Esivanhempani, isovanhempani ja molemmat vanhempani ovat eläneet Karjalan kannaksella. Tällä tietämällä sukujuonnot kulkevat 1600-luvulle. Keskeisiä paikkakuntia ovat Säkkijärvi, Andrea, Rautu, Sakkola, Kivennapa ja Viipuri. Tärkeitä sukunimiä Rahikka, Pullinen, Vanhanen, Raaska, Iivonen, Airikka, Marttinen ja Havia.

Kun olen tutkinut Karjalaa, olen keskittynyt sukujeni asuttamiin paikkakuntiin. Paikkakuntatuntemuksessa ovat arvokkaimpia siellä asuneitten tarinat eli välitetyt kokemukset Karjalasta. Tarinoita olen kuullut lapsesta lähtien eri henkilöiltä, ja pääasiassa niistä on muodostunut kuva Karjalasta.

Tarinat ulottuvat 1800-luvulle eli isovanhempieni vanhempiin. Sen pidemmälle en pääse tarinoinnin kautta. Sitä varhaisempiin aikoihin päästäkseen on turvauduttava historiankirjoitukseen: tutkimuksiin ja kaunokirjallisuuteen ja tietysti omaan mielikuvitukseen.

Sen olen oppinut ymmärtämään, että Karjalan historia on ollut rankka kahden valtakunnan puristuksessa ja että Karjalan kansaa on viipaloitu ja hajotettu milloin kenenkin hallitsijan alaisuuteen! Omien sukujeni juuret ovat vahvasti Raja-Karjalassa, ns. Riitamailla.

Olen ymmärtänyt sen, että Suomen itsenäisyys on historiallisesti erittäin lyhyt ja kovilla uhrauksilla ansaittu, eikä se tässä geopoliittisessa asemassa tule koskaan olemaan itsestäänselvyys! Pienellä kansalla on kohtuu suuri maa, joten olisi valtavan tärkeää, että tulisimme täällä keskenämme hyvin toimeen ja löytäisimme maailmasta luotettavia kansoja tueksemme.

Karjalan historiaan tutustuessani olen käsittänyt miten tuhoisia sodat ovat olleet ja kuinka taitoa vaativaa on rauhan säilyttäminen ja yhteiselo naapurimaitten kanssa!

Isovanhempani ja vanhempani kärsivät sotatraumoista. Molemmat vanhempani olivat todellisessa kuolemanvaarassa nuorina aikuisina. Pelko ja pakolaisuus kuormittivat ja vaurioittivat heitä. Heidän elämäänsä syventyessäni olen ymmärtänyt paremmin tämän päivän sotapakolaisten tuskaa ja sitä pitkää varjoa, jonka sota jälkeensä jättää.

Isoäitini Eva Iivonen (keskellä) sisaruksineen. Kuvasta puuttuu vanhin veli, joka pakeni Neuvostoliittoon 1918.

Karjalaisten sopeutuminen ja selviytyminen ovat antaneet myös uskoa ja toivoa ihmisen kyvystä hoitaa haavojaan, aloittaa alusta ja uskoa tulevaisuuteen! Perheessäni ei viljelty ajatusta ”Karjala takaisin”, vaan päin vastoin yritettiin hyväksyä tosiasiat ja mukautua niihin. Monilta se onnistui, mutta ei tietenkään aivan kaikilta. Karjalaisten suurten menetysten ymmärtäminen on auttanut tajuamaan sen, että menettäminenkin kuuluu elämään. Menetykset tuovat tullessaan surun.

Olen nähnyt pienestä pitäen, miten taiteillaan surun ja ilon välillä ja miten niitä ilmaistaan. Naurulle ja itkulle on tehty tilaa! Huumorilla on ollut sijansa!

Tunnen vahvasti, että minun karjalaisuuteni on sukuni ihmisissä, kokemuksissani elämästä karjalaisten kanssa. Tunnen kuuluvani heihin, vaikka minulla ei ole koskaan ollutkaan kotia Karjalassa.

Ymmärrän täysin, että se Karjala, josta omaiseni kertoivat, on eri Karjala kuin se, jossa olen pari kertaa piipahtanut Neuvostoliiton aikana. Silti minua kiinnostavat vanhat Karjalan kartat, pitäjä- ja kyläkirjat, valokuvat menneiltä ajoilta ja sukukronikat.

Käytän paljon aikaa sukututkimukseen, ja iloitsen jokaisesta pikku palasta, jonka löydän arkistojen kätköistä ja vielä elossa olevien sukulaisteni tarinoista. Haluan kirjata muistiin jotain tuleville polville, että hekin saisivat tietää juuristaan ja olla osa karjalaista jatkumoa.

Teksti: Helena Marttinen

Helena Marttinen. Kuva: Pasi Junttanen.

Tämä teksti liittyy seuraaviin Turun Karjalatalon vertaiskirjoittajapiirin seuraaviin kirjoituksiin:

Ilona Tanskanen, Kirjoitettu Karjala – vertaiskirjoittajapiiri Turun Karjalatalolla

Jouko Paija, Sodan läheisyyttä

Salme Rekola, Säilyviä muistoja