Puolustusministeri Antti Kaikkosen valmistelema puhe Talvisodan päättymisen muistotilaisuuteen Mikkeliin

13.03.2020 16:00

Arvoisat sotiemme veteraanit, hyvä juhlaväki.

Päivälleen 80 vuotta sitten suomalaiset kuuntelivat sodan loppumista radiosta. Talvisota, nuoren itsenäisen Suomen taistelu olemassaolostaan, oli päättynyt. Itsenäisyytemme oli pelastettu.

Neuvostoliitto oli aloittanut sodan maatamme vastaan - ilman sodanjulistusta - marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939. 105 kunnian päivää myöhemmin, maaliskuun 13. päivänä vuonna 1940 astui voimaan Moskovan rauhansopimus. 

Allekirjoittaessaan valtakirjaa, joka antoi Moskovan rauhanneuvottelijoille valtuudet hyväksyä ankarat rauhanehdot, presidentti Kyösti Kallio sanoi tunnetun lauseen: ”Kuivukoon käteni, joka on pakotettu tällaisen paperin allekirjoittamaan.” Puolen vuoden kuluttua käsi halvaantui.

Sopimuksen solmimisen jälkeen - kesällä 1940 - Suomessa elettiin rauhan aikaa, mutta lähialueilla tapahtui. Neuvostoliitto miehitti Baltian maat Viron, Latvian ja Liettuan kesällä 1940. Suomessa seurattiin tilanteen kehitystä tiiviisti. Tämä olisi voinut olla myös Suomen kohtalo, eikä huoli ollut loppunut talvisodan myötä.

Pelko Neuvostoliiton hyökkäyksestä näkyi siinä, että palveluksessa oli tuolloin vielä lähes 200 000 miestä. Elettiin rauhatonta rauhaa, jota alettiin jatkosodan jälkeen yleisesti kutsua välirauhaksi. Tuona lyhyenä välirauhan aikana suomalaisilla ei ollut vielä tietoa siitä, että isänmaan puolustaminen tulisi vaatimaan uusia äärimmäisiä ponnistuksia jo reilun vuoden kuluttua.

Hyvät kuulijat, 

Suomen puolustuskyvyn rakentaminen aloitettiin maatamme repineen sisällissodan jälkeen. Samalla, kun köyhä Suomi rakensi yhteiskuntaansa ja puolustusvoimiaan, rakennettiin myös kovimmista kriiseistä selviytymisen lujaa ydintä: Kansallista yhtenäisyyttä. Mikäli tässä ei olisi onnistuttu, olisi myös talvisodan historia kirjoitettu kovin toisenlaisella tavalla.

1930-luvun loppua kohden taivaanrantaan alkoi piirtyä myrskyn merkkejä. Saksa hyökkäsi Puolaan syyskuun ensimmäisenä päivänä 1939. Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksalle kahta päivää myöhemmin. Toinen maailmansota oli alkanut. Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan pari viikkoa myöhemmin.

Suomen hallitus sai lokakuun alkupäivinä kutsun lähettää neuvotteluvaltuuskunta Moskovaan. Olimme liukumassa kohti sotaa. Rauhan ajan armeija siirrettiin Karjalan kannakselle. Osa kenttäarmeijasta päätettiin perustaa samana päivänä. Neuvottelut Moskovassa alkoivat lokakuun 12. päivänä. Samaan aikaan ylipäällikkö Mannerheimin esityksestä Suomen valtiojohto päätti ylimääräisistä harjoituksista. Käytännössä maassamme toteutettiin yleinen liikekannallepano.

Kutsu kosketti lähes kaikkia palvelusikäisiä miehiä ja se toimitettiin henkilökohtaisesti. Harjoituksista ei ilmoitettu lehdissä, radiossa tai julistein. Ilman liikekannallepanoa Suomi olisi miehitetty nopeasti.

Myös siviilit valmistautuivat pahimpaan. 

Jo ennen sodan alkua satatuhatta suomalaista jätti kotinsa rajan lähettyvillä. Sodan aikana evakkojen määrä nousi lähelle puolta miljoonaa. Miehet olivat rintamalla, evakkoon lähtijät olivat useimmiten naisia ja lapsia. Kuutamo valaisi evakkotaivalta, mukaan otettiin se mikä voitiin.

Kaupungeissa talojen seiniin kiinnitettiin ohjeita ilmahälytyksen varalta. Tältä osin emme olleet valmiita, väestönsuojia oli liian vähän. Tästä syystä ohjeistettiin ihmisiä hälytyksen sattuessa hakeutumaan aukeille paikoille, josta lentäjät näkisivät heidän olevan siviilejä eivätkä ampuisi.

Tämä ohje kumottiin, kun taivaalta oli konekivääreillä ammuttu siviilejä.

Vaikka Suomi oli syksyllä 1939 matkalla kohti sotaa, oli Talvisodan alkaminen marraskuun viimeisenä päivänä monelle yllätys. Yksittäiset tapahtumat yllättävät usein – vaikka yleinen tilannekehitys olisikin hyvin tiedossa.

Sotilaallisen puolustuksemme tila ei vuonna 1939 vastannut tuon ajan sotilaallisia vaatimuksia. Sota suurvaltaa vastaan asetti Suomen tukalaan tilanteeseen. Vaikka puolustuksemme oli rakennettu puna-armeijan sotilaallisen hyökkäyksen torjumiseksi, oli aggressiivisesti toimivan suurvallan hyökkäykseen vastaaminen pienelle Suomelle lähes ylivoimainen tehtävä. Tehtävän vaikeutta lisäsi se, että jouduimme sotaan yksin. Lännestä saimme sympatiaa, mutta hyökkääjä piti pyrkiä torjumaan omin voimin.

Puolustuksemme materiaalinen tilanne oli heikko. Se vaikeutti maamme tilannetta. 1930-luvun lopulla sotavarustehankintoja yritettiin Mannerheimin johdolla kiihdyttää, mutta aika loppui kesken. Kenttäarmeijamme osalta voimassa oli ns. ”malli Cajander” - aseistusta ja varustusta ei ollut tarpeeksi. 

Kesällä 1939 Jyväskylän, Pieksämäen ja Mikkelin väliltä uudeksi päämajan sijoituspaikaksi seuloutui Mikkeli. Perusteet Mikkelin valinnalle olivat moninaiset: toimivat viestiyhteydet, kaupungin riittävä koko, lentokenttä, rautatieyhteys, sopiva etäisyys rintamiin, varuskunnan läsnäolo ja yhteys Helsinkiin jne. Yhtäältä Suomi ei ollut valmis sotaan, mutta toisaalta moni asia oli suunniteltu valmiiksi, kun Neuvostoliitto aloitti sodan Suomea vastaan.

Mikkelistä johdettiin talvisotaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa. Päämajakaupungin kunniakkaaseen perintöön liittyy myös surua ja koettelemuksia: 80 vuotta sitten Neuvostoliiton pommikoneet kylvivät tähän kaupunkiin hävitystä ja kuolemaa. Toisin kuin Mannerheimin yöpymispaikkana toiminut hotelli Seurahuone, säästyi Päämajana toiminut Keskuskansakoulu. Nykyisin tämä koulu tunnetaan Mikkelissä Päämajakoulun nimellä.

Suurinta huolta sodan ensimmäisinä päivinä suomalaisille joukoille aiheuttivat vihollisen ilmaherruuden ohella voimakkaat panssarijoukot, erityisesti Kannaksella. Ongelmaa korosti oman panssarintorjunta-aseistuksen valtaisa puute niin panssarintorjuntatykkien kuin panssarimiinojen osalta. Rintamilla tilanne oli välillä epätoivoinen, joten virallisten ilmoitusten lisäksi päämajaan tuli panssarintorjunnan puutteista viestejä myös epävirallisia kanavia. 

Esimerkiksi Karjalan kannakselta eräs majuri kirjoitti vanhalle kollegalleen päämajaan: ”Nyt on tehtävä sellaista, mihin ei rauhan aikana ole totuttu. Nuo 40–50 panssarintorjuntatykkiä on tehtävä, ostettava tai varastettava vaikka kiven silmästä.” Hätä oli todellinen. Sotavarustuksen hankinta ei käynyt käden käänteessä tuolloin, kuten se ei käy nykypäivänäkään.

Talvisodan tunnetuimmat voitot saavutettiin Raatteen tiellä, Tolvajärvellä ja Suomussalmella. Ankarissa taisteluissa alivoimainen Suomi pysäytti Neuvostoliiton ja aiheutti hyökkääjälle valtavia tappioita. Yksi talvisodan legendoista syntyi tammikuun 1940 alussa, kun eversti Hjalmar Siilasvuon johdolla joukkomme tuhosivat Puna-armeijan 44. divisioonan Raatteentielle. Tämä oli pienen Suomen suurin voitto talvisodan aikana.

Paikallistuntemuksen hyödyntäminen, vuodenaikojen ja maaston hyväksikäyttö sekä taktiset innovaatiot kompensoivat materiaalista alivoimaamme. Mainittakoon esimerkkeinä lämmitettävien telttojen, marssikompassien ja konepistoolien käyttö, ahkiot, sukset, hevosvetoiset kenttäkeittiöt, ja lumipuvut. 

Voimasuhteita tasoitettiin omiin olosuhteisiin kehitetyllä taktiikalla ja välineillä – lyhyesti sanottuna suomalaisella sotataidolla. Sodassa taito ja tahto ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin välineet. Ilman Talvisodan henkeä, kansalaisten uhrivalmiutta ja lujaa maanpuolustustahtoa emme olisi tuosta koettelemuksesta selvinneet – ainakaan kunnialla.

Puna-armeijan eteneminen pysäytettiin Karjalan kannaksella joulukuussa 1939 Mannerheim-linjalle, jonka linnoitustyöt kannaksella oli käynnistetty jo 1920-luvun alussa. Pesäkkeitä, panssariesteitä, korsuja ja piikkilankaesteitä oli valmisteltu myös vapaaehtoisvoimin kesästä 1939 alkaen. Myös reserviläiset rakensivat niitä ylimääräisten harjoitusten aikana lokakuun alusta alkaen.  

Mannerheim-linjan murtamiseksi Neuvostoliitto tarvitsi lisää hyökkäysvoimaa. Helmikuussa 1940 se aloitti suurhyökkäyksen Kannaksella. Tämä aiheutti Mannerheim-linjan murtumisen. Suomalaisten joukkojen oli vetäydyttävä. Rauhansopimus oli saatava aikaiseksi. Tosin, ilman pätevää ja päättäväistä puolustusta Neuvostoliitto ei olisi maaliskuussa 1940 enää rauhaan tyytynyt. Rauhan edellytykset luotiin taistelemalla.

Hyvä juhlaväki,

Pyydän teitä kääntämään hetkeksi katseenne maamme kohtalon päivistä nykyhetkeen. Kun tarkastelemme turvallisuusympäristöämme tänään – ja arvioimme sen kehittymistä tulevaisuudessa - on hyvä muistaa, että tulevaisuus ei ole ennalta määrätty. Historia ei toista itseään. Historia tarjoaa kuitenkin kokemukseen perustuvan tiedonkäyttöömme, kun valmistelemme linjauksia Suomen turvallisuuden takaamiseksi tulevaisuudessa. Talvisodan tapahtumista on meillä paljon opittavaa – niin poliittisella kuin sotilaallisilla tasoilla. 

Ensinnäkin – ja kaikkein tärkeimpänä – me suomalaiset pidämme hyvää huolta omasta puolustuskyvystämme pitkäjänteisesti. Vaikka kansainvälinen tur-vallisuustilanne on kehittynyt viime vuosina huonompaan suuntaan, on hyvä muistaa, että emme ole passiivisia sivustaseuraajia. Me olemme pitäneet huolta omasta sotilaallisesta puolustuksestamme koko kylmän sodan jälkeisen ajan. Teemme niin jatkossakin.

Osaava ja motivoitunut sotilas on korvaamaton Suomen puolustuskyvylle. Puolustusvoimien 280 000 sotilaan sodan ajan vahvuudesta yli 95% on reserviläisiä. Tehokas varusmiespalvelus ja riittävät kertausharjoitukset ovat tärkeä osa Suomen puolustuskykyä. Näiden lisäksi vapaaehtoinen maanpuolustustoiminta tukee sekä puolustuskyvyn ylläpitoa että maamme varautumista erilaisiin kriisitilanteisiin. Myös sellaisiin, jotka ovat luonteeltaan muita kuin sotilaallisia.

Suomen pitää kyetä puolustautumaan niin maalla, merellä kuin ilmassakin. Olemme jo tehneet Pohjanmaa-luokan monitoimikorvettien hankintapäätöksen. Hankimme Merivoimille neljä uutta alusta yli miljardilla eurolla. Ensi vuonna teemme hankintapäätöksen Hornet-hävittäjien suorituskyvyn korvaamisesta. Tämän lisäksi tulemme kehittämään maavoimiemme kykyä koko 2020-luvun. Panostukset tällä vuosikymmenellä lasketaan maavoimien osalta miljardeissa euroissa.

Me pidämme huolen siitä, että Suomi on valmiina. Mikäli Suomi joskus joutuisi puolustautumaan aseellisesti, eivät sotilaamme saa joutua tuskailemaan välttämättömän kaluston puutetta. Maamme puolustajilla on oltava kyky ja työkalut suoriutua tehtävistään.

Toiseksi, Talvisodan kokemukset painottavat kansainvälisen yhteistyön tärkeyttä luontevien kumppaneiden kanssa. Viimeisten 30 vuoden aikana Suomi on lisännyt ulko- ja turvallisuuspoliittista sekä puolustuspoliittista yhteistyötä muiden länsimaiden kanssa. Jäsenyys Euroopan unionissa on tärkeä osa tässä kehityksessä. Niin on myös kumppanuutemme Naton kanssa. Olemme mukana kehittämässä länsimaisia turvallisuusjärjestelyjä yhteisen turvallisuuden lisäämiseksi.  Tämän lisäksi teemme puolustusyhteistyötä monissa eri formaateissa – pohjoismaisesta puolustusyhteistyö kahdenvälisiin yhteistyöjärjestelyihin esimerkiksi Ruotsin ja Yhdysvaltojen kanssa.

Suomen tavoitteena on vakaus. Tätä tavoittelemme yhteistyössä muiden meille tärkeiden toimijoiden kanssa. Mutta tämä on mahdollista vain, kun itsellämme on riittävästi omaa puolustuskykyä. Yhteistyö on uskottavaa vain, kun jokaisella siihen osallistuvalla on jotain annettavaa. Suomi on uskottava ja haluttu yhteistyökumppani juuri siksi, että meillä puolustusta on kehitetty pitkäjänteisesti. Me emme ole pitäneet välivuosia.

Kolmanneksi, kansallinen yhtenäisyys ja suomalaisten syvien rivien tuki isänmaamme turvallisuudelle on ensiarvoisen tärkeää. Talvisotaa - ja käytännössä koko Suomea - johdettiin Mikkelistä Mannerheimin päämajasta. On kuitenkin syytä muistaa, että sen talvisodan ihmeen, jolla määrällisesti ja materiaalisesti ylivoimainen vihollinen pysäytettiin, toteutti jokainen yksittäinen suomalainen sotilas rintamilla ja jokainen yksittäinen suomalainen kotirintamalla, kaikki yhdessä.

Suomalaisten uhrivalmiutta ja maanpuolustustahtoa kuvaavat lukemattomat tarinat. Päämajankin palvelukseen ilmoittautui talvisodan aikana lukuisia vapaaehtoisia. Kuten Maanpuolustuskorkeakoulun apulaisprofessori Mikko Karjalainen teoksessaan Mannerheimin Päämaja kuvaa, eräskin vuonna 1934 reserviin siirretty eversti ilmoittautui joulukuun puolivälissä palvelukseen urhoollisilla saatesanoilla: ”Sydämeni on heikontunut ja painoni ollessa 162 kiloa en voi paljon liikkua enkä seistäkään, mutta istuen voin vielä suorittaa tehtäviä hengenvaarasta piittaamatta. Käytän 7 eri kieltä ja olen suorittanut mitä erilaisempia sotilaallisia tehtäviä. Virka-asemaan nähden olen täysin vaatimuksia vailla – –”. Voisiko yhdeltäkään kansalaiselta odottaa enempää?

Unohtaa ei saa myöskään lottien korvaamatonta panosta. Talvisodassa 13 000 lottaa avusti armeijaa rintamalla. Kotirintama työllisti päätoimisesti noin 50 000 ja oman työnsä ohessa noin satatuhatta lottaa. Lisäksi on syytä mainita suojeluskuntapojat ja pikkulotat, jotka antoivat oman panoksensa kansakunnan äärimmäiseen voimanponnistukseen.

Tämä henki ei ole hävinnyt mihinkään. Maanpuolustustahdon näkökulmasta tämän päivän Suomi on poikkeuksellinen maa. Yli kahdessakymmenessä eurooppalaisessa valtiossa on siirtynyt asevelvollisuudesta ammattiarmeijaan kylmän sodan päättymisen jälkeen. Suuressa osassa ammattiarmeijaan siirtyneistä maista maanpuolustustahto on laskenut, ja käsitykseni mukaan näissä maissa myös asevoimien suhde muuhun yhteiskuntaan on heikentynyt. Meillä Suomessa puolustusvoimien suhde suomalaiseen yhteiskuntaan on toi-miva ja luonnollinen. Jokainen suomalainen on maanpuolustusvelvollinen. Lähes jokaisessa perheessä on yksi tai useampi asevelvollinen, tai niissä tunnetaan yksi tai useampi varusmies tai reserviin kuuluva. Tämä on yksi suomalaisen maanpuolustusmallin voimanlähteistämme. 

Tätä meidän tulee vaalia tulevina vuosina – Suomen puolustusta ei voida koskaan rakentaa vain rahalla ostettavan materiaalisen kyvyn varaan.

Hyvät kuulijat,

Talvisodan päättyessä Suomen armeijan voimavarat oli jännitetty äärimmilleen. Rauha ei tullut hetkeäkään liian aikaisin. Yksin Suomi ei olisi enää kauaa kestänyt. Yksittäinen taistelija koki rintamalla kuolemanpelon. Sodanjohdossa tiedostettiin se, miten äärirajoilla rintamajoukot ja puolustusvoimien kestävyys olivat vihollisen suurhyökkäyksen paineen alla. Sota saatiin loppumaan viimeisillä mahdollisilla hetkillä. 

Maksoimme rauhasta kovan hinnan. Suomi joutui luovuttamaan alueita Karjalan kannaksella, Laatokan Karjalassa, sekä osia Sallasta ja Kuusamosta. Yli 400 000 ihmisen koti jäi rajan taakse.

Omakin isoisäni oli yksi heistä. Matka vei evakkona lopulta Kokemäelle, jossa uusi elämä piti aloittaa tyhjästä. Sotiemme veteraani hänkin. Ei hän paljoa sodasta puhunut, ei Karjalastakaan, mutta se tuli kuitenkin selväksi, että sotaa pitää välttää. 

Sen olen mielessä pitänyt.

Talvisodassa kaatui yli 25 000 suomalaista ja yli 43 000 haavoittui. Sodassa menehtyi yli tuhat siviiliä. Yli 400 000 suomalaista menetti kotinsa. Tuhansien lapsuus päättyi hyvästeihin sankarihaudalla. Talvisodan muisto elää, mutta niin elää myös muisto lähimmäisistä, jotka eivät koskaan palanneet.

Hyvä juhlaväki,

Talvisodan kestävin opetus on, että pieni kansa voi yksissä tuumin pystyä suuriin saavutuksiin. Vaikka erimielisyydet kuuluvatkin yhteiskuntaan, voitetaan Suomea kohtaavat nykyiset ja tulevat vaikeudet, konfliktit, kulkutaudit ja talouden taantumat yhteisillä teoilla ja päätöksillä, ei omaa etua korostamalla tai keskinäistä eripuraa ruokkimalla.

Ne vapaudet ja oikeudet, jotka veteraanimme meille turvasivat, ovat yhtä arvokkaita kuin ne velvollisuudet, jotka meillä suomalaisilla on toisiamme ja yhteistä isänmaata kohtaan. Muistetaan, että viime kädessä me olemme täällä toisiamme varten.

Ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäsky numero 34 annettiin talvisodan päätty-mispäivänä, maaliskuun 13. vuonna 1940. Mannerheim kirjoitti sotaa käyneille suomalaisille: Te ette ole tahtoneet sotaa, te rakastitte rauhaa, työtä ja kehitystä, mutta teidät pakotettiin taisteluun, jossa olette tehneet suurtöitä, tekoja, jotka vuosisatoja tulevat loistamaan historian lehdillä.

Kunnioitamme syystä Talvisodan sankareita – kaikkia suomalaisia rintamalla ja kotirintamalla. Olemme heille kaiken velkaa.

Puolustusministeri Antti Kaikkonen.

Antti Kaikkonen
puolustusministeri   

Talvisodan päättymisen 80-vuotismuistotilaisuus peruttiin virusepidemian vuoksi.