Uutiset

Karjalaisia muistoesineitä

03.08.2020 08:36

Hyvät lukijat! Muistatteko kun alkuvuodesta kyselin evakkoon liittyvien muistoesineiden perään? Saimme niitä jonkin verran. Pääasiassa kuvia, mutta myös muutaman pidemmän tarinan kera. Tässä haluan antaa äänen kahdelle tarinalle kuvineen kesäisiin lukuhetkiin. Näinhän se on, että esine on mykkä, jos sen taustaa ei tunneta, eikä siihen ole liittää kertomusta. Onneksi näitä on tallennettu.

Tarinaa Airanteentieltä (Annukka Määttänen)

Saarivaaran koulu: Annukka Määttänen

Saarivaaran kansakoulu oli aikoinaan lakkautettu. Setäni Martti Määttänen toimi siellä opettajana 50-luvulla, kunnes jäi sairaseläkkeelle ja muutti Joensuuhun viettämään eläkepäiviä. Setäni kanssa koululla asui kuolemaansa saakka myös isoäitini Hilma Määttänen. Meidän perhe, isä, äiti ja me kolme siskosta, vietimme Saarivaaran koululla paljon muistorikkaita kesiä. Mummosta jäi vain kourallinen irrallisia tarinoita sieltä täältä, Korpiselältä, Ilomantsista, Sortavalasta, Öllölästä.  

Vuosikymmeniä myöhemmin Saarivaaran koulun toiminta siirrettiin Ilomantsiin. Koulu muuttui retkeilymajaksi. Koko kylä autioitui. Päätin eräänä kesänä matkustaa lapsuuden kesien maisemiin. Majoituin retkeilymajaan. Hakkaraisen tädiltä, joka kylätoimikunnan puuhanaisena piti retkeilymajaa, kysyin lupaa saada käydä myös koulun vintillä. Täti ihmetteli: ”Mitä sie siellä?  Ka, mää vuan. Mittää siellä ei ennää oo. Kaik on siirretty Ilomantshiin.” Jos siellä on jotain, niin saako pitää, kysyin. Niinku vanhoja koulukirjoja tai jotai? ”Voi tokkiisa. Piä ihmeessä.” täti naurahti. ”Luulenpa vuan ettei siellä ole ennää ko kuatopaikallen vietävää.”
Oikeasti halusin vintille tietystä syystä. Lapsena sinne meneminen oli meiltä kiellettyä. Aikuiset kertoivat matalalla äänellä, että mummo kummitteli vintillä. Mummon öiset askeleet saattoivat kuulua alakertaan. Askeleet johtivat setäni työhuoneeseen, missä mummo olisi penkonut papereita ihan kuin etsisi jotakin. Ehkä häneltä oli jäänyt joku asia hoitamatta elinaikanaan, aikuiset miettivät. Me lapset pelkäsimme, että makuuhuoneen ovi aukeaisi ja mummo seisoisi ovella harmaa pitkä tukka olkapäillä valkoisessa hohtavassa vaatteessa. Vedimme peitot korville. Piti olla hengittämättä pitkään, ennen kuin tohti raottaa peittoa.

Pölyiset rappuset narisivat. Nostin raskaan rautahaan ja astuin sisään hämärään ullakkoon, missä vieläkin tuoksui liitu, aapiset, laskukirjat ja mustekynät. Lattiaparrujen välejä peitti sahanpurukerros. Liukastuin johonkin. Sahapurun alta paljastui harmaakantinen kirja. Pyyhin puruja kirjan päältä. Kannessa luki Hilma Määttänen, Airanteentie 2, Talon asukasluettelo. Ullakon päädyssä oleva ikkuna kolahti. Lintu lehahti siitä ulos. Tuli taas hiljaista. Vain tuuli humisi surullisesti kattorakenteissa.

Mummolla on siis ollut talo Sortavalassa. Asukasluetteloa on pidetty jostain tietystä syystä vain vuosina 1941-1944. Mummolla oli talossa myös kauppa ja vuokralaisina käsityöläisiä, jotka samalla hoitivat mummon kolmen pojan tukat, räätälöivät vaatteet ja suutaroivat kengät. Sen tiesin setäni kertomana. Mummon tiedettiin olevan tiukka, harras nainen, joka tiesi miten leipäänsä kohottaa ja perheensä elättää. Jostain muistan kuulleeni, että mummoani kutsuttiin ”Sortavalan rikkaaksi leskeksi”. Tokko hän oli rikas, mutta varmaankin halusi näyttää ulospäin sellaiselta.

Löytämäni asukasluettelon mukaan tontti 31, IV kaupunginosassa Airanteenkatu 2:ssa, ensimmäisessä portaassa, ensimmäisen kerroksen huoneistossa yksi asui 40-luvun alussa Hilma itse, poikansa Yrjö Määttäsen vaimo Martta ja Martan tytär Aune.
Veturinkuljettaja Antti Soronen, Miina-vaimo ja poika Pertti asuivat huoneistossa nro 2. Perhe oli kirjojen mukaan muuttanut Joensuusta 1942 taloon asumaan. Toisen portaan huoneisto 3:ssa asui Porista muuttaneet ylikonduktööri Herman Takkunen, Pietarissa syntynyt vaimonsa Olga Takkunen sekä kaksostyttäret, pankkivirkailija Anna Liisa ja kätilö Maija Liisa Takkunen. Ensimmäisen portaan ullakkohuoneistossa neljä asui entinen veturinkuljettaja Adolf Johan Laitiainen ja vaimonsa Maria Kuopiosta. Huoneistossa nro 5 asuivat naimattomat iäkkäämmät Asikaisen siskoset, keittäjä Aino ja lämmittäjä Maija Liisa. Huoneistossa nro 6 asuivat veturinlämmittäjä Mikko Ahlo ja vaimonsa Veera, Joensuusta kotoisin (Impilahdessa syntyneitä). Jalkinetyöläinen Matti Rausku ja vaimonsa Anni Rausku asuivat porras 3:n huoneistossa nro 7.  He olivat muuttaneet Oulusta Sortavalaan. Veturinpuhdistaja ja leski Hilma Hukka asui yksinään huoneistossa nro 8. Parturi Olga Hypèn Mikkelistä asui 22-vuotiaan tyttärensä Hillevin kanssa huoneistossa nro 9.

Vuosia myöhemmin kuin sattumalta, minulle tarjoutui tilaisuus lähteä ryhmän mukana Karjalan kierrokselle, jonka yhtenä kohteena oli myös Sortavala. Sain ryhmän suostuteltua kiertämään Airanteentien kautta Sortavalassa. Opas astui kanssani bussista alas ja näytti mikä oli mummon talo. Seisoin pahasti rapistuneen ruosteenruskeaksi maalatun talon edessä. Ja aloin yhtäkkiä itkeä suunnattomasti. Astelin arasti pihamaalle. Talon seinää koristi valtaisa satelliittiantennilautanen. Ikkunan puitteita oli uusittu hiljattain. Pihalle oli istutettu muutama kukkanen. Talon päädyssä, ullakon ikkunasta kurkisti vanha nainen. Nainen huusi venäjäksi jotakin. Kohauttelin olkapäitä. Sitten nainen huusi suomeksi: "Tule tänne". Ja jatkoi, "Tule tänne"! Samassa lintu lehahti talon räystäskourusta läheltä ikkunaa. Tuli hiljaista. Mehiläinen pörräsi kukkapenkissä. Mummo oli hävinnyt ikkunasta. Hetken tunsin, että olin kotona. Mutten kuitenkaan!

Vanhan keinutuolin tarina (Raili Eronen)

Keinutuoli: Remo Orbinski
Olin siivonnut koko päivän, pessyt parvekkeen lasit ja kantanut pois entiset talven aikaiset kanervat ja havut. Aurinko paistoi ja ilma tuntui keväiseltä. Keitin kahvit ja istahdin vanhaan keinutuoliin kuppi kädessäni. Siinä kahvitellessani jäin miettimään, millainen tuolin elämä on mahtanut olla. Mietin, millaisia ihmisiä siinä oli keinunut, ja minkälaisia muuttomatkoja se oli nähnyt. Olin kuullut monia tarinoita, harmi etten aikoinaan tarkemmin innostunut kyselemään keinun monia evakkomatkoja. Nyt kaikki kertojat ovat nukkuneet ikiuneen.

Tästä alkaa tämän keinutuolin tarina 1900-luvun alkupuolella nuoret, tyttö ja poika rakastuivat Wärtsilässä. Tyttö Matilda, oli rikkaan talon tytär, ja poika Matti, oli tavallinen työmies. Matildan vanhemmat eivät olisi antaneet tyttöä Matille, mutta rakkaushan se aina esteet kaataa. Nuoret menivät naimisiin ja perustivat oman kodin. Matilda ei saanut koskaan perintöä kodistaan, mutta pari hankki huonekaluja Matin vähäisillä tuloilla: pöydän, sängyn ja keinutuolin. Vuonna 1906 syntyi heille tytär Linda ja parin vuoden päästä poika, Aarne. Ehkä Matilda silloin syötti vauvojaan keinutuolissa keinutellen.

Wärtsilä oli silloin tehdasseutua, kun siellä riehuivat vuoden 1918 taistelut. Matti vei vaimonsa ja lapset turvaan maalle Matildan lapsuudenkotiin. Matkalla reki liukui, ja Lindan rakas nukke putosi hankeen ja jäi sinne, sillä hevosmiehellä oli kiire pois pimeältä taipaleelta. Linda muisti nukkensa katoamisen vanhuuteensa saakka. Lapset kasvoivat. Linda ja meni töihin Pälkjärven sairaalaan ja Aarnesta tuli veturinkuljettaja. Kylältä löytyi komea mies Martti, josta tuli Lindan puoliso. He rakensivat talon Pälkjärven aseman lähelle. Talo oli kylän ensimmäinen tiilitalo. Tehtiin myös navetta, sauna ja kellari. Viljeltiin maata ja hoidettiin eläimiä. Perheeseen syntyi lapsia kahden vuoden välein, Laura, Raili ja Lauri.

Matilda ja Matti olivat ostaneet pikkuisen mökin Höksönlammin rannalta Tohmajärveltä. Matti toimi höyrylaivassa, jolla kuljetettiin tukkilauttoja. Matilda sairastui, halvaantui, niin kuin silloin sanottiin. Matti hoiti vaimoaan, keitti ruuat ja leipoi leivät ja pullat. Mummolassa käydessään lapset saivat ukin leipomaa maailman parasta pullaa, kuten he kertoivat vielä aikuisenakin. Hyväähän se oli, sillä ukki pisti taikinaan runsaasti sokeria ja voita. Mutta sitten Matti kuoli yllättäen sydänkohtaukseen ja Matilda muutti tyttärensä luokse Pälkjärvelle. Keinutuoli seurasi mummon mukana. Kenties Lindan ja Martin lapset keinuivat siinä mummon huoneessa.
Tuli sota-ajat ja karjalaiset joutuivat jättämään kotiseutunsa. Kesäsodan alkaessa lähtö oli niin kiireinen, etteivät kaikki tavarat mahtuneet mukaan. Silloin kannettiin huonekaluja metsään ja peiteltiin matoilla ja havuilla. Ei ollut muovia silloin vielä keksittykään. Kun he palasivat evakosta, niin piirongit, pöydät ja kiikkutuoli löytyivät kosteina, mutta ehjinä.

Viimeisen evakkoon lähdön nuorin, Lauri, muistaa hyvin. Lindan perhe muutti Aarne-veljen luokse Tohmajärvelle. Lauri oli muuttamassa hevosella tavaroita. Entisessä kodissa aikuiset tekivät kuorman, minkä aikuiset purkivat enon luona. Hevosen ajaja oli täyttänyt juuri 10 vuotta. Kiikkutuoli keikkui kuorman päällä ja jyrkässä mäessä poika pelkäsi kuoman kaatuvan, mutta onnellisesti tultiin perille.

Sodan loputtua Linda ja Martti ostivat maapaikan metsästä Pyhäselästä. Siinä oli 2 hehtaaria peltoa, ei rakennuksia, eikä edes tietä. He rakensivat sinne ensin saunamökin, vuoden päästä talon ja navetan ja raivasivat lisää peltoa. Matilda-mummo tuli taas kiikkuineen asumaan heille. Keinutuoli oli keittiössä silloin, kun tulin miniäksi. Lauri kiikkui usein illalla Minni-kissa tai Turre-koira sylissään.  Naapurin tullessa illatsuun Turre hyppäsi heti tämän syliin. Tykkäsi istua poliisin sylissä. Kohta meillä oli pieni poika kiikutettavaksi Lauri-isälle.

Lauri, minä ja pikku Hannu muutimme Vantaalle. Ukki ja mummi tekivät aikansa maatilan töitä ja sitten möivät talon ja muuttivat muualle. Keinutuoli kulki mukana talosta toiseen. Kun he asuivat osakehuoneistossa, ukki oli maalannut ruskean keinun valkoiseksi. Vuodet kuluivat. Ensin kuoli ukki ja muutaman vuoden kuluttua mummi. Perinnönjaossa Lauri sai kiikun itselleen ja toi sen Vantaalle. Siellä kiikku oli meillä useita vuosia. Kun me tulimme vanhoiksi ja muutimme Keravalle kerrostaloon, meillä oli yhteensä neljä kiikkutuolia, sekä mökillä, että omakotitalossa kaksi. Päätimme että yksi tuoli mahtuu kaupunkikotiin. Sanoin Laurille, että otetaan tuo maailmaa ja elämää nähnyt keinu, monet matkat mukana kulkenut ja monta sukupolvea kokenut. Niin tehtiin ja se muutti kaupunkiin. Olohuoneessa se nyt keinahtelee ja vielä sai minutkin muistelemaan kuulemiani tarinoita ja kertomaan niitä teillekin. Kahvikuppini oli tyhjentynyt jo aikoja sitten, muistot veivät mukanaan. En vielä tiedä, mihin kiikkutuoli joutuu, kun meistä aika jättää. Toivottavasti se saa hyvän kodin.

Katja Tikka
Karjalan Liiton historiankirjoittaja