydän, kala, koira,, maa, nuoli, mennä, soutaa, elää, kuolla, minä, sinä ja tämä. Ne ovat vanhaa perua eivätkä ole korvautuneet lainasanoilla, jotka puolestaan ovat rikastuttaneet suomen kieltä vuosituhansien ajan.

Kontaktit muihin kieliin

Kielen elinvoimaa lisäävät kontaktit muihin kieliin ja niiden vaikutus kielen uudistumiseen. Suomi ei olisi suomi, enkä tiedä, miten me kykenisimme puhumaan, jollei kielessämme olisi sitä valtavaa lainasanojen määrää, joka siinä nyt on. Siis ihan tavallisessa arkikielessä, tieteen kielestä tai erikoisalojen kielestä puhumattakaan. Lainasanoja ovat esimerkiksi indoiranilaisista kielistä saatu sata, balttilaisista kielistä saadut sisar, tytär, meri, hammas, kirves ja virka, germaanisista kielistä saadut kulta, rauta, tina, kansa, pyhä, ruis, lammas, leipä, äiti, suuri ja pieni. Slaavilaisista lainoista tunnemme lusikan ja ristin, uusia venäläisiä lainoja tarvitsemme, kun syömme piirakkaa, teemme kiisseliä, hävitämme tavaraa tai sanomme menevämme kapakkaan. Ruotsalaisia lainoja tai ruotsin kielen kautta suomeen tulleita sanoja ja sanontoja on sitten pilvin pimein, pankki ja posti kaikkein läpinäkyvintä lajia. Ja kaikki nämä sanat kuuluvat kotikieleemme. Nykyisin englannin kieli tarjoaa paljon lainoja puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen.

Tutkija Heini Lehtonen on tutkinut Itä-Helsingin koululaisten kieltä. Yksi kiinnostava ilmaus, joka on yleistynyt alun perin arabiasta – arabia on muuten Suomen viidenneksi puhutuin äidinkieli tällä hetkellä – on wallahi. Se esiintyy useissa eurooppalaisissa nuorisokielissä ja tarkoittaa ’vannon Allahin nimeen’. Sitä käytetään sellaisenaan: wallahi sä sanoit, wallahi mä näin koko ajan sitä, mä vannon se kaveri on hyvän näkönen, kaikki ol lihonum mä lupaan. Ehkä olette kuulleet tämän sanan käytön muuallakin. Näille nuorille on itsestään selvää, että heidän ympärillään on monia kieliä, ja luokassa on monia äidinkieliä. Heidän kielellinen kotinsa on monikielisyys, ja siinä mielessä he ovat hyvin kansainvälisiä.

Vuorovaikutuksen voima

Kielen voimaa elämässämme lisää vuorovaikutus, yhteisyyden luominen toisiin ihmisiin. Monet arkipäivän vuorovaikutustilanteet tarjoavat paljon esimerkkejä elämän hienovireisistä merkityksistä. Kun kuuntelen halukkaasti ihmisten keskusteluja, olen saanut nauttia bussimatkoilla ja junissa monista keskusteluista, jotka vakuuttavat vuorovaikutuksen toimivuudesta. Muuan keskustelu käytiin helsinkiläisessä bussissa, kun kaksi tyttöä takanani keskusteli tähän tapaan:

A: Tiätsä se oli jotenki niinku sillee, em mä tiä, se oli vaa jotenki.

B: Joo, siis se on sillee, em mä tiä.

A: Nii, jotenki vaa sillee niinku jotenki erilainen.

Ja tätä rataa Haagasta keskustaan asti. Ei yhtään kiinnekohtaa ulkopuoliselle siitä teemasta, mikä on meneillään, mutta vuorovaikutus toimi loistavasti, ja ymmärsin kaiken. Toivoin hiljaa, että se poika ei rakastuisi heistä kumpaankaan, jotta tämä toimiva ystävyys ja yhteisymmärrys säilyisi.

