Esitelmä talvisodan syttymisen muistotilaisuudessa 30.11.2025 Lappeenrannassa

Hautausmaiden monta tehtävää

Hautausmaat ovat niin itsestään selvä osa jokaisen kunnan ja seurakunnan aluetta, ettei niiden tehtävää tule sen syvällisemmin ajatelleeksi. Näin on ollut aikoinaan myös Karjalaan jääneillä hautausmailla. Kuitenkin hautausmailla muistomerkkeineen on monta tehtävää.

Viipurin Lepolan hautausmaasta valokuvadokumentointia ja tutkimusta tehnyt FM, kanttori Kaisa Kautto on todennut, että ”Projekti on havahduttanut huomaamaan, kuinka monitasoista yksilöiden ja yhteisön historiaa hautausmaihin kytkeytyy.” (Suomalaista hautausmaa- ja hautauskulttuuria Viipurissa. Kalmistopiiri 11.10.2022).

Samoin kirjoittavat Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijat, FT Ismo Björn ja YTT Pirjo Pöllänen: Hautausmaa ”ei ole pelkästään viimeinen leposija, käytännöllinen ja praktinen valinta, vaan siihen liittyy monia arvaamattomia merkityksiä.” (Hautausmaa hyvinvointivaltion lähipalveluna maaseutukylissä: etnografinen tutkimus hautausmaasta osana maaseudun arjen elinvoimaa. Alue ja Ympäristö 2/2024, s 50–69).

Hautausmaat ovat syntyneet tarpeesta sijoittaa ihmisen maatuva ruumis sellaiseen paikkaan, jossa se ei ole haitaksi eläville. Inhorealistisesti ajatellen hautausmaat ovat osa yhteiskunnan puhtaanapitojärjestelmää. Kuollut on käsiteltävä ja ruumis hävitettävä kunnioittavasti ja siten, että se ei aiheuta uhkaa terveydelle. Kuitenkin hautausmailla on lisäksi muita yhtä tärkeitä tehtäviä.

Suomessa luterilaisen kirkon seurakunnilla on hautaustoimilain ja kirkkolain mukaisesti velvollisuus ylläpitää hautausmaita ja osoittaa niiltä hautoja vainajien hautaamista varten. Valtaosa suomalaisista hautausmaista on ollut ja on siten seurakuntien ylläpitämiä, joten ne ovat myös uskonnollisia paikkoja. Kristillisen käsityksen mukaan ruumis odottaa ylösnousemusta leposijassaan pyhitetyllä hautausmaalla.

Hautausmaat ovat konkreettisia muistuttajia kuolemasta. Pitkät hautakivien rivit ja myös jo ränsistyneet ja kadonneet muistomerkit kertovat karua kieltään ihmiselämän katoavaisuudesta. Näin kuoleman todellisuus ei pääse unohtumaan elämänhallintaa korostavalta nykyihmiseltä. Kuolema on osa elämää, haluamme sitä tai emme.

Kulttuurissamme ei ole yhdentekevää, minne ihmisten jäännökset sijoitetaan. Niiden halutaan olevan siunatussa maassa. Hyvin merkittävää sotien aikana olikin se, että kaatuneet haluttiin tuoda haudattaviksi kotiseudulle. Se ilmensi, kuten hautausmaamme ylipäänsä, kristillistä ihmiskäsitystä, jossa vainaja nähdään arvokkaana. Samalla on hyvä huomata, että hautausmaa luo yhteisen hengellisen ilmapiirin, joka ei tyhjene pelkästään maamme kristilliseen kulttuuriin. Hautausmaalla pyhän käsittäminen ja kokeminen on universaalia ja monien erilaisten uskontojen ja kulttuureiden määrittämää.

Hautausmaat toimivat surun kohtaamisen paikkana. Vuosisatojen ajan on haudan äärellä käyty muistelemassa poisnukkuneita läheisiä. Haudan hoito ja vierailut haudalla ovat osa surutyötä ja luopumista, myös vuosikymmenten takaa. Kynttilä tai kukkakimppu on itse asiassa vahva viesti ajan ja paikan rajat ylittävästä rakkaudesta ja muistamisesta.

Alueluovutukset Neuvostoliitolle toisen maailmansodan jälkeen tarkoittivat, että monen perheen sukuhaudat jäivät uusien rajojen taakse, eikä niiden hoitaminen ollut enää mahdollista. Ylisukupolviset sukusiteet, joista sukuhaudat perinteisesti kertovat, olivat alueluovutusten myötä katkenneet. Vasta uudet haudat uusilla kotiseuduilla tulivat sitomaan perheitä sijoituspaikkakunnilleen.

Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkit syntyivät 1950-luvulta alkaen, kun siirtokarjalaiset eivät voineet vierailla luovutetun Karjalan hautausmailla. Ne pystytettiin eri puolille Suomea symbolisiksi paikoiksi, joissa omaiset saattoivat muistaa rajan taakse jääneitä läheisiään.

Muistomerkit tarjosivat henkisen kiinnekohdan evakoille, jotka eivät voineet palata kotiseudulleen. Ne auttoivat siirtokarjalaisia juurtumaan uuteen kotiseutuun, kun kaipuuta ei voinut purkaa vierailuilla alkuperäisillä haudoilla. Muistomerkkien äärellä järjestettiin muistotilaisuuksia, seppeleenlaskuja ja hartaushetkiä. Ne vahvistivat yhteisöllisyyttä ja kulttuurista identiteettiä.

Kun nyt ei ole mahdollista käydä Karjalaan jääneillä hautausmailla, ovat yhtäältä Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkit ja toisaalta niin siviili- kuin sankarihautausmaiden nettisivut sitäkin tärkeämpiä.

Hautausmaa on samaan aikaan julkinen puisto ja yksityinen muiston ylläpitämisen paikka. Se on myös monella tapaa poliittinen näyttämö. Hautausmaa julkisena tilana on rakentanut ja yhdistänyt kansakuntaa. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa hautausmaat ovat olleet myös hyvinvointivaltion symbolisia ja konkreettisia ilmentymiä – kaikille yhteisiä ja yhtäläisiä ”Jumalan puistoja”. Tämä sama merkitys hautausmailla on edelleen. Keskeisessä asemassa ovat myös hautausmaiden julkiset seremoniat ja vuosittain toistuvat tärkeimmät hautausmaapäivät, kuten äitienpäivä, pyhäinpäivä ja joulu.

Kun pystytämme hautakiven ja vaalimme sen ja haudan kuntoa ja huolehdimme hautausmaista, kunnioitamme haudoissa lepäävien ihmisten muistoa. Tietoisuus sukupolvien ketjusta vahvistuu, kun vanhemmat ja isovanhemmat ylläpitävät lasten ja lastenlasten ymmärrystä vainajien kunnioittamisesta. Tämä hautausmaiden tehtävä sukujen ja sukupolvien historian välittämisestä korostuu rajan taakse jääneiden hautausmaiden ja sankarihautausmaiden kohdalla. Siksikin on valitettavaa, ettei nyt ole mahdollisuutta vierailla hautausmailla ja hoitaa niitä. Samalla rajan taakse jääneisiin hautausmaihin ja muistomerkkeihin kohdistuva tuhoaminen ja ilkivalta satuttavat syvästi.

Hautausmaat kokoavat historiaa. Monet hautausmaaympäristöt on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäviksi kulttuuriympäristöiksi. Hautamuistomerkeillä voi olla taiteellista arvoa. Hautausmaat ovat usein paikkakunnan muisti. Ne kertovat kulttuuriympäristöinä paikkakunnan henkilöhistoriasta ja pysäyttävät satunnaisen kävijän maamme historian äärelle sankarihaudoilla ja yhteismuistomerkeillä.

Muistomerkit ja -kivet kertovat edesmenneistä sukupolvista ja heidän elämänvaiheistaan. Useimmilla paikkakunnilla hautausmaa onkin merkittävä paikallishistorian lähde. Myös tämä hautausmaiden tehtävä korostuu rajan taakse jääneiden Karjalan hautausmaiden kohdalla. Paikkakunnan muistina niiden tärveleminen ja tuhoaminen viestivät halusta hävittää historia.

Ihmisten ja yhteisön historian lisäksi hautausmailla on havaittavissa myös erilaisten henkisten virtausten sekä ideologioiden muutokset. On surullista ja samalla ymmärrettävää, että monien hautamuistomerkkien alla lepää vainajia, joita ei enää kukaan henkilökohtaisesti muista. Meidän tehtävämme on kuitenkin pitää hautausmaista huolta.

Hautausmaita on kutsuttu sivistyksen mittariksi. Maamme hautausmaat ovat hyvin hoidettuja ja se kertoo paljon kansamme arvoista. Vastaavasti voi kysyä, millaista sivistymättömyyttä ja brutalismia edustavat ne, jotka turmelevat hautausmaita ja muistomerkkejä?

Viime aikoina on kiinnitetty huomiota myös hautausmaiden ympäristömerkitykseen. Hautausmaat on usein perustettu kauniille ja keskeisille paikoille. Näin ne muodostavat tärkeän osan taajamakuvaa, jossa luonnon ja kulttuurin elementit yhdistyvät. Hautausmaat ovat puistomaisesti hoidettuina monesti myös osa paikkakuntansa viherverkkoa, taajamien keuhkoja ja hiilinieluja. Hautausmaiden monilajinen puusto ja muu kasvillisuus mahdollistavat linnuille pesintä- ja suojapaikkoja. Kukkivat pensaat ja perennaryhmät lisäävät hyönteisten ja perhosten runsautta.

Hautausmaat ovat enemmän kuin nimensä mukaisia vainajien loppusijoituspaikkoja. Hautausmailla on yhä monta tehtävää, ovat ne sitten nykyisen rajan tällä tai tuolla puolen. Ne eivät ole vain kuolleita, vaan pikemminkin eläviä varten. Ne puhuvat menneestä historiasta ja samalla kertovat uskonyhteisön toivosta ikuiseen elämään. Hautausmaita sanotaan kuoleman puutarhoiksi, mutta ne ovat myös elämän ja toivon paikkoja. Siksi ne ovat meille niin tärkeitä.

Seppo Häkkinen

piispa (em.), TT

Piispa emeritus Seppo Häkkinen.