Blogi

Siell´ on kauan jo kukkineet omenapuut

04.05.2026 09:37

Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut，
siell' on siintävät seljät ja salmien suut，
siell' on vihreät metsät ja mäet，
siell' on vilposet illat ja varjokas koi，
siell' on lintujen laulu,mi lehdossa soi，
siell' on kaihoja kukkuvat käet.

Näin kirjoittaa kauniisti runoilija V.A. Koskenniemi runossaan. Tämä runo vie minun ajatukseni Viipuriin, vaikka en ole siellä asunut, eikä sukuni juuretkaan ole sieltä. Matkallani vanhaan Valamoon olen käynyt siellä vuonna 2005 toukokuussa asiakasryhmäni kanssa. Viipuria en saa mielestäni, se on piirtynyt ikuisesti mieleeni. Tämä runon kuvaus kertoo maisemaa Viipurista. Sielläkin on kukkineet omenapuut ja siellä on juuri noin kaihoisaa, kuin Koskenniemi kertoo. Viipuri on kaunis paikka. Nyt emme vaan sinnekään voi mennä tässä vallitsevassa maailman tilanteessa.

Koskenniemi on Oulussa syntynyt runoilija ja tiedossani ei ole, onko hän Viipurissa koskaan käynytkään opiskellessaan Helsingissä. Maisemakuvaus on ehkä kuitenkin Oulujoelta, mutta sopii minulle Viipuriin juuri nyt.

Näin tämä Koskenniemenkin runous Oulun Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 2026 on hyvä tuoda esille. Hänellä on merkittävä tuotanto. Hänen tuotannossaan Karjala kytkeytyy usein menetettyyn, kauniiseen Suomeen ja heimohenkeen. Hän kirjoittaa Latuja lumessa teoksen Karjala -runossaan näin; Oi Karjala, sua vailla Suomen koti ois vailla ainoisinta, armaintaan! Miss´ Suomen aura kynti, säilä soti ja kannel viritteli kaikujaan. Koskenniemi on myös tehnyt musiikkipuolelle sanoituksia. Tunnetuimmat teokset ovat Finlandia-hymni, Lippulaulu ja Nuijamiesten marssi.

Karjalasta on meille aikojen saatossa noussut vahvasti kanteleen soittamisen perinne. Karjalan kantele herkästi helää; suruja iloja säestellyt. Murheiden rinnalla riemu voi elää. Laulu on huolia lieventänyt. Näin kirjoittaa kauniisti Toivo Lyyra Karjalan kantele -runossaan.

Samoin saamme kesäkuussa Ouluun kaupungin juhlavuonna Karjalan Liiton karjalaiset kesäjuhlat. Siellä muistelemme Karjalaa ja tapaamme heimosisariamme ja -veljiämme.

Tuutha siekii Ouluun iloitsemaan ja juhlimaan kanssamme?

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi,
sanoa pari sanasta, kertoakseni parasta,
mit´ on mulla mielessäni, sanat pyörii kielelläni,
pannakseni paperille, ajatukset hajanaiset, lauseet ehkä vajavaiset.

Tähän Eino Huittisen Muistojen maa -runon alkusäkeeseen on minullakin samanlainen ajatus. Karjalaisten runoilijoiden muisteluun tuon heidän kertominaan myös minun hajanaisia ajatuksiani.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa kuitenkin muutamien Karjalassa syntyneiden runoilijoiden kirjoituksista ja muisteloista meille. En lähde runoilijoita listaamaan, koska kuitenkin joku jää pois. Tulee pian sama vaikutelma, kuin käsitellessä karjalaisia runonlaulajia. Kuka on ollut se viimeinen runonlaulaja. Tästähän on niin monta mielipidettä.

Hyvin monet Karjalassa syntyneet runoilijat kaipaavat teksteissään Karjalaan. Karjalan Liitto julkaisi vuonna 1950 kirjasen Runon kultaista Karjalaa. Tämä teos on hyvä ja tuo esille muutamia Karjalassa syntyneitä runoilijoita, mm. Asta Kaste-Lehikoinen Impilahdelta, Aleksanteri Aava kirjailijanimeltään eli Aleksanteri Kuparinen Karjalan Kannakselta, Ilmari Pimiä Kivennavalta, Juho Kurki Suojärveltä ja teoksen runoilija Valto Sara, joka ei syntynyt Karjalassa, mutta asui Käkisalmella myöhemmin Päijät-Hämeessä. Muitakin runoilijoita on Karjalassa syntynyt mainitakseni mm. Eila Kivikk´aho Sortavalassa, Iivo Härkönen Suistamolla, Eino Huittinen Hiitolassa, Toivo Lyyra Jääskessä sekä minulle erittäin rakas runoilijamme Eeva Kilpi, joka on syntynyt Hiitolassa ja hän vaikuttaa edelleen keskuudessamme. Hänen tuotantonsa on laaja ja meille karjalaisille erittäin merkittävä. Hänen teoksensa ovat novelleja, romaaneja, muistelmaromaaneja, joita nyt on juuri saatavana kaupoista, esseekokoelma, kuunnelma ja runsaat runokirjakokoelmat. Näitä lukiessa pääsee karjalaisiin ajatuksiin, vaikka ei olisi siellä käynytkään.

Aleksanteri Aava kirjoittaa Syksyinen kevät -runossaan kauniisti: Oli niin kuin kukkunut käki olis´ katveissa lehtojen, ja toukotöitänsä väki teki toivoen, laulaen. Karjalassa on käki varmaan kukkunut useasti, nykyään sen laulua kuulee ehkä vähän harvemmin, mutta kuulee kuitenkin.

Kaste-Lehikoisen Siirtokarjalaisen laulu -runossa muistellaan: Vaikka kauas jäikin koti, kallis maamme, nosta karjalainen ylös uljas pää! Siellä missä toinen toisehemme saamme, siellä laulu kaikuu, kannel heläjää.

Näin on meidän hyvä muistella ja siksi on tärkeää toinen toisiamme tavata karjalaisilla juhlilla, niin kuin tänä kesä teemmekin täällä Oulussa.

Hyvin merkityksellisen ja arvokkaan runokirjan Karjalan kannel on kirjoittanut vuonna 1960 Eino Huittinen. Teoksen runot kertovat Karjalan Heimon kohtalon vuosilta.

Hän kirjoittaa Säilyvät muistot- runossaan: Viel´ elävät Karjalan muistot, eivät kuole koskaan pois. Sen vaarat, rannat ja puistot, kuin silmäimme eessä ne ois. Vaikk´on suljettu Karjalan raja, muistot sieltä ne terveiset tuo. Pois menneen heimonne henki yhä säilyköön, velvoittakoon Karjalan nuoret, isien kunniaksi sen perinteet säilyttäköön. Tässäpä on meille ja jälkeemme jääville suuri tehtävä ja haaste pitää Karjalan lippu korkealla ja puhtaana.

Juho Kurki Kadonnut Karjalani -runossa toteaa: Ehkäpä kerran lastemme lapset tuntevat kodin ja kotoisen maan. Meillä on osana outoja olla kaipaamme ijäti Karjalaan. Tämä tunne on monella hyvin monesti rinnassa ja muisteluissa, kun karjalaiset kohtaavat.

Valto Sara tuo muistoihimme uuden kodin Isän kannel -runossaan näin: Olen saapunut kulkija Karjalan kodin uuden ovelle tieltä. Isän kanteleen kolhujen runteleman olen löytänyt portaan pieltä.

Todella laulu ja soitto on lieväntänyt murheita ja antanut iloa elämäämme. Sen me saamme kokea myös täällä Oulussa Karjalaisilla kesäjuhlillamme. Joten kannattaa kokea sitä iloa ja riemua saapumalla Ouluun juhlillemme.

Ilmari Pimiä on kirjoittanut paluumatkalla rintamalta Karjalalle -runossaan: Kaipuun sinikukkarinne Karjalassa aina lie – kultamuistot, käykää sinne, vaikka tiemme kunne vie! Näin elämme muistojen aikaa nyt. Onneksi on niitäkin, jotka voivat vielä muistella niitä aikoja, kirjoittaa ja kertoa meille tarinoita.

Tähän väliin tuon esille meidän piirimme alueen tärkeän Oulussa asuvan karjalaisen lausuntataiteilijan, runoilijan, Oulun Karjalaseuran Kuoro Käkösten laulajan Siiri Raution. Siirin esiintymistä pääsette kuulemaan kesäjuhlillamme.

Hän kertoo itsestään näin. Synnyin perheemme ensimmäisellä evakkomatkalla täällä Pohjanmaalla. Jäin sotaorvoksi jo puolivuotiaana. Suuri kahdeksanlapsinen perheemme palasi välirauhan aikana takaisin Laatokan rannalle Karjalan kotiin Salmiin. Ja juuri kun äitini sotaleskenä sai elämämme vanhempien lasten ja naapurien avustamana jotenkin toimimaan, piti taas lähteä sotaa pakoon. Minä kuopus olin silloin noin kolmevuotias. Isäni hautakin jäi sinne Salmin kirkon kalmistoon.

Lapsiaan rakastavan, urhoollisen äitini ansiosta meidän perheemme selvisi vaikeuksista. Monien vaiheiden jälkeen, pääsimme vihdoin muuttamaan uuteen, omaan kotiimme Muhokselle ja vielä juuri jouluksi. Vaikka olin silloin pieni tyttö, muistan kuinka osasin arvostaa ja olla onnellinen omasta kodista. Se joulu ei unohdu koskaan. Olen kirjoittanut siitä runonkin ”Joulujen joulu”.

Koko aikuisiän halusin päästä käymään kotiseudullani Karjalassa ja ennen kaikkea isäni haudalla. Olin juuri jäänyt eläkkeelle, kun viimein vasta pääsin matkalle Karjalaan. Se oli minulle elämäni tärkein matka; sain nähdä aikuisin silmin kauniin Karjalan, kukkivan kotipihan ja ennen kaikkea pääsin polvistumaan isäni hautakummulle. Itkustani ei meinannut tulla loppua ollenkaan, olin niin liikuttunut. Mutta kun sitten pikkuhiljaa rauhoituin, minulle tuli erikoinen hyvä olo; kuin olisin saanut ensi kerran tavata isäni. Koin hiukan ylpeääkin tunnetta; minullakin on ihan oikeasti isä. Näitä elämän suruja ja kaipauksia olen purkanut monissa runoissani. Olen julkaissut runokirjan ”Kyynel ruusunlehdellä”. Olen kirjoittanut myös karjalankielisiä runoja. Karjalan kieli on minulle sydämen kieli.

Sain Siiriltä luvan julkaista tähän hänen kirjoittaman karjalankielisen runon kokonaisuudessaan.

Karjalan sinikellozet

Unes uvvessah dorogastu eččin
kusbo piäsen kodih Karjalan
linduzet ylen čirčetetäh
muga minuu opastetah

Kuulen sie šomasti sinikellozet čilkatellah
kaččon, jöngöi kodi kuldane ies dai kylyne
päivy pastaa, pihas roozutuhjoset valgiet
kui ennen ozrat, kagrat, kartohkat kasvetah
pellot pitkät ruistu täyvet
meččäs magiet marjaset
lehmyöt, lambahat liäväses
kalaverkkoset vuotetah venehes

A koin uksi salvattu lujah lukkuh
avaintu hos kui ečittelen
enhäi täs hiäs nikus löyvä
kuibo nygöi pertih piäsen

Päivysen jo mustu pilvi kattuakseh
kačon ei ole enämbi kodii ei kylysty
pellot heinyä vai kasvetah
pihan roozat kuihtuttu

Sinikellozet ylen hil’l’ah igäväs čilkatellah
yksizilleh pihal täytty vägie itken, ulisen
Sih havačun, huondes valgei
silmis kargiet kyynälet

Vielä rakkaan runoilijani Eeva Kilven Elämän evakkona -runosta: Mie rakastin sinnuu kuule silloin ja taijan rakastaa vieläkin, kun elämän evakkona yhä maailmalla kuljeksin. Näin monet ovat kulkeneet evakkotietään muistellen ja rakastaen ja osalla evakkotie on jo päättynyt. Heidän viitoittamaa tietä on meidän nuorempien sukupolvien hyvä jatkaa. Toivo Lyyran Karjalan kantele -runon viimeinen säe velvoittaa siihen meitä näin: Karjala poissa – jäi karjalaisuutta, lastenkin lapsille siirrettävää. Heimomme perinnön velvoittavuutta meille on jäänyt ja lapsille jää.

Karjalaisuus ei lähe miust´ vaikka mie en oo lähtent´ Karjalasta. Tämä on minun oma käyttämäni sanonta. Olen kuitenkin molempien vanhempieni kautta evakkojen lapsi. Isäni puolelta Korpiselästä ja äitini puolelta Soanlahdelta. Syntynyt olen Ylä-Savossa sotien jälkeen ja nyt olen ollut kohta 50 vuotta ”evakossa” Pohjois-Pohjanmaalla, kuten vanhempanikin olivat Pohjanmaalla vähän lyhyemmän ajan. Ehkä se joskus minunkin ”evakkomatkani” päättyy Karjalaan.

Näiden runojen ja muisteloiden siivittämänä toivotan Teidät lämpimästi tervetulleeksi Ouluun Euroopan kulttuuripääkaupunkiin Karjalan Liiton karjalaisille kesäjuhlille!

Heljä Rahikkala
Karjalan Liiton Pohjolan piirin sihteeri
4.5.2026