Toinen maailmansota liikutti miljoonia ihmisiä paikasta toiseen - tahtomatta ja kysymättä lupaa. Suomalaiset olivat osa toisen maailmansodan traagista murhenäytelmää, jossa siirtokarjalaiset näyttelivät omaa haikeaa osaansa. Pohjois-Suomen vanhin kaupunki Oulu oli perustettu Ruotsin suurvaltakauden kynnyksellä 1605, mutta Pohjanlahden poukamassa oli kalastettu ja eletty jo kivikauden lopulla. Karjalaisten tiedetään matkustaneen Oulun seudulle jo 1100-luvulla kauppamatkoillaan, ja seudulla tunnetaan edelleen varhaista karjalaisperäistä nimistöä.

Sotaisat vuosisadat vierivät, kunnes 1900-luvun modernin ajan sota toi Oulun kaupunkiin ja lähiympäristöön ensimmäisiä siirtokarjalaisia jo talvisodan aikana. Oulu ei kuulunut siirtoväen virallisiin sijoituskuntiin, koska kaupunkilaisevakot hakeutuivat tyypillisesti muutenkin oma-aloitteisesti muihin kaupunkeihin. Sen sijaan Oulun lääni itsessään oli laaja sen ulottuessa aina muun muassa Kuhmoon, Kuusamoon ja Hyrynsalmeen saakka. Etenkin rajapitäjistä evakkokäskyn saivat käytännössä kaikki asukkaat. Suurin osa läänin sisäisestä kymmeniätuhansia kattaneesta liikkeestä päätyi Oulun ympäristökuntiin. Valtion organisoimissa siirtoväen sijoitussuunnitelmissa maaseutuväestö aseteltiin luonnonoloiltaan ja taloudellisilta edellytyksiltään lähtöpaikkakuntia vastaaviin olosuhteisiin. Ensimmäisissä hahmotelmissa karjalaisia kaavailtiin aina Lapin rajamaille saakka, mutta kiivas keskustelu supisti sijoitusaluetta etelämmäksi. Talvisodan aikaiset Oulun kaupungin muutama tuhat evakkoa olivat pääasiassa kaupunkilaisten ammattien harjoittajia, kuten tehdas- tai toimistotyöläisiä.

Virallisissa sijoitussuunnitelmissa pidettiin myös tärkeänä säilyttää ja tukea menetetyillä alueilla asuneiden kieltä ja uskontoa, siten että heistä muodostuisi yhtenäisiä ryhmiä. Tämä oli käytännössä haastavaa toteuttaa. Ouluun ei lopulta sijoittunut pelkästään yhden paikkakunnan väestöä, vaan tulijoita oli niin Kannakselta kuin Laatokan Karjalasta. Leo Paukkunen laski 1990-luvulla, että tuolloin Oulussa asui eniten muuttajia Viipurista, Sortavalasta, Impilahdelta, Suistamolta ja Salmista. Vaikka Oulun kaupungilla ja eteläisellä Karjalalla oli ollut vuosisataisia kauppias- ja muita yhteyksiä, sopeutuminen ei luonnollisesti ollut kivutonta. Erityisesti ortodoksisilta alueilta siirtynyt väki koki erilaisen ympäristön taholta monenlaista vieroksuntaa.

Ongelmia ratkottiin kuitenkin tuolloisilla keinoilla, miten parhaaksi osattiin. Karjalainen sosiaalisuus ja yhdessä tekemisen perinne sai nopeasti kokoon Karjalan Liiton keväällä 1940. Suomea on pidetty yhdistystoiminnan ”luvattuna maana”, jota karjalaiset johtivat jo heti Suomen itsenäistyttyä. Karjalassa oli totuttu suurperhemalleihin, jossa ongelmia kohdattiin ja ratkottiin yhdessä. Näin ollen Karjalan Liitonkin yhtä tärkeänä tehtävä oli edunvalvontatyön ohella kannustaa paikallisten Karjalaseurojen perustamiseen. Liiton toimitsijat kiersivät ensi töikseen ympäri maata tapaamassa paikallisia evakkoja takataskussaan valmiit seurojen perustamisasiakirja- ja sääntöpohjat, jotka helpottivat Karjalaseurojen perustamista. Vuonna 1940 seuroja perustettiinkin jo huima määrä. Sama toteutui Oulussa, kun perustava kokous järjestettiin syyskuussa 1940. Niin Oulussa kuin muuallakin Suomessa lopulta sopeuduttiin, vaikka siirtoväen tie ei ole ollut kivetön eikä lainkaan suora.

Teksti: Katja Tikka

Lähteet:

Katja Tikka, Politiikkaa ja piirakkaterapiaa – Karjalan Liitto 1940–2020, SKS 2023.
Leo Paukkunen, Siirtokarjalaisten sijoittuminen vuonna 1994 – Aineksia tulevaisuuden visioon vuosilta 1940, Jyväskylän yliopisto 1997.
Terhi Willman (toim), Karjalasta on kysymys – Karjalan Liitto 1940–2010, Karjalan Liitto 2010

Äiti ja poika muokkaamassa peltoaan Oulun lähipitäjässä vuonna 1943. SA-kuvat.