Uutiset

Entä sitten ne kaikki rajan halkaisemat kunnat?

07.06.2021 08:00

Kesäkuun historiablogi

Karjalan Liitto perustettiin vuonna 1940 ajamaan itärajan taakse jääneiden kuntien, kaupunkien ja muiden yhteisöjen etuja. Mutta entä ne kaikki muut karjalaiset? Koko Karjalaa ei sentään jouduttu luovuttamaan, ja monesta kunnastakin luovutettiin vain osa. Tällaisia olivat pohjoisesta lukien Ilomantsi, Korpiselkä, Värtsilä, Kitee, Uukuniemi, Saari ja niin edelleen. Pälkjärvestäkin jäi ohut siivu Suomen puolelle. Näiden halkaistujen kuntien kohtalo ja asema koskettavat minua henkilökohtaisesti, sillä isäni on kotoisin Värtsilästä. Siksi ajattelin tässä blogissa pohtia näitä väliinputoajia.

Karjalan Liiton perustamisen jälkeen todettiin nopeasti, että liittoon oli tarjolla ihan liikaa jäsenjärjestöjä. Varsinkin pienempiä urheilu- ja kulttuuriseuroja ei mitenkään voitu ottaa mukaan. Päätettiin että heitä edustakoon liiton kokouksissa maakuntatasoiset järjestöt. Näitä lohkottuja kuntiakaan ei otettu mukaan. Eikä niiden tarvinnutkaan, sillä ne olivat paremmassa asemassa. Suurimman osan kunnallishallinto jatkui rauhan tultua. Toisaalta esimerkiksi Korpiselän ja Jääsken kuntien Suomen puolelle jääneet rippeet sulautettiin naapurikuntiin. Näiden jaettujen kuntien siirtolaisetkin asutettiin omiin tai naapurikuntiin.

Mieli oli silti monella hajalla. Miltä tuntuikaan katsella vanhaa kotiin johtavaa maantietä uudella valtakunnanrajalla tietäen, ettei ehkä enää koskaan astele sitä? Niin lähellä, mutta silti aivan järjettömän kaukana. Kun rajan pintaa kävelee tänään, näkyy esimerkiksi Värtsilän ja Korpiselän välinen maantie edelleen maastossa, kevyesti ruohottuneena, mutta kyllä siinä tienpohja on. Isäni kotikylässä sijainnut ja Neuvostoliiton puolelle juuri ja juuri jäänyt ”Osulan” kauppakin näkyi Suomen puolelle vielä vuosia. Lopulta sen katto romahti ja vankkaa metsää kasvoi eteen.

Halkaistut rajakunnat löysivät tiensä Karjalan Liittoon myöhemmin, mutta tärkeintä on, että löysivät. Silti niiden identiteetti on hieman erilainen kuin Sydän-Kannakselle jääneiden kuntien. Toisaalta eihän rajan taakse jäänyt Karjalakaan ollut yhtenäinen. Laatokan pohjoispuoli ja Itä-Karjala olivat jotain aivan muuta mitä vaikkapa etelässä asuneet koivistolaiset edustivat. Karjalan Liiton vanhoja pöytäkirjoja selaillessa mieleni läikähtää, kun näin käsittelyissä Värtsilää koskevia asioita. Työvaliokunta sai syksyllä -49 tarkasteltavakseen varsinaisen ”Värtsilä-vyyhdin”. Karjalan Liiton oma lakimies Einari Pyykkö esitteli ongelmaa kokouksessa. Kyseessä oli yksittäinen tapaus, mutta sellaisenaan kiinnostava esimerkki kaikenlaisesta harmista, jollaista tavalliset siirtolaiset tietämättömyyttään kohtasivat.

Nimittäin Värtsilässä sijainnut Wärtsilä Selluloosa Oy oli hankkinut Viitasaarelta niin sanottua vastikemaata, mitä oli tarkoitus myydä siirtokarjalaisille, jotta omia maita ei tarvinnut luovuttaa. Talvisodan jälkeen oli harsittu kasaan nopealla aikataululla pika-asutuslaki, jonka puitteissa ehdittiin tehdä epäedullisia päätöksiä. Näitä Karjalan Liitto joutui 50-luvun puolellakin setvimään. Wärtsilän Selluloosan tapauksessa Viitasaarella ollut tila myytiin marraskuussa -43 siirtolaispariskunnalle, joka ei tässä vaiheessa aavistanut, että mukana tulikin tilan edellisten kauppojen leimaverot. Pariskunta oli maksanut kaupat siirtolaisille myönnetyillä korvausobligaatioilla, missä oli ollut kaikenlaista mutkaa matkassa jo alun perinkin. Hyväuskoinen pariskunta kuvitteli uuden elämän rakennuspalikoiden olevan jo mallillaan, kun 220 000 markan leimavero lankesikin heille maksuun. Wärtsilä Selluloosalla ei ollut aikomustakaan hoitaa asiaa, nimittäin sillä ei ollut aikoinaan mahdollisuutta maksaa leimaveroa, koska yhtiöt eivät saaneet vastiketiloilleen lainhuudatusta.

Asia vietiin korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka päätti, että pariskunnan todellakin oli maksettava vero. Tämä soti taas maanhankintalakia vastaan, jossa siirtokarjalaiset nimenomaan oli vapautettu leimaveroista. Korkeimman hallinto-oikeuden painava päätös sai pariskunnan kääntymään Karjalan Liiton puoleen, jonka palkkaama lakimies esitteli asiaa työvaliokunnalle. Kokouksessa todettiin, että tapaus ei ole ensimmäinen. Veikko Vennamo lausahti lakonisesti, että liitto ei voi tehdä mitään. Leimaverolakia on muutettava. Puheenjohtaja Eemil Luukka tiesi parhaillaan meneillään olevasta leimaverolain uudistuksesta. Liitto päätti lähettää lähetystön valtiovarainministerin pakeille asiaa selvittämään.

Saiko pariskunta lopulta vapautuksen leimaveroista? Tätä emme tiedä. Tapaus kuitenkin kuvaa liiton työvaliokuntien tehtäviä vielä 40–50-lukujen vaihteessa. Tekemistä oli edelleen paljon, ja niitä hoidettiin johtajiston suorien ministerikontaktien avulla. Tänään jokainen voi huudella epäkohtia sosiaalisessa mediassa lähes rajoituksetta. Sotien jälkeen tällaista kanavaa ei ollut. Karjalan Liitto pyrki ajamaan mahdollisuuksiensa mukaan myös yksittäisten ja tavallisten ihmisten asioista. Perinne jatkuu yhä, vaikka tällaisten ongelmien tilalla on muunlaisten asioiden edistäminen.

Ja entä ne rajan halkaisemat kunnat? Kuten todeta voi, liitto on puuttunut vähän itse kuntien toimintaan. Yhteyksiä suvun vanhoihin kotipitäjiin voi löytää erikoisista käänteistä, epäsuorien yhteyksien kautta.

Katja Tikka
Karjalan Liiton historiankirjoittaja

Kuva: Värtsilän kirkonkylää, etualalla Postitalo ja taaempana suojeluskuntatalo.
Kuvaaja Värtsilän Valokuvaamo 1930–1939, Museovirasto.