Blogi

Matkat menetetyn Karjalan Suistamolle loppuivat koronapandemiaan ja Venäjän hyökättyä Ukrainaan 2022. Sukulaisryhmän viimeisen matkan teimme kesällä 2019. Tämä kirjoitelma on julkaistu aiemmin Karjalan kunnaat -lehdessä 15.2.2018.

7.7.2017

Siinä se on, Suistamon kirkko. Pysähdymme kuitenkin jo seminaarin ja vanhan kalmiston kohdalle. Mitä seminaarin raunioille mahtaa kuulua? Hämmästyksemme on suuri, kun paikalla ei ensi näkemältä näytä olevan mitään. Sitten tietä lähimpänä oleva, koivujen ja pihlajien suojaan kätkeytynyt sokkeloinen betoniperustus löytyy. Huomio kiinnittyy sokkeliseinien vierellä kasvaviin yksittäisiin puuntaimiin: vaahtera, lehmus, tammi ja jopa saarni. Rehevyys, jota olemme nähneet tulomatkalla Laatokan rantatien varrella ulottuu tänne. Paikalla näemme myös lehtomaitikan (Melampyrum nemorosum). Sen kirkkaankeltaisten kukkien ja violettien ylälehtien väriyhdistelmä tulee vastaamme tuon tuosta niittyjen ja teiden reunamilla. Lajin keskeiset esiintymisalueet maassamme ovat Ahvenanmaa, lounaisrannikko ja Parikkalan seutu. Suistamolla lehtomaitikka näyttää viihtyvän erittäin hyvin.

11.6.1993

Matkalla Värtsilän raja-asemalta Suistamolle päätämme ajaa poikkeuksellisesti Ruskealasta Kaalamoon ja sieltä kohti Sortavalaa. Kaalamossa kaksi miestä haluaa meidän pysähtyvän. Myytävänä on Sortavalan ympäristön kartta ja komeankokoinen Jänisjärven taimen. Kaupat syntyvät helposti. Perillä hotelliksi muokatun Suistamon ortodoksisen seurakuntatalon pihalla taimen kypsyy iltapalaksi sisarenpojan kenttäkeittiössä. Ilmassa on alkukesän viileyttä, kevyttä usvaa nousee Suistamojärven suunnasta. Silloin kuulen sen: ruisrääkkä, Nocturnen ruislintu. Ruisrääkkä (Crex crex) on maassamme suhteellisen harvalukuinen, Karjalassa yksilömäärät ovat monin verroin suuremmat. Vain runoilija voi kutsua sen ääntelyä lauluksi, ja vaikka Suistamon usva ei ole kaskisavua, tämä taianomainen tuokio jää pysyvästi mieleeni.

7.7.2017

Vuosien takaisen Suistamon ”hotellin” rappiotila masentaa. Siispä rinnettä alas talvi- ja jatkosodan sankarivainajien muistomerkille. Kaatuneiden joukosta löydän Konsta Toivosen nimen. Nuori ja lupaava runoilija, äitini nuoruuden ystävä, tapasi kohtalonsa talvisodan ensimmäisten viikkojen aikana. Minut herättää mietteistäni punavarpusen (Carpodacus erythrinus) kaunis laulu. Voimakas déjà vu valtaa mielen, olenko kokenut tämän aiemmin? Entiselämykseni alkuperä varmistuu palattuani kotiin. Anne-Mari Kivimäki ystävineen äänitti Lakkautettu kylä -levyn alkuun luonnonääniä otsikolla Suistamon äänimaisema 2014. Karjalassa kun ollaan, levyllä kukkuu käki, mutta loppupuolella mukaan tulee punavarpusen kirkas, kolmitavuinen vihellys. Punavarpunen on kaakkoinen laji. Sen laulu kuuluu oleellisena osana niin Suistamon kuin koko menetetyn Karjalan kulttuuriympäristöjen kesään.

19.6.1970

Istun mielitiettyni kanssa Lappeenrannan rautatieaseman puistonpenkillä. Takana on risteilymatka Kotka – Leningrad – Viipuri – Saimaan kanava – Lappeenranta. Koska on juhannusaatto, lehmusten kaupunki on autio ja tyhjä; väki on kaikonnut Saimaan rannoille. Ilta vaihtuu yöksi Joensuun junaa odottaessa. Äkkiä korviimme kantautuu voimakasta linnun laulua. Satakieli? Ei, tällaista laulua emme ole aiemmin kuulleet. Lintu toistaa vihellyksiä ja lurittelua rauhallisessa tahdissa kerta toisensa jälkeen. Laulaja varmistuu viitakerttuseksi (Acrocephalus dumetorum). Meillä tämä kaakosta saapunut tulokas oli suuri harvinaisuus vielä 1950-luvulla. Viime vuosikymmenten aikana levinneisyysalue on laajentunut Etelä-Karjalasta lännen ja pohjoisen suuntaan. Menetetyssä Karjalassa laji on selvästi runsaslukuisempi kuin Suomessa.

3.6.1986

Ilta Enossa, Pohjois-Karjalassa on lämmin. Jaloittelu on paikallaan sisareni kokkaaman karjalaisen aterian jälkeen. Jo ulko-ovelle kuulen satakielen (Luscinia luscinia) laulua. Koska laulu tulee kaukaa, suuntaan kulkuni Voimalaitoksentielle Pielisjoen rantaan. Laulu voimistuu, pysähdyn paikkaan mistä on hyvä näkymä joelle. Hinaajan moottorin puksutus sekoittuu satakielen voimakkaisiin näppäilyihin ja huiluääniin. Olenko minä Suomessa? Voisin kuvitella olevani jossain Itä-Euroopan suurella joella. Paluumatkalla koen yllätyksen. Tienvarren niityn kätköistä kuuluu yksitoikkoista sirinää, joka tuo mieleen heinäsirkan. Sirinä jatkuu ilman taukoja minuutista toiseen. Pensassirkkalintu (Locustella naevia)! Satakielen tavoin myös pensassirkkalinnun esiintymisen painopiste on Kaakkois-Suomessa, ja kumpikin yölaulaja on rajantakaisessa Karjalassa runsaslukuisempi kuin meillä. Satakieli on Etelä-Karjalan maakuntalintu.

13.7.2010

Päivä on helteinen. Kollaanjoelta palatessa päätämme pitää evästauon ns. vanhassa Loimolassa. Hakeudumme esi-isämme Mihei Akimanpojan muinoin asuttaman mäen selänteelle, vanhan, jo ammoin kadonneen kalmiston tuntumaan. Mäeltä pohjoiseen viettävällä rinteellä puusto peittää kaipaamamme näköalan Loimolanjärvelle. Ketomaisen avara mäen lakiosa sopii mainiosti levähtämiseen ja eväiden syöntiin. Isohkon kiven juuressa näen nokkoskasvustossa karttaperhosen (Araschnia levana) toukkia. Jälleennäkemisen riemua! - olin tutustunut lajiin Suursarassa jo vuoden 1992 Suistamon matkalla. Otan toukat kasvatukseen, ja heinäkuun lopulla kahdesta kotelosta kuoriutuu tummasiipinen f. prorsa -muodon karttaperhonen. Talvilevon läpikäyneet kotelot kehittyvät punaruskeiksi, pientä nokkosperhosta muistuttaviksi

 f. levana -muodon perhosiksi. Idästä ja kaakosta meille tullut karttaperhonen on suhteellisen uusi tulokas perhosfaunassamme. Ensimmäinen havainto tehtiin Lappeenrannassa v. 1973, ja pysyvä kanta todettiin Ilomantsista kymmenen vuotta myöhemmin. Nykyisin lajia tavataan Oulun korkeudelle saakka.

8.7.2017

Tulemme Loimolaan etelästä, Pitkärannan suunnasta. Emme pysähdy eväsmäelle, vaan jatkamme runsaan kahden kilometrin verran Muuantoon menevää tietä. Auto on jätettävä tähän, matka jatkuu jalkapatikassa. Lytsy! Vuosien haave on toteutumassa, olemme matkalla Sotikaisten runonlaulajasuvun 1800-luvun kotikylään. Metsäautotien kunto vaihtelee. Tien pinnassa ja laiteilla on paikoitellen nyrkinkokoisia kivenmurikoita, notkelmissa taas sateen vesilammikoihin kasaamaa, hitaasti kuivuvaa maa-ainesta. Tällaiselta mullansekaiselta savipinnalta me huomaamme sen: myös karhu (Ursus arctos) on matkalla Lytsyyn, Se, että joku ryhmästämme näkee myös pikkunallen jälkiä, hillitsee innostustamme. Entä jos törmäämme emoon ja pentuun? Pidämme sen verran ääntä, että karhu todennäköisesti poistuu paikalta. Useimmille meistä metsänkuninkaan kohtaaminen tälläkin tavalla on ainutkertainen kokemus. Merkittävyyttä lisää vielä se, että olemme vain parin peninkulman päässä Shemeikan suvun karhunkaatajien muinaisista riistamaista.

14.7.2010

Matka Sortavalasta kotiin on alkanut. Taakse jää Helylä, olemme jossain Rytyn ja Ruskealan puolivälissä. Lähellä tienreunaa, painanteissa ja rehevissä notkelmissa kasvaa miehenmittaisia, vankkavartisia kasveja, kuin horsmia ikään. Nyt on pakko pysähtyä! Tiedämme, että tämä komea siniviolettikukkainen tienvarren komistus on lehtoukonhattu (Aconitum lycoctonum), yksi Sortavalan lehtokeskuksen erikoisuuksista. Lajilla on Kiteellä ja Tohmajärvellä muutama kasvupaikka, ja kasvi rauhoitettiinkin meillä jo v. 1952. Pientareen takaisesta maastosta silmiin osuu sitten noin metrin korkuisen kasvi, jolla on tavattoman kaunis, violetinpunainen kukinto (kerrannaishuiskilo). Kyseessä on lehtoängelmä (Thalictrum aquilegiifolium), jota on maastamme löydetty vain Kiteeltä. Se kasvaa harvinaisena lehtokasvina sekä Laatokan Karjalassa että Karjalan kannaksella.

Lapsuusvuosieni suosituimpien selailukirjojen joukkoon kuului Arvi Ulvisen Elävä luonto, Luojan kätten ihmeteos. Kirjan johdantoluvussa on seuraava teksti: Oletko, nuori ystäväni, tullut ajatelleeksi, että elävä luonto ympäröi sinua kaikkialla? Sinä elät sen keskellä, sen parissa. Välistä se runsaudellaan on melkeinpä hukuttaa sinut, välistä sitä on hiukan niukemmin. Lähdemme nyt ajatuksissamme tutkimusretkelle luonnon pariin. Siellä koetan sinulle osoittaa, kuinka se tosiaan on rikas, kaunis, ihmeellinen, mutta myös käsittämätön – lyhyesti sanoen sellainen, että siihen kannattaa tutustua.

Karjalan luonto on monimuotoisuudessaan kaikkea tätä, ja ehkä vähän enemmänkin.

Teksti: Ahti Pyörnilä

Ahti Pyörnilä.