Karjalan Liiton puheenjohtaja Pertti Hakanen Karjalaisten kesäjuhlien juhlapuheessaan 18.6.2017

 

 

Karjalaisuus merkittävässä roolissa suomalaisen identiteetin ja arvopohjan rakentamisessa

Karjalan Liiton puheenjohtaja, kansanedustaja Pertti Hakanen piti ensimmäisen linjapuheensa viime viikonlopun suurtapahtumassa, Karjalaisilla kesäjuhlilla Jyväskylässä.

Huhtikuussa yli 30 000 jäsenen puheenjohtajaksi valittu Pertti Hakanen nosti esille järjestön merkityksen 100-vuotiaan Suomen ja kansalaisten arvopohjan rakentajana. Hän painotti, että Karjalan Liitto kantaa osaltaan vastuuta, että ihmisillä säilyy omista juuristaan kumpuava arvopohja ja tärkeä yhteisöön kuulumisen tunne.

-    Karjalan Liitto on yksi niistä harvoista järjestöistä Suomessa, joka on ollut ja tulee jatkossakin olemaan merkittävässä roolissa rakentamassa suomalaista identiteettiä ja arvopohjaa.

Pertti Hakanen painotti karjalaisuuden merkitystä 100 vuotta täyttävän isänmaan yhteiskunnallisena ja kulttuurisena rakentajana.

-    Me kaikki tiedämme ja ulkoministeri Soini sen varmasti parhaiten työssään tuntee, kuinka jännittyneisyys on ollut viime aikoina kasvussa. Muun muassa Itämeren heikentynyt turvallisuustilanne, Euroopassa nopeasti lisääntynyt terrorismi, muuttoliike sekä hybridivaikuttaminen ovat saaneet kansakuntamme varpailleen. Karjalan Liiton rooli on vakautta luova eikä sitä horjuttava. Siihen kuuluu vahva ulkopoliittinen tuki sekä presidenttimme että ulkoministerimme toiminnalle.  

Hakanen muistutti puheessaan, miten siirtokarjalaisten historia antaa tänä päivänä loistavan perspektiivin myös siitä, kuinka vaikeista tilanteista selvitään.

-    Siirtokarjalaisten historia on osoitus siitä, että vaikka ympärillämme tapahtuisi mitä, niin me suomalaiset kyllä selviämme. Minusta tätäkin asiaa on hyvä pysähtyä pohtimaan, kun maailma, yhteiskunta tai henkilökohtainen elämämme ympärillämme rakoilee ja osoittaa epävakaisuutta. Karjalan Liiton tulee tuoda esiin niitä perusarvoja, jotka ovat meitä suomalaisia erilaisten vastoinkäymisten edessä opettaneet ja auttaneet selviämään.

Uusi puheenjohtaja esitti huolensa järjestöjen vetovoimaisuuden hiipumisesta sekä digitalisaation mukanaan tuomasta haasteesta toimintatavoille.

-    Olen lähes koko aikuisikäni kestäneellä järjestöurallani havainnut muutaman merkittävän muutoksen suomalaisessa yhteiskunnassa. Ensinnäkin järjestöjen jäsenmäärien trendi koko valtakunnassa on laskusuunnassa. Toiseksi ihmiset eivät enää tule järjestöihin, vaan järjestöjen on mentävä heidän luokseen. Kolmanneksi jäsenistö hakeutuu tosielämän kohtaamisten sijaan yhä vahvemmin verkkopalveluihin. Järjestön on siirryttävä nyt pakollisten yhteiskunnallisten kehityskulkujen hyväksyjästä niiden edelläkävijäksi.

Puheenjohtaja Hakanen muistutti, että karjalainen kansankulttuuri on ollut keskeisessä osassa kansallisen identiteetin muodostamisessa, ja että sen vaikutus on täysin lähtemätön.

-  Isänmaamme täyttää pian 100 vuotta. Karjalan Liiton tulee olla tänä vuonna mukana tuomassa voimalla suomalaisille esiin sitä panosta, jonka karjalaiset ovat tälle maalle antaneet ja antavat yhä. Jo talvisodan päättymisestä lähtien Liittomme on huolehtinut tämän kulttuuriperinteen vaalimisesta. Mikä olisi parempi aika, kuin sata vuotta täyttävä Suomi näiden asioiden korostamiselle. Niin kauan, kun on olemassa Suomi ja suomalaisuus, on olemassa myös rajantakainen Karjala ja karjalaisuus, Karjalan Liiton puheenjohtaja Pertti Hakanen kiteytti karjalaisten tuntoja.

Paula Risikko oli juhlapuhujana Karjalaisten kesäjuhlien päiväjuhlassa Seinäjoella 19.6.2016.

 

Paula Risikko: Voimme ottaa oppia karjalaisista


Eduskunnan II varapuhemies Paula Risikko korosti suomalaisten asenteen tärkeyttä puhuessaan Karjalaisten kesäjuhlien päiväjuhlassa Seinäjoella sunnuntaina 19. kesäkuuta 2016. Risikon mukaan kansakunnan menestyksen avain on elämänmyönteinen asenne ja ratkaisukeskeisyys vastoinkäymistenkin keskellä.
Risikko totesi, että Suomen historiassa Karjalan ja karjalaisten kohtalolla tulee aina olemaan oma paikkansa.

”Luovutettu Karjala elää vielä monien muistoissa. Se symboloi paljon myös niille, joilla ei omakohtaisia siteitä Karjalaan ole. Se symboloi luovuttamista, tappiotakin, mutta myös aikaisempien sukupolvien uurastusta, pienen kansakunnan kykyä selviytyä ja nousta vaikeista oloista hyvinvointiyhteiskunnaksi.”

”Tällä hetkellä valtakunnan tasolla suurimmat haasteet ja puheenaiheet ovat maamme talous, maahanmuutto sekä hallinto- ja palvelurakenneuudistus. Valtiovalta on tehnyt useita toimia, talous on lähtenyt hienoiseen nousuun ja myös kilpailukykysopimus tuo hieman kohennusta tulevina vuosina.”

Myönteisistä uutisista huolimatta Risikon mukaan vaikea aika ei kuitenkaan ole ohi.

”Meitä kaikkia tarvitaan talkoisiin vielä pitkään. Meistä jokainen voi tuoda kortensa kekoon, jotta Suomessa tulevaisuus näyttäisi valoisammalta. Perustavaa laatua oleva kysymys on, miten suhtaudumme haasteisiin – ratkaisukeskeisesti vai luovuttaen, muita syytellen. Voimme kaikki ottaa oppia karjalaisista.”

Risikko muistutti, ettei karjalaisen siirtoväen asuttaminen sotien jälkeen käynyt kivuttomasti eikä yhteentörmäyksiltäkään vältytty. Tuolloin maata tai asuntoa oli vailla lähes puoli miljoonaa karjalaista.
”Asenteet karjalaista siirtoväkeä kohtaan eivät aina olleet myönteisiä, vaikka tulijat muuttivat oman maan sisällä. Heitä arvosteltiin ja jopa nimiteltiin. ”

Risikko kiitti Karjalan Liitto ry:tä sen tärkeästä ja pitkäikäisestä työstä karjalaisten ja karjalaisen kulttuurin hyväksi.
”Karjalan Liitto ja sen jo yli 75 vuotta jatkunut toiminta ovat erinomainen osoitus kansalaisyhteiskunnan voimasta. Alkuaikoinaan Liitto oli tärkeässä roolissa siirtoväen elinolojen parantamisessa. Nyt työ karjalaisen perinteen ja kulttuurin ylläpitämiseksi sekä siteiden säilyttämiseksi luovutettuun Karjalaan on tärkeää.”

 

Karjalan Liiton kesäjuhlaseminaari, Komiat karjalaiset kesäjuhlat, Seinäjoki 17.6.2016

 

Kari Immonen
 

Karjalaisuus ja kansainvälisyys

Aleksandra Kollontai, alun perin Aleksandra Domotovitsh, oli venäläisen kenraalin tytär ja myöhemmin bolshevistisen Venäjän suurlähettiläs Ruotsissa. Hänen äidinisänsä rakensi 1800-luvun alussa Muolaaseen niin sanotun Muolaan hovin, Aleksandran lapsuuden mansikkamaan. Se oli ihana puutalo Aleksanteri I:n tyyliin. Valkeine pylväineneen ja vesialtaineen se oli kuin Jevgeni Onegininin lavastus. Pietarista ja Viipurista tuotiin arkkitehtejä sitä ihmettelemään.

  Kuokkalan hiekkarannalla, Terijoella, oli Villa Golicke – talo on siellä vielä nytkin. Tämä pieni rappeutumassa ollut kolmen rakennuksen kokonaisuus oli 1930-luvulla tärkeä kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden tapaamispaikka, unelmien näyttämö. Talon omistivat Ina ja Tito Colliander. Ina oli Pietarista, omaa sukuaan Behrsen. Myös Tito oli syntynyt Pietarissa ja siellä Venäjän vallankumoukseen saakka asunut. Villa Golicke oli vuodesta toiseen jatkunut pohjoismainen kirjailijakokous, kolmekymmenluvun Lahti ja Mukkula.

 Viipuri puolestaan oli keskiajalla ruotsalainen linnoituskaupunki, jonka dominikaani- ja fransiskaanikonventit sitoivat Roomaan. Luther, Kustaa Vaasa ja Mikael Agricola toivat Viipuriin Saksan, ja sen vaikutuspiiriin kaupunki sitten kuuluikin 1700-luvun lopulle saakka. Talouselämä oli saksalaisten hallitsema ja paljolti politiikkakin. 1600-luvun alkupuolella saksalaisten kauppiaiden ja käsityöläisten muutto kaupunkiin oli melkein jokapäiväistä. Silloin Viipuriin tulivat Thesleffit ja Weckrothit, Wahlit ja Hackmannit, Krohnit ja Starckjohannit – ja myöhemmin tietenkin Monrepos’n von Nicolay – kaikki sukuja, joiden vaikutus Viipurissa oli suuri ja suuri se oli muuallakin Suomessa.

  Suuressa Pohjan sodassa Viipurista tuli venäläinen, mutta saksalaisuutta se ei pois-tanut, päinvastoin. Kansallista ajattelua ei silloin vielä ollut, tärkeää oli vain valtio ja vallan ulottuvuus. Siksi venäläisvalta ei tuonut Viipuriin venäläisyyttä vaan saksalaisuuden. Virkakielenä saksa korvasi ruotsin. Kouluista tuli saksalaisia ja ne siirtyivät Tarton luterilaisen, saksankielisen yliopiston alaisuuteen. Saksalaiset saivat oman seurakunnan ja sille oman, Paraatikentän laitaan rakennetun kirkon, joka oli myös ruotsalaisen seurakunnan koti. Tänään tuota Pietari-Paavalin kirkkoa hallitsee Viipurin luterilainen seurakunta.

  Kaikkein voimakkaimmin Viipurin kaupunkikuvaan vaikuttivat 1700-luvulla kuitenkin venäläiset ja erityisesti Katariina II. Silloin kaupungin ortodoksit saivat Kristuksen kirkastuksen katedraalinsa, hallinto virkatalonsa ja raatihuoneensa, sotaväki kasarminsa ja kauppa hallinsa. Venäjän uusklassinen arkkitehtuuri oli voimissaan ja se näkyi myös siinä tavassa, jolla linnakaupunki uudistui.

  Kenen Viipuri siis on. Kenen se on, kun se koko historiansa ajan on kulkenut näillä kansojen ja valtioiden muuttuvilla reiteillä?
  Aluksi Viipuri oli tietenkin ruotsalainen. Sitten siitä tuli venäläinen ja venäläinen se oli kolmannestatoista kesäkuuta 1710 ja seitsemänteen joulukuuta 1917, 206 vuotta viisi kuukautta ja 24 päivää.  Tänä aikana venäläisyys vaikutti kaupunkiin tietysti monella muullakin tavoin kuin kaupunkikuvaan. Jo 1700-luvulla kaupunkiin muutti venäläisiä kauppiaita ja autonomian aikana tulijoita oli lisää. Heistä osa perusti tai osti kauppahuoneita ja teollisuutta. Toinen – ja paljon suurempi – venäjänkielisten ryhmä olivat sotilaat, joista osa jäi myös pysyvästi kaupunkiin. 

  Samalla kun Viipuri 1700- ja 1800-luvuilla venäläistyi, se myös suomalaistui. Kun vuonna 1812 kaupungin siviiliväestöstä saksalaisia oli 12 prosenttia, ruotsalaisia 14, venäläisiä 30 ja suomalaisia 44, niin 1910 suomalaisten osuus oli jo yli 80 prosenttia, ja kolmekymmentäluvulla Viipuri oli käytännöllisesti katsoen kokonaan suomenkielinen.

  Kysymys kielestä on Viipurin osalta hyvin moniulotteinen. Pääkieliä kaupungissa oli neljä: ruotsi, saksa, venäjä ja suomi. Niiden keskinäinen järjestys noudatteli maa-hanmuuton, kaupan ja vallan logiikkaa. Peruslinja oli se, että 1700-luvun saksalaisvoittoista patriisivaltaa seurasi ruotsinmielinen virkamies- ja porvarishallinto, joka puolestaan väistyi nuorten suomalaisten johtajien ja suomalaisten rivien tieltä.

  Myytin mukaan viipurilainen pärjäsi tarvittaessa kaikilla neljällä kielellä – auf allen vieren. Jossain vaiheessa näiden peruskielien pohjalle sanotaan syntyneen erikoisen sekakielen, jota sanottiin ruth-wahlskaksi – Rothen ja Wahlin kauppias- ja teollisuussukujen mukaan. Kukaan ei tätä ruth-wahlskaa oikein osannut, mutta kaikki sitä ymmärsivät. Mutta kun sanon näin, syyllistyn yhteen Viipuri-romantiikan helmasyntiin, nimittäin kaupungin kansainvälisyyden ja keskinäisen yhteiselon idealisointiin. Monikulttuurisuus on yksi niistä Viipuria koskevista myyteistä, jotka elävät vahvasti yleisessä tietoisuudessa, jotka ovat ikään kuin itsestään selvyyksiä. Kaikille ovat tuttuja väittämät:
Viipuri oli Suomen kansainvälisin kaupunki.
Viipurissa kaikki kielet ja kansanryhmät elivät sovussa keskenään.
Viipuri oli suvaitsevainen ja salliva kaupunki.
Viipuri oli monikulttuurinen yhteiskunta.

Näillä väitteillä on ilman muuta paljon katetta ja erityisesti niillä oli varmaankin katetta 1920- ja 1930-lukujen Viipurissa eläneille ja kasvaneille, kun he ovat jälkeenpäin muistel-leet kaupunkiaan ja verranneet sitä muihin Suomen suuriin kaupunkeihin.  Heille viipurilaisuus näyttäytyi monikulttuurisuuden kehtona ja eri suunnilta ja eri kansallisuuksista tulleiden ihmisten sulatusuunina.
  Todellisuus oli kuitenkin moniulotteisempi ja ristiriitaisempi. Piia Einonen on todennut, että kieleen ja etniseen taustaan liittyvät ristiriidat ja etniset argumentit pulpahtelivat aina välillä esiin jo ennen 1800-luvun loppua, jolloin aatteellisesti perusteltu kansallisuuspuhe varsinaisesti ilmestyi kielenkäyttöön.

  Vaikka kieleen ja kulttuuriin liittyvät ristiriidat nousivat silloin tällöin esiin saksan- ruotsin- ja suomenkielisten kesken, eniten ristiriitoja näyttää olleen suhteessa venä-läisiin. Näyttää siltä, että Viipurin venäläiset muodostivat aika suljetun ryhmän. Sen ryhmäsidonnaisuus oli vahva eikä se helposti ryhtynyt läheiseen kansakäymiseen muiden kanssa. Erottavia tekijöitä olivat kieli ja etnisyys, mutta myös uskonto ja erilaiset tavat sekä monet muut kulttuuriset ja taloudelliset tekijät. Erityistä oli Einosen mukaan myös se, että vuoteen 1817 saakka venäläisillä oli maaorjia ja heitä käytettiin Viipurissakin. Venäläiset pystyivät ylläpitämään erityistä identiteettiään siksi, että heillä oli oma kreikkalaiskatolinen seurakuntansa ja laaja venäjänkielinen kauppias- ja käsityöläisjoukko. Nämä mahdollistivat sen, että venäläiset saattoivat elää ja seurustella lähinnä keskenään, muista piittaamatta – näinhän tapahtui myös Helsingissä. Venäläisten erityisyys toimi siis kahteen suuntaan. Se toisaalta vieraannutti heitä muista kansallisuusryhmistä ja toisaalta mahdollisti oman erillisaseman ylläpidon.

  Kun Karjalaa tarkastellaan kansallisesta ja kielellisestä näkökulmasta, aivan erityisesti on kysymys rajasta ja alueista. Rainer Knapas aloittaa viime syksynä ilmestyneen kirjansa Karjalan kunnailla jaksolla, joka on otsikoitu Jaettu maa. Knapas kirjoittaa: ”Missä Karjala sijaitsee? Ei missään, kaikkialla vai Suomen itäpuolella? Se on käsite, Arkadia, joka on olemassa vain aatemaailmassa ja mielikuvituksessa. Se on myös todellinen maantieteellinen alue jossain Suomen ja Venäjän välissä. Jos Karjalan haluaa sijoittaa maantieteellisesti, pitää samanaikaisesti täsmentää, mikä on Suomi ja mikä on Venäjä, missä ne sijaitsevat ja lisäksi, mistä historiallisesta vaiheesta puhutaan.”

  Knapakselle Karjala on siis toisaalta maantieteellinen, fyysinen alue, joka ulottuu Vie-nanmereltä Äänisen ja Laatokan yli Suomenlahdelle, ja toisaalta Karjala on myyttien kirjo-ma aatekokonaisuus, kirjallisuuden, tieteiden ja taiteiden luomus, muistin ja muistojen paikka. Esimerkiksi Olavi Paavolainen puhui tästä myyttien Karjalasta Akseli Gallen-Kallelan muistokirjassa vuonna 1931. Siinä Paavolainen on Tolvajärven harjulla, Shemeikkain ja Vornasten suvun muistokiven äärellä. Hän toteaa, että maisema, jota hän katsoo, ei ole hänelle eikä suomalaisille ylipäätään itsestään olemassa vaan se on tehty maisema, Gallénin ja kumppaneiden maisema, kansallinen myytti, joka oli syntynyt Tolvajärven todellisuudesta, mutta ei itsestään vaan tehtynä. Tämä teko oli kansallinen, mutta vähän ironisesti, muotonsa se sai muualla: Gallénin teos Lönnrotista ja runonlaulajista maalattiin Lontoossa ja Väinämöisen venematka Pariisissa. Kansallinen oli kansainvälistä ja kansainvälinen kansallista.

  Karjalan fyysisille rajoille on vaikea piirtää oikeaa viivaa, myytin rajoista puhumattakaan. Monet ovat kyllä pyrkineet näin tekemään. Hannes Sihvolle Karjalan rajojen perustana oli suomenheimoisuus. Hän kirjoitti vuonna 1992, että 700 vuotta, viimeisiin rauhantekoihin saakka Viipurin Karjala ja Käkisalmen Karjala Suomenlahdesta Laatokkaan olivat suo-menheimolaisten asuttamia, ja sama päti suurelta osin myös niin sanottuun Itä- Karjalaan ja viimeiset kolmesataa vuotta Inkerinmaahankin. Tämä perusstruktuuri on Sihvon mukaan kaiken Karjalaan liittyvän viisauden perusta. Tässä Sihvo lähestyy ajatusta muinaisesta Suomen heimon Alku-Karjalasta, joka jonkinlaisena ylihistoriallisena rakenteena olisi pysyvästi ollut olemassa – valtiollisista rajoista riippumatta.

  Rainer Knapaksen tulkinta on oleellisesti toinen, ja se lähtee myös kokonaan toiselta pohjalta. Knapakselle ei ole olemassa mitään luonnollista ”Careliaa”. Kukaan ei voi nähdä, mistä tämä maa alkaa ja mihin se päättyy. Knapas kirjoittaa: ”Lähin naapuri on Inkerinmaa, Suomenlahden pohjukkaa ja Nevanjokea ympäröivä alue. Ruotsin ja Novgorodin, Ruotsin ja Venäjän, Suomen ja Venäjän, Suomen ja Neuvostoliiton ja tä-nään jälleen Suomen ja Venäjän valtakunnanraja on aina varhaiselta keskiajalta lei-kannut Karjalan halki suuntaan tai toiseen. Maa – mikäli sitä voi näin nimittää – on aina jaettu erilaisten valtakuntien ja valtiomuodostelmien kesken.” Knapaksen mukaan mikään poliittinen valta tai tietyn alueen hallinta ei ole ikuista. Jos valitaan yksi, kansallinen tai patrioottinen tulkintakaava, yksi ”oikea” historiallinen perustelu, suljetaan pois kaikki muut menneisyyden tulkinnat ja niiden tarjoamat mahdollisuudet. Historia ei ole kausaalisuuteen perustuva oikeuslaitos.

  Tällainen oikeuslaitos historiasta ja erityisesti kansallisesta historiasta on kuitenkin usein tehty – ja näin on tehty erityisesti silloin, kun on puhuttu Karjalasta.

  Taustalla on tässä erityisesti ajatus kansasta ja kansallisuudesta. Myös tänään me olemme mitä voimakkaimmin 1800-luvun kansallisuusajattelun lapsia. Meidän kiihkeä halumme määrittää kansoja ja kieliä, etnisiä ryhmiä ja kansakuntia on 1800-luvun romantiikan perua. Samaa perua on myös ajatus, jonka mukaan jokaisen ihmisen pitää tunnistaa ja tunnustaa kuulavansa johonkin kansaan ja puhua äidinkieltään. Nimenomaan yhtä kieltä eikä useita.
 
  Suomeen tätä ajattelua toivat erityisesti 1800-luvun alun kansalliset heerokset, Snellman etunenässä. Suomessa – niin kuin kaikkialla muuallakin – tällä ajattelulla oli kaksi puolta. Toisaalta sen kantoi positiivista, kansaa ja kansakuntaa rakentavaa mahdollisuutta. Siihen perustui Snellmanin, Lönnrotin ja kumppaneiden ajattelu, jonka tavoitteena oli keskeisesti kieleen ja kulttuuriin liittyvin perustein rakentaa Suomesta omaleimainen, itsestään tietoinen kansakunta.
  Kansallisuusajattelun negatiivinen kaksoisveli oli ja on nationalismi eli ajatus oman kansan paremmuudesta muihin kansoihin nähden ja siitä tehdyt johtopäätökset, jotka koskevat jyrkkien erojen tekemistä, rajojen rakentamista ja usein alueellisiakin vaatimuksia. Myös tästä Suomen ja Karjalan historia tarjoaa runsaasti esimerkkejä.

  Suomen historiassa nämä kaksi kansallisuusajattelun puolta ovat koko ajan olleet tiukassa sidoksessa Venäjään ja Neuvostoliittoon. Kalevala oli ensimmäinen suu-risuuntainen yritys esittää suomalaisten muinaishistoria yhtenäisenä kertomuksena niin, että väestön eri osat saattoivat omaksua sen totuudellisena ja hyväksyä sen esittämät arvot ja normit omikseen sekä samaistua sen henkilöihin ja tapahtumiin. Tässä tavoitteessa Kalevala myös onnistui. Kalevalan myötä suomalaiset saivat oman histo-riansa, ja Kalevala  myös näytti, että suomalaisilla olivat ne kyvyt ja taipumukset, jotka tarvittiin oman kansakunnan rakentamiseen, kyvyt joiden avulla voitiin nousta kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Myös Karjalan kannalta Kalevala oli keskeinen. Se nosti Karjalan vahvaan tietoisuuteen ja teki siitä suomalaisen. Käytännössä tämä runojen Karjala oli ennen muuta Viena ja Raja-Karjala ja  sen keskus oli Uhtua.

  Tämä Kalevalainen kansallisuusajattelu tähtäsi kyllä kansallisen tietoisuuden rakentamiseen ja perustelun hakemiseen suomalaiselle kansakunnalle, mutta se ei suuntautunut ketään – ei myöskään Venäjää – vastaan. Toisin oli nationalistisen Karjala-puheen laita. Sen merkittävin varhainen edustaja oli A.V. Ervasti, josta alkaa varsinainen Karjala-aate, ohjelmallinen ja ideologinen karelianismi ja samassa yhteydessä syntyy myös niin sanottu Karjalan kysymys. Sen mukaisesti rajantakaisille heimolaisille oli annettava kaikki mahdollinen apu, jotta he pystyisivät säilyttämään kansallisuutensa. Sen säilyminen oli myös Suomen säilymisen edellytys. Lopullisena tavoitteena oli yhteinen suomalainen isänmaa, ”jolla olisi samat rajat kuin sillä muinoin oli, ennen kuin lännestä Ruotsi, idästä Venäjä sen  lohkaisivat kahdeksi kappaleeksi. Veren ääni ei enää silloin puhuisi käsittämätöntä mieltä, vaan sydänten sykintään lännen puolelta Maaselkää vastaisi sama sykkiminen toiselta puolelta. Me emme enää karjalaisten silmissä olisi ruotsalaisia eivätkä he meidän silmissämme venäläisiä. Sama Suomenmaa sulkisi syliinsä molemmat.”

  Tällä ervastilaisella nationalismilla oli selkeä vihollinen, Venäjä. Se oli Karjalan kansain-välisyyden kannalta poissulkevaa, kun taas kalevalaiselle pohjalle rakentuva  kansalli-suusajattelu oli enemmänkin yhteyttä hakevaa.

  Kun Karjalaa tarkastellaan tällä tavoin suomalaisena projektiona ja suomalaisten toimin-nan kenttänä, on tärkeää todeta, että Karjala – ja Karjalan kansainvälisyys –  ei ole yksi vaan monta. Viipurissa ja Kannaksella kansainvälisyys ja kielten monimuotoisuus olivat toisella tavoin läsnä ja merkittäviä kuin muualla. Lähimpänä Venäjää ja venäläisiä puolestaan oli varmaankin ortodoksisen Raja-Karjalan väki, erityisesti salmilaiset ja suojärveläiset. Heidät rajan taakse yhdistivät uskonto ja kieli; livviä puhuttiin rajan mo-lemmin puolin eikä rajalla ollut erityistä merkitystä ennen kuin vasta 1920-luvulla. Myös Vienassa vanhat eräpolut kuljettivat sekä ihmisiä että tavaraa pitkälle 1900-lukua, ja Kannaksella venäläinen huvila-asutus ja Pietarin läheisyys olivat hyvinvoinnin perusta.

  Ratkaiseva tapahtuma Karjalan kansainvälisyydelle ja kaikelle Karjalaan liittyvälle on kuitenkin muualla. Jos mietimme, mikä vuosi on Karjalan ja suomalaisen Karjala-suhteen kannalta kaikkein tärkein, ainoa mahdollinen vastaus on vuosi 1812. Silloin niin sanottu Vanha Suomi liitettiin autonomiseen Suomen suuriruhtinaskuntaan. Jos näin ei olisi tapahtunut, meillä ei olisi erityistä tarvetta miettiä Viipurin tai koko Karjalankaan kansainvälisyyttä.  Ne olisivat nimittäin koko ajan kuuluneet ja kuuluisivat Venäjään. Viipurin ja Sortavalan lisäksi Hamina, Lappeenranta ja Savonlinna olisivat niin sanotusti ”vanhoja venäläisiä kaupunkeja”. Evakkojakaan karjalaisista ei ainakaan nyt tunnetussa mielessä olisi koskaan tullut. Karjalaiset muodostaisivat  muiden ugrilaisten tapaan pieniä vähemmistöryhmiä.

  Se, että tapahtui niin kuin tapahtui, johtui paljolti yhdestä miehestä, Armfeltista, joka oli Aleksanteri I:n kaveri. Kun Armfelt halusi suuren Suomen, hän sai houkuteltua Aleksanterin sen kannattajaksi kuiskuttelemalla siitä solidaarisuudesta ja kiitollisuudesta Venäjää ja keisaria kohtaan, joka Vanhan Suomen liittämisen myötä Suomeen syntyisi. Eikä Armfelt väärässä ollut, vaikka Vanhan Suomen liittäminen ei ainoa perusta hyville suhteille ollutkaan. Ruotsin kuninkaaseen kohdistunut uskollisuus siirtyi luontevasti Aleksanteria ja hänen seuraajiaan  koskevaksi. Kun puolalaiset 1830-luvulla nousivat kapinaan Venäjää vastaan, suomalaiset tarkk’ampujat taistelivat venäläisten rinnalla kapinallisia vastaan.
 
Puhuin edellä kahdesta kansallisuusajattelun muodosta, mahdollistavasta ja rajaavasta. Ne ovat myös tänään olemassa ja ajankohtaisia. Niiden ero konkretisoituu esimerkiksi maahanmuuttokysymyksen osalta siten, että avarammassa kansallisuusajattelussa pide-tään omaa elämäntapaa ja arvomaailmaa hyvänä ja tärkeänä, mutta nähdään se yhteisen kansainvälisyyden ja erilaisuuden kohtaamisen osana. Sen sijaan nationalistisessa ajattelussa kansainvälisyys ja maahanmuutto nähdään usein pelkästään uhkana, ja tämä uhka halutaan torjua laittamalla rajat kiinni, katkaisemalla maahanmuutto ja vähentämällä kansainvälisten vaikutteiden tuloa ylipäätään.

  Myös evakkojen keskuudessa esiintyy näitä molempia kansallisuusajattelun muotoja, mutta näyttää siltä, että avarampi ajattelu on ensisijaisena. Siihen on ohjaamassa myös oma kokemus. Viimeisen vuoden aikana on keskusteltu paljon siitä, missä määrin evakkous ja nykyinen maahanmuutto ovat sama asia. Oikea vastaus tähän on varmaan sekä että. Samaa ne ovat sikäli, että molemmissa tapauksissa pakoon on lähdetty sotaa ja omaan elämään ja elämäntapaan kohdistuvaa uhkaa. Erilaisia ne näyttävät olevan sikäli, että evakot asutettiin omaan maahan, kun nykypäivän pakolaiset lähtevät pitkälle matkalle kokonaan vieraisiin tupiin. Mutta myös tämä ero on ainakin osittain näennäinen. Nykypäivän pakolaisistakin ylivertaisesti pääosa sijoittuu oman maan reuna-alueille tai välittömästi rajan taakse.

  Samanlaisuutta evakkojen ja nykypäivän pakolaisten välille tuo myös se, että molemmis-sa tapauksissa niin sanotun kantaväestön suhtautuminen tulijoiden tapoihin ja kulttuuriin voi olla torjuva ja sen vaikutus – ja usein olemassaolokin – halutaan estää. Kun evakkoja kutsuttiin ryssiksi ja tämän päivän pakolaisia ja turvapaikan hakijoita musulmaaneiksi tai sompuiksi, kysymys on samasta asiasta. Tältä pohjalta voidaan hyvin todeta, että niillä, joiden tausta – välillisesti tai välittömästi – on evakkoretkessä, on lähtökohtaisesti toisenlaiset edellytykset kohdata tämän päivän pakolaisuus kuin muilla suomalaisilla. Siksi sitä kokemusta, joka karjalaisella väellä on, olisi hyvä käyttää hyväksi, kun mietitään keinoja ja toimintatapoja nykyisen pakolaisuuden kohtaamisessa.

  Karjalaisten kokemus kertoo, että erilaisten kulttuurien rinnakkaisuus, monikulttuurisuus ja kielten ja kansallisuuksien kirjo on rikkautta ja tie yhteiseen hyvinvointiin ja ym-märryksen yhteiskuntaan. Me emme tarvitse nationalistisia viholliskuvia vaan oman kansan ja muiden kansojen ominaisluonteen tunnistavaa ja sitä kunnioittavaa yhteistyötä. Tämä ei tarkoita omasta luopumista, vaan yhteisten vahvuuksien ja yhteistyön etsimistä, juuri sitä, mistä kristillinen etiikka puhuu sanoessaan, että tee toiselle se, minkä toivot itsellesi tehtävän.

Kirjoittaja on Turun yliopiston kulttuurihistorian professori emeritus.

 

Karjalaisten kesäjuhlien päiväjuhla 14.6.2015 Hyvinkäällä
 

Teatterinjohtaja Mikko Kouki:

Juuret


Sukujuureni ovat sekä isän että äidin puolelta Karjalassa. Olen siis karjalainen, vaikka paikka on minulle vieras, en ole käynyt Karjalan kuuluisilla kunnailla.

Karjalasta minulle tulee mieleen aina äidinäiti, äidinäidinäiti ja äidