Salme Rekola. Kuva: Pasi Junttanen.

Nyt mie lämmittelen Karjalan ja Hiitolan muisteloi…

On arvokasta omistaa muistoja nyt, kun mikään ei ole entisellään. Minulle muistot ovat tallentuneet paljolti murusina, sirpaleina ja häivähdyksinä. Kuitenkin koko Karjala on minulle muistojen maa. Muistot luovat yhteyden kotiväkeni ja heidän naapureidensa elämän menoon.

Muistelen kulkureittejä Kilpolan saareen. Siellä kyläläisten kesken tuttuja teitä ja polkuja kulkiessani ajattelen kuulevani sanat ”olkaa niin kuin kotonanne” tai ” tuost lähelt naapurkylästhä miekiin oon”. Tai ”miekii löysin kotpaikaltain perunakuokan”.

Ajattelen myös sitä yhteisöllisyyttä, mitä saaren asukkailla on ollut. Sitä aitoa tahtoa moninaiseen yhteistoimintaan.

Ja sitäkin mietin, minkälaisissa mukavissa ja ikävissä tilanteissa sukuni jäsenet ovat elämäänsä eläneet. Moniin asioihin olen tottunut hakemaan vastauksia lisäksi kirjahyllyjeni kirjoista.

Arvokkain muistikirjani on ollut kuitenkin kotipaikkakäynnit. Ja ajattelen nytkin, että pidetään perinteitä vahvoina esillä jatkossakin.

Olemme suuren Laatokan rantamaisemissa. Ympäröivän Laatokan saariston ja koko laajan vesistön vaikutukset ovat olleet sukujuurieni asukkaille elävää elämää.

Omieni maille kulkiessa muistelen maisemia sekä tärkeää ja ainutta saareen rakennettua tietä. Tie itsessään kulkee Haapalahdesta ja Tounaasta aina Kilpolan salmelle asti. Eli kulkee keskellä saarta.

Tienvarsimaisemassa vuorottelevat rehevöityneet entiset viljelysalueet ja mahtavat rantatörmät. Kasvillisuus on runsasta ja monipuolista. Näkymät vaihtuvat vuodenaikojen ja luonnonolosuhteiden mukaan.

Kulleroniittyjen huikea näkymä kesäaikana sokaisee silmiäni. Vanhat omenapuut ja koristepensaat pihoissa muistuttavat entisistä ajoista. Nokkoset ja vadelmapusikot taas ilmoittavat pihapiirien rakennusten paikoista. Matkalaisen on helpompi hakea omia kivijalkoja esiin.

Kotiseutumatkojen alkuvuosina tieolosuhteet olivat haasteelliset. Kun menin äitini kotipaikalle, niin jalkaisin kyllä pääsi kulkemaan melko mukavasti saappaat jalassa. Mutta kun matkaa saaren alueelta kertyi edestakaisin kuljettavaksi noin 20 km, piti arvioida huolellisesti ajan käyttö ja oma jaksaminen. Myöhempinä vuosina kuljimme Kilpolaan myös mieheni kanssa paikallisilla Lada-takseilla.

Eräs taksimatka on jäänyt mieleen sillä lailla, että silloiset valtavat vesimäärät tien kuoppuroissa panivat taksimiehen koville. Minulle matka oli myös todellinen pelkäämisen koettelemus. Pelkäsin koko matkan ajan auton rikkoontumista. Useamman kerran auton pohja otti lujasti kiinni tienpohjaan.

Lopulta automme kuljettaja sanoi njet njet ja pysäytti auton. Katsoi vielä kiertomahdollisuutta maastosta pusikon kautta, että matkaa jatkettaisiin. Totesi että auto pitää jättää tähän.

Näytimme saappaitamme ja elekielellä viittoilimme, että voimme hyvin lähteä patikkajalassa eteenpäin. Näytimme hänelle myös rannekellostamme ajan, milloin palaisimme autolle. Asia tuli ymmärretyksi näinkin. Stopin jälkeen meille kertyi patikkamatkaa noin 1 km.

Perillä äitini kotipaikassa Röksässä poksautimme kuohujuoman ja mittailimme kivijalkoja.  Päärakennuksen porraskivellä saimme istua ja tunnelmoida. Ympärillämme oli vaitonaisia metsiä ja heinittyneitä peltoja.

Vanhempieni ostama koti Hiitolan Haapalahdessa (1937). Kuva: Salme Rekolan kotialbumi.

Vanhempani ja Pentti-veli Haapalahdessa (1937). Kuva: Salme Rekolan kotialbumi.

Yhden huoneen kohdassa kasvoi iso koivu. Pihapiirin kaivon löysimme helposti. Jokunen laho lauta oli kaivon luona osoittamassa paikkaa. Korkea suurista kivilohkareista muurattu navetan kivijalka oli tallella uhmaamassa tätä uutta aikaa.

Otin pihasta maksaruhon taimia ja ison naulan tuliaisiksi omaan kotiini. Koskettavan tunnelmallisia olivat nämä päässä pyörivät näkymät. Kun valokuvat paikoista oli otettu, olikin jo paluumatkan aika. 

Saavuttuamme autolle kuljettaja oli todella odottamassa meitä. Helpotuksen huokaus meiltä kaikilta. Auton luona otimme eväsrepustamme eväät esille ja tarjosimme kuljettajalle. Iloksemme hänellekin maistuivat tekemämme voileivät. Taas oli yksi muistorikas matkakerta tehty.

Olen saanut tulla kotipihaan aina mieli täynnä uteliaisuutta. Minulla on olut kiitollinen mieli päästä näkemään äitini ja isäni elinalueet. 

Monia paikkoja ja asioita olen katsonut jokaisella kerralla uusista näkökulmista. Aina olen kokenut uutta ja uutta. Myöhemmin uskalsin lähteä jo pihapiireistä hieman etäämmälle katsomaan naapureiden ja lähimaastojen tienoita.

Entisillä asuinalueilla kuljin kuin satumaailmassa, mutta kuitenkin tätä päivää eläen nykyisten paikallisten asukkaiden vuorovaikutuksessa. On ollut hyvä sulautua karjalaiseen ympäristöön. Olen ikään kuin avannut asioita monilla avaimilla ja kurkistellut ikkunoista sisään.

Omissa pihoissa rantamaisemissa Röksän ja Laitisten pihapiireissä muodostin kuvaa vanhimman veljeni Pentin lapsuudenpuuhista ja naapureiden leikkikavereista, urheilu- ja uintipaikoista.

Mielessäni voin myös kuulla, kun pihan poikki kulkee esimerkiksi kissa ja koira haukkuu ohikulkijaa.  Kauempana kilkattavat lehmänkellot.

Joku käy hakemassa vettä kaivosta. Tai saunaa lämmitetään, ja saunasta tulijoita odottavat puhtaat pyhävaatteet tuvassa. Saunapäivien sajun tuoksu ja juuri leivotut karjalanpiirakat siirtävät tutun tunteen ja kuvan aina lapsuuteni kotiin asti. Mietin kaikkea tällaista erillisinä kotoisina ja arkisina askareina.

Kotiväkeni ja entisten aikojen asukkaat ovat tulleet minulle aina vain läheisemmiksi ja läheisemmiksi. Aistin sikäläisen tunnelman vahvemmin ja vahvemmin. Aikamatkani Hiitolassa yli 20 vuoden aikana on tuonut esiin alueellisen omaleimaisuuden.

Vuodet virtaa, ja aika pysähtyy. Vahva tunteiden kirjo ja halu tietää karjalaisen elämänmenon sanomaa on jättänyt minulle ison paikan sydämeen.

Onko Karjalalla, vanhempiemme ja esivanhempiemme mailla muisti? Onko kotiseutukäynneiltämme jäänyt heidän kotikartanoilleen jokin muistijälki? Uskon vahvasti että on!

Rakkaus Karjalaan siis pysyy. Sitä ei voi poistaa! Toivon, että tämäntyyppinen ajattelu antaa voimaa ajatuksillemme omista juuristamme.

Teksti: Salme Rekola

Tämä teksti liittyy seuraaviin Turun Karjalatalon vertaiskirjoittajapiirin kirjoituksiin:

Ilona Tanskanen, Kirjoitettu Karjala – vertaiskirjoittajapiiri Turun Karjalatalolla

Jouko Paija, Sodan läheisyyttä

Helena Marttinen, Karjalan ja karjalaisuuden tutkimisen merkitys minulle