Aino Paloposki (keskellä) yhteiskuvassa tyttäriensä Sylvin (vas.) ja Impin kanssa. Kuva: perheen kotialbumi.

Kovinkaan monen mummo ei ole elänyt sata vuotta ja siksi mielestäni on paikallaan esitellä hänet muillekin kuin vain meidän suvullemme. Joskus 1970-luvulla pyysin mummoa kertomaan elämästään ja nauhoitin tarinaa kasetille. Ja juttua riitti. ”Vieläks’ siihe mahtuu?” kysäisi mummo välillä.

Mummo syntyi Kivennavalla Ikolan kylässä 17.5.1896 Mikkolaisten suureen sukuun. Perheessä oli silloin jo neljä lasta ja myöhemmin syntyi vielä viisi lisää. Isä oli suutari, joten perheen elättäminen ei ollut helppoa. Lapsetkin joutuivat töihin, Aino oli palveluksessa 8-vuotiaasta alkaen. ”Minnuu käivät ain hakemas millo mihikii.” Kiertokouluakin piti käydä ja vähän sai mummo käydä kansakouluakin.

Kun Aino oli 14-vuotias, hän pestautui saksalaisen perheen lastenhoitajaksi. Perhe asui kesät Raivolassa ja talvet Moskovassa. Mummon pääasiallinen tehtävä oli hoitaa perheen 5-vuotiasta poikaa. Vähän kuin salaa tuli lähtö Moskovaan syksyllä perheen mukana. Lähtöön vaikutti se, että toinen tyttö samasta kylästä lähti myös perheensä mukana suurkaupunkiin. Mummo kertoi ajelleensa raitiovaunulla koko päivän ympäri Moskovaa, kun hän yritti mennä tapaamaan ystäväänsä. ”Osasiha mie vähä venättä, mut en mie ymmärtänt mitä hyö sannoit.”

Kotoa tuli tieto, että rippikouluun piti mennä. Aino palasi yksin junalla kotiin. Naapurissa kyläilemässä ollut poika näki mummon paluun ja sanoi, että sielt tulloo miu morsiammein. Rippikoulu tuli käytyä, mutta Aino ei enää raaskinutkaan jättää Aleksanteria ja lähteä uudelleen Moskovaan. ”Mie oisin pääst Siperiaa, jos oisin olt siel.” Tyttökaveri oli tehnyt sinne neljän vuoden reissun. Mummo herahtaa itkuun kertoessaan hoidokistaan ja suree hänen kohtaloaan.

Aino ja Aleksanteri Paloposki vihittiin ja perheeseen syntyi kolme lasta, kaksi tyttöä ja yksi poika. Suuri suru kohtasi, kun Pauli-poika hukkui 12-vuotiaana läheiseen järveen. Hän ja naapurin pojat olivat menneet kelkkailemaan ensi jäille ennen joulua.

Sisällissota koetteli Ikolan kylää raskaasti. Aleksanterin äiti surmattiin, Ainon veli katosi ja myöhemmin on selvinnyt, että hän oli haavoittunut ja kuollut. Ei tarvinnut kuulua punakaartiin, riitti että oli punakaartilaisen ystävä. Aleksanteriakin vietiin kuulusteltavaksi kadonneen lehmännahan vuoksi, mutta tuttu mies oli hänet pelastanut.

Aino työskenteli muun muassa Raivolassa Rämön kotelotehtaalla, jonne oli kotoa kymmenisen kilometriä matkaa. Tehtaalla oli kylmä, ja mummon mielestä koko loppuelämän vaivanneet kipeät polvet saivat alkunsa sieltä.

Talvisodan aiheuttaman evakuoinnin aikana mummo kulki vanhemman tyttärensä Sylvin mukana eri paikkakunnilla. Helmikuussa oltiin Huittisissa ja siellä raskaana olleen Sylvin synnytysaika oli käsillä. Häntä ei olisi huolittu Lauttakylän synnytyslaitokseen, mutta tarmokas mummoni oli sitä vaatinut lääkärin määräykseen vedoten. Myös toinen tytär syntyi mummon hoivatessa kaksi vuotta myöhemmin Hyrynsalmella. Jatkosodan aikana oltiin mummon kanssa pommisuojassa, kun Viipuria pommitettiin.

Ainon ja Aleksanterin kotipaikka rauhan tultua oli Kuoreveden Halli. Minun perheeni koti oli Halikossa. Välimatka oli pitkä, joten aika harvoin vieraissa käytiin. ”Herra kummatta!” oli mummon huudahdus, kun tavattiin. Aino ei ollut ainoastaan minun mummoni, meitä lapsenlapsia oli kaksitoista. Mummo oli uhrautuva isoäiti. Kun hänen toinen tyttärensä sairastui ja tuli avioero, hän otti hoitaakseen kaksi nuorinta lapsenlastaan, jotka olivat noin kymmenvuotiaita. Siellä he asuivat aikuistumiseensa asti. 

Mummo jäi leskeksi vuonna 1965, kun Aleksanteri yllättäen kuoli sydänkohtaukseen sukulaisvierailulla ollessaan.

Mummo oli vanhoilla päivillään tyytyväinen elämäänsä. Häntä ilahdutti eläke, jota hän oli omasta mielestään maksanut työelämänsä aikana. Jo Rämön tehtaalla oli joka palkasta pidätetty osa.

Viimeiset kahdeksan vuotta Aino oli vanhainkodissa. Satavuotisjuhlat olivat hiljaiset, mummo ei varmaan tajunnut, että olimme hänen sänkynsä ympärillä suurella joukolla.

Mummon aika päättyi syyskuussa 1996. Tarmokas, herkkä, sydämeltään sivistynyt mummomme elää yhä muistoissamme.

Lohjalla keväällä 2026

Ritva Vesalainen

Aino Paloposki (istumassa), tytär Sylvi Nikkanen ja tyttärentytär Ritva Vesalainen 1970-luvulla. Kuva: perheen kotialbumi.