Blogi

”Pyydän kohteliaimmin saaha selvitystä että missä on vika kun ei ole annettu sitä olopaikkaa sillä neljä vuotta on saanut otottaa ja ihmiset haukkuvat kun saa jossain kanakopissa olla yötä - - Tämä on niin kurjaa kun täytyy niitä vähiä korvauksia joka vuosi kuluttaa kun on heinä ja laitun vuokrat aina maksettava ja niin kallista. - - pyydän että jotain tekisitte meidän hyväksi jotta loppuisi tämä siirtolaisen kurjuus.” 

Näin kirjoitti Jaakkiman pitäjän Iijärven kylästä evakkotielle lähtenyt perheenisä asutusviranomaisille loppuvuodesta 1948. Kirjoittaja perheineen oli odottanut uutta tilaansa yli neljä vuotta jatkosodan jälkeen, ja talvisodan alusta alkaen perhe oli elänyt erinäisissä poikkeusoloissa jo kahdeksan vuotta. Pitkä oleskelu väliaikaisissa oloissa kävi perheen hermoille samalla, kun luovutetulle alueelle jääneestä tilasta myönnetyt korvaukset kuluivat elinkustannuksiin.  Miten näistä lähtökohdista ponnistettiin kohti uutta elämää?

Keskeneräisessä väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen karjalaisen siirtoväen aikalaiskokemuksia sotienjälkeisestä asutustoiminnasta. Vuosien saatossa evakkomuistoja ja -kokemuksia on kerätty ansiokkaasti talteen, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä tapahtui sotien päättymisen jälkeen. Siirtoväen asuttaminen ei tapahtunut silmänräpäyksessä eikä prosessi varsinkaan kokemustasolla ollut suoraviivainen tai kivuton. Jälkikäteen vaikeuksista ei aina haluttu tai osattu kertoa, sillä ne eivät istuneet ihanteelliseen kuvaan jälleenrakennusajan Suomesta.

Todellisuudessa sota ei monenkaan perheen kohdalla päättynyt taisteluiden loppumiseen, vaan jatkui kamppailuna rauhasta: kilpailuna tulevista asuinpaikoista, kiistoina väliaikaisista majoituksista, toimeentulon vaikeuksina sekä epätietoisuutena tulevasta. Vaikka tulevaisuudenusko oli vahva, ei se kuitenkaan ollut loppumaton.  Toivottomuuden tunteet sekä lamaantumisen hetket olivat yhtä lailla osa jälleenrakennusajan mielenmaisemaa kuin juhlapuheissa korostetut raivaajahenki ja jatkuva työnteko, kuten seuraava katkelma kymmenlapsisen perheen äidin kirjeestä osoittaa:

”Jos maansaanti pitkittyy herpaantuu varmasti näidenkin lasten halu maatöihin, niin kuin on näiden lasten isältä mieli lamaantunut tässä pitkässä odotuksessa. - - Kyllä hän nytkin töitä tekee, mutta se on vain puolella höyryllä, niinkuin toivoton ihminen tekee.”

Hävityn sodan jälkeisessä Suomessa oli tarvetta sankaritarinoille, ja kotinsa menettäneet mutta sitkeästi tulevaisuuteen suunnanneet karjalaiset olivat ihanne, jota koko kansakunnan haluttiin seuraavan. Liian ihanteellinen kuva jälleenrakentajasukupolvesta ei kuitenkaan tee todellista oikeutta heille, jotka pyrkivät kokoamaan elämiään uudelleen sodanjälkeisessä Suomessa. Vaikeidenkin kokemusten ja tunteiden esille tuominen auttaa ymmärtämään niin karjalaisia evakoita kuin rintamamiehiä ja sotaleskiä todellisina ja täydellisinä ihmisinä, ei vain tarkoitushakuisena ihanteena.  Esimerkiksi karjalaiset eivät olleet pelkästään pyyteettömiä jälleenrakentajia, vaan myös oikeuksiaan vaativia kansalaisia, joista monia sota oli haavoittanut pysyvästi. Tähän tarpeeseen perustettiin Karjalan Liitto 20.4.1940. Liitto ajoi perustamisvaiheessa muualle Suomeen asutettujen siirtokarjalaisten etuja asutus- ja korvauskysymyksissä.

Tultaessa 1960-luvulle siirtokarjalaisten asuttaminen oli saatu ulkoisesti loppuun, mutta henkisen taakan kantaminen on jatkunut sukupolvesta toiseen. Lumivaaran Kumolan kylästä evakkotaipaleelle lähteneen isoisäni sekä muiden luovutetun alueen karjalaisten ristiriitaistenkin kokemusten esille tuominen voi olla yksi tapa tämän henkisen taakan käsittelemiseen. Erityisen tärkeää sotasukupolven kokemusten ymmärtäminen on nyt, kun sota on jälleen tullut lähelle.

Mikko Rapo
väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto
mikko.rapo@tuni.fi

Yli 400 000 karjalaista joutui jättämään pysyvästi kotinsa, kun Karjalankannas, Laatokan Karjala ja Raja-Karjala pakkoluovutettiin Neuvostoliitolle välirauhansopimuksen nojalla syyskuussa 1944. Vuonna 1945 säädetyn maanhankintalain mukaan sekä maatilan että asuntotontin tai kalastustilan Karjalassa omistaneille piti hankkia korvaavat tilat ja tontit Suomen uusien rajojen sisäpuolelta. Evakoista kaupunkilaiset ja teollisuusväestö hakeutuivat suurimpiin kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin. Maatalousväestö sijoitettiin kunnittain eri puolille Suomea viranomaisten laatiman sijoitussuunnitelman mukaan. Yhteensä maanhankintalain nojalla karjalaiselle siirtoväelle muodostettiin yli 27 000 maataloustilaa ja reilu 10 000 asumustilaa.