Blogi

– Tuu siekii katsomaa, oiskoha nää jo valmiita. Tuu kurkkaamaa!

Kuuma höyry tulvahtaa katsojien silmille, kun todetaan, että valmista on. Tämä pois ja seuraavaa peltiä vain paistumaan. Jäisiä pakastettuja raakapiirakoita on valmisteltu seuroissa etukäteen ja niitä on nyt levitelty pelleille sulamaan ja odottamaan paistamista. Vasta uunista otetut kuumat piirakat liu’utetaan leivinpapereilla vuoratulle pöydälle ja siinä sudit suihkivat näppärissä käsissä ja voitelevat piirakat voisulalla ennen niiden kokoamista kerroksittain laatikoihin, jotka sitten toimitetaan piirakkakahvilaan.

Muutamista piirakoista on riisitäyte vähän levinnyt kuoren halkeamasta miten sattuu ja semmoiset laitetaan sivuun omaan astiaansa odottamaan kahvitauolle tulevaa talkooväkeä. Nehän ovat todellista herkkua nekin, viis ulkonäöstä, ja ne katoavatkin pian paikalla poikkeavan talkooväen suihin.

Piirakoiden teosta on Pohjolan piirin seuroihin saatu etukäteen tarkat ohjeet resepteineen, suurimman työn valmisteluissa on kuitenkin kantanut Vihannin yhdistys, jolla tuntuu aina vain olevan uskomaton kyky tuottaa suuret määrät tavattoman kauniita piirakoita erilaisiin tilanteisiin ja tapahtumiin. Siitä joukosta löytyy monta piirakkamestaruuden haltijaa. Ja sieltä on kotoisin myös vastaava emäntä, joka ihailtavalla varmuudella ohjaa meitä noviiseja talkoolaisia, enemmän tai vähemmän osaavia piirakantekijöitä toimimaan itse kullekin sopivissa tehtävissä tämän juhliin liittyvän vastuullisen urakan kunnialla läpi saattamiseksi.

Meitä talkoolaisia on kokoontunut paikalle eri puolilta Suomea, suurin osa kuitenkin siitä Oulun lähistöltä ja ennen kaikkea Vihannista. Itse tulin pohjoisesta Pelkosenniemeltä. Tiesin jo varhaisessa vaiheessa liittyväni juuri tähän joukkoon, koska olin toki perehtynyt asiaan jo neljävuotiaasta asti, jolloin karjalainen mummoni laittoi pulikan käteeni ja antoi taikinapalleron eteeni. Ja sanoi, että nyt tyttösein, nyt myö tehhää piirakoit. Ja myöhä tehtii, pienempiä riisipiirakoita ja suurempia pyöreitä perunapiirakoita.

Kun esivalmistellut pakastepiirakat on paistettu, aletaan leipoa itse paikalla niitä lisää. Käsitin että tarvittava määrä kaiken kaikkiaan on useampi tuhat piirakkaa. Emännät pyöräyttävät taikinakoneella uusia eriä taikinaa ja pöydillä alamme ajella kuoria taikinalevyistä muotilla otetuista pohja-aihioista. Pulikat viuhuvat ja valmiita kuoria siirrellään pinossa täytettäviksi ja rypytettäviksi siinä taidossa

parhaiten harjaantuneille. Puuronkeittäjä on jo aiemmin haudutellut täytettä valmiiksi ja se on ehtinyt vähän jäähtyäkin. Valmiit piirakat sujahtavat uuneihin, joita on silmä tarkkana vahtimassa muutama talkoolainen. Tunnelma on hektinen ja välillä jonkun sormet hipaisevat kuumaa pellin reunaa tai uunin suuta. On kuuma, piirakat tuoksuvat ja tunnelma välillä tihenee.

– Eiks täält saa ikkunaa jostakii auki, on niin hirviän kuuma. Koitetaa vähä saaha lissää tuuletusta tänne.

No, onneksi avattavakin ikkuna löytyy ja olo vähän helpottuu. Iloinen puheensorina ja ahkerointi jatkuu pitkälle iltaan. Välillä porukka osittain vaihtuu, mutta kokeneita vastuuemäntiä on aina paikalla, he tekevät pitkää päivää. Muissa tehtävissä olevia talkoolaisiakin poikkeaa kahvilla ja he puolestaan tuovat kuulumisia juhlien valmistelusta ja kulusta muilla tahoilla. 

Kahvilassa juhlavieraat saavat voidellut piirakat nautittavakseen. Siellä käy omanlaisensa hyörinä, kun vitriinejä täytellään ja kassat hoitavat maksupuolta piirakannälkäisen juhlaväen jonottaessa vuoroaan. Karjalaisella torilla on vilskettä ja piirakkakilpailu on kerännyt kiinnostunutta yleisöä seuraamaan tapahtumaa. Siellä mitellään paremmuudesta ensin VIP-osallistujien kesken ja vunukatkin pääsevät kokeilemaan osaamistaan. Sitten on vuorossa varsinainen kilpailu, jossa mitellään piirakkamestarin arvosta. Me talkoolaiset kiidätämme valmiita piirakoita paistettavaksi ja tuomarien arvosteluun.

Osallistun omasta puolestani varsinaisiin juhlatapahtumiin vasta Karjalaisen kansan messussa tuomiokirkossa, josta me kulkueeseen osallistujat kuitenkin joudumme kiiruhtamaan kesken pois. Mannerheiminpuistossa kokoontumispaikalla on taas tuttu kaaos, kun ryhmät hakevat paikkojaan, kuulutukset eivät kuulu peräpäässä oleville ja tilanne vaikuttaa aika sekavalta, mutta hyväntuuliselta. Läpinäkyviä sadetakkeja kiskotaan päälle, koska pientä ripottelua on ilmassa ja tuuli navakkaa.

Kaikki löytävät kuitenkin paikkansa, iloinen puheensorina muuttuu pian yhteislauluksi, kun kulkue lähtee juhlavasti liikkeelle. Taas kerran on karjalainen väki liikkeellä hyvässä järjestyksessä ja paikkansa löytäneenä, katse eteen päin luotuna. Tämä taito on meillä hyvin hallussa. Tuulenpuuskat liehuttelevat lippuja ja sadetakin helmoja, kadunvarsille kerääntyneet katsojat iloisesti vilkuttelevat ja kuvaavat meitä kulkijoita. Hienoa, että saimme taas kokoontua yhteen.

Kirjoitan tätä jo kotiin palanneena, yön yli nukkuneena, juuri rantasaunan löylyistä nauttineena ja Kemijoen virkistävään syliin viimeisetkin talkoopölyt huuhdelleena. Mielessä upeat juhlat ja lämpimät ystävien ja tuttavien tapaamiset.

Karjalaisia kesäjuhlia valmistellaan aina yhteisvoimin ja suurella sydämellä.

Teksti: Sisko Helena Perttunen, Koillis-Lapin Karjalaseura

Sisko Helena Perttunen. Kuva: Siskon kotialbumi.