Toinen esimerkki vuosien takaa. Istuin junassa Jyväskylästä Helsinkiin. Käytävän toisella puolella istui kaksi savolaisrouvaa, jotka keskustelivat vilkkaasti enkä voinut olla kuulematta heidän keskusteluaan. Keskustellessaan naiset lukivat silloisia naistenlehtiä ja kommentoivat juttujen ihmisiä, niin presidentin tytärtä Assia kuin Walesin prinsessaa, ikään kuin vanhoja tuttavia, naapurin tyttöjä: ”No siinä se on Diana.” Ja toinen totesi: “Ku se on se nuoruus.” Ymmärsin näistä repliikeistä heti, että prinsessa Dianan avio-ongelmat siinä olivat käsittelyn kohteena. Siitä siirryttiin oman perheen käsittelyyn, lasten, miniöiden ja vävyjen elämään ja omaan vaiherikkaaseen elämään, avioliittoon, leskeyteen. Kun Tampere alkoi lähestyä, totesi toinen: ”Eihän myö tällä elämällä muuta ko käyvään.” Seurasi pitkänpuoleinen tauko, jonka jälkeen toinen: ”Mitteepä myö muuta.” Sen jälkeen istuttiin hiljaa pitkään. Ja sitten toinen totesi: ”Tulleekoha se ens yönä halla?”

Junanvaunussa, satunnaisen keskustelun äärellä, oli kuin kaikki olisi pysähtynyt. Kuoleman ja hallan liitto oli hetken ajan todellisuutta. Olin monessa ajassa ja paikassa yhtä aikaa, ja mietin sitä, miten huikeaa on arjen vuorovaikutus, miten elämän koko kirjo ja kuoleman siivenisku ovat yhtä aikaa läsnä hienolla tavalla. Ajattelin silloin, että tätä vuorovaikutusta, tätä yhteisyyttä ei opita missään oppilaitoksessa, ei millään keskustelutaidon kursseilla, ei konsulttien kalvosulkeisissa. Tämä vuorovaikutus opitaan kuuntelemalla ja keskustelemalla, elämällä kielessä, joka on sydäntä myöten omaa.

Lopuksi

Oma kieli, oma kulttuuri, ja samalla ymmärrys muita kulttuureja kohtaan tekevät ihmisistä ja yhteiskunnista vahvoja ja suvaitsevia. Se vahvuus olkoon meidän kaikkien kielen ja elämän voima ja voima ymmärtää kaikkia muita, jotka eivät kaikilta osin ole samaa sukua. Tässä ihmissuvun kirjossa elämme me kaikki, parhaine ja huonompine ominaisuuksinemme, eikä toinen ole toistaan parempi. Maailma on parempi paikka, jos me annamme toisillemme tilaa ja opimme toisiltamme niin kielessä kuin muussakin elämässä, jotta kaikki voisivat tuntea olevansa kotona, vaikka olisivat syntyneet muualla. Tähän isänmaahan mahtuu monenlaista puhujaa ja monentaustaisia ihmisiä.

Suomi on kokenut erilaisia aikoja ja kokee niitä varmasti tulevaisuudessakin. Me ihmiset voimme heikentää maailman ja Suomen tilaa, mutta me voimme myös korjata virheitämme ja parantaa kotimaatamme ja maailmaa. Luottamusta tulevaisuuteen kannattaa pitää yllä, vain siten on mahdollista toimia ja uskoa parempaan. Kieliä me tarvitsemme kaikkeen, keskusteluun, neuvotteluun ja ennen kaikkea kuunteluun.

Kun poikani oli pieni, hän katseli vakavana täytettyä lintua museossa ja sanoi: Siltä on viety kaikki sen elämät, kaikki sen laulut ja ajatukset. Liikuttuneena ajattelin silloin ja ajattelen yhä, että ihmisen ei pidä viedä toiselta hänen elämänvoimaansa, ei hänen kieltään, vielä vähemmän kotiseutuaan. Tämän asian edessä olemme joka päivä, kun seuraamme maailman menoa. Halveksuntaa, raivoa ja vihaa ei ehkä voi kokonaan poistaa tästä maailmasta, mutta aina sitä pitää yrittää vähentää. Tärkein elämäntehtävämme on vahvistaa toisia ja samalla vahvistua itse.

Tämän kun maailman mahtavatkin ymmärtäisivät, tämä pallo ja sen jokainen kotiseutu olisi parempi paikka elää.

Toivotan hyvää elämää teille kaikille itsenäisessä Suomessa. Pidetään huolta tästä isänmaasta ja toisistamme ja kaikista niistä kielistä ja kielimuodoista, jotka ovat täällä läsnä.