Kun olin lapsi, meillä kotona puhuttiin välillä omintakeista kieltä.
Viegö siun vaččua balberoittau? isäni kysyi töistä palattuaan, kun olin maannut päivän vatsataudissa.
Sehäi bräčkähti! hän huudahti, kun kuusenhalon kyljestä paukahtanut pihka oli lennättänyt takasta kekäleenpalan lattialle.
Marjoja oli vägitukku, kun palasimme puolukasta.
Škopetti-manauksen kuulin usein, kun jokin tarkkuutta vaativa asia menikin pieleen.
Isän käyttämien sanojen ja lauseiden alkuperästä ei koskaan puhuttu. Ne olivat osa hänen höblötystään, osa hänelle ominaista värikästä puheenpartta.
Vasta aikuisiällä vanhempi veljeni ymmärsi yhdistää isän ilmaisut karjalan kieleen.
Oli hämmentävää tajuta osaavansa karjalaa tietämättä, että oli oppinut kieltä.
Mutta tietysti näin oli: evakkomatkalla syntyneen isäni ensimmäinen äidinkieli oli varsinaiskarjala, jota isovanhempani Suistamolla olivat puhuneet. Isän oli ollut pakko oppia ulos kotinsa kielestä kansakoulun alettua, sillä karjalankieliset lapset eivät saaneet käyttää omaa kieltä koulussa.
Kun olin itse lapsi, isäni suomen seassa oli yhä merkittävä määrä hänen hajonneen ensimmäisen äidinkielensä palasia.

Laatokan yläpuolella sijaitseva Suistamo oli osa Raja-Karjalaa, joka ennen sotia oli Suomen itäisin kolkka.
Alue oli pääasiassa karjalankielisten ortodoksien asuttama.
Vuosisadat Raja-Karjalan pitäjät kylineen olivat huonojen kulkuyhteyksien päässä. Tärkein kaupanteon ja sukuyhteyksien suunta oli Aunuksen Karjalassa, joka myös oli pääosin karjalankielisen väen asuttama. Kulttuurisesti Raja-Karjala oli osa Vienan Karjalasta Aunukseen ulottunutta karjalankielistä ja ortodoksista vyöhykettä pikemmin kuin osa ruoččiloin Suomea. Suomen muista osista poiketen alue oli kuulunut historian saatossa Ruotsille vain noin sadan vuoden ajan.
Suomen itsenäistyttyä ja itärajan sulkeuduttua Raja-Karjala joutui eroon muista karjalankielisistä ja ortodoksisista alueista. 1920-luvulla valmistuneen rautatien ja sen mahdollistamien metsähakkuiden kautta muu Suomi vyöryi Raja-Karjalaan toden teolla. Suomenkieliseen ja luterilaiseen elämänmenoon nähden hyvin eri tavoin arkensa ja juhlansa rakentaneet rajakarjalaiset nähtiin ryssinä, venäläisinä. Paine todistaa olevansa osa suomalaista yhteiskuntaa kohdistui ortodoksikarjalaisiin jo vuosia ennen sotia ja evakkotaipaleita.

Kirjoittaessani rajakarjalaisten sopeutumisen ristiriitoja käsittelevää Yönistujat-romaania katselin mummoni 80-vuotisjuhlista 1990-luvun alussa kuvattua videotallennetta. Panin merkille, että niin mummoni kuin hänen siskonsa ja veljensäkin – isotätini ja isosetäni – puhuivat virheetöntä suomen kirjakieltä, jossa ei ollut jälkeäkään heidän silloisten asuinsijojensa murteista. Näin siitä huolimatta, että he tallenteen aikana olivat asuneet jo vuosikymmenet Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossa – alueilla, joiden murre on hyvin voimakasta. Isovanhempieni sukupolven virheetön kirjakieli todisti itselleni siitä, että suomi oli heille tavallaan kuin englanti itselleni. Siis opiskeltu ja opittu kieli, ei heidän oma äidinkielensä.

Rajakarjalaisten historiaa tunnetaan Suomessa yhä melko vähän. Syitä tähän on monia, mutta yksi on ikävän kolkko: Useimmiten rajakarjalaisten sukujen sotien jälkeisen sopeutumisen hintana oli luopuminen omasta äidinkielestä, uskonnosta ja kulttuurista. Tavat, ja varsinkin kieli, siirtyivät vain poikkeuksina seuraaville sukupolville.
Koen itse olevani onnekas, sillä isäni ja Ylä-Karjalasta kotoisin oleva äitini kasvattivat minut ajan hengen vastaisesti rajakarjalaisten perinteiden mukaan. Varsinaiskarjalan pehmeä nuotti siirtyi meille lapsille, mikä on tuonut kielen tietoiseen opiskeluun merkillisen kotonaolemisen tunnun. Hätkähdyttävää sen sijaan on ollut havahtua siihen, että uhanalaisen karjalan hengissä säilyminen ja elpyminen on ihan konkreettisesti myös itsestäni kiinni. Elävä kieli edellyttää käyttöä niin arjessa kuin taiteessakin. Toivon Yönistujat-romaanille koituneen huomion edistävän osaltaan kielilakia, joka antaisi karjalankielisten sukujen lapsille mahdollisuuden oppia ja opiskella karjalaa myös päiväkodissa ja koulussa.

Riko Saatsi
kirjailija

Riko Saatsi. Kuva: Heidi Savilakso-Saatsi.

Kolumni on julkaistu Karjalan Kunnaat -lehdessä 1/2026. 
Oikaisu: Karjalan Kunnaat 1/2026 -lehden sivulla kolme Riko Saatsin romaanista käytetään virheellisesti nimeä "Yönitkijät". Romaanin oikea nimi on "Yönistujat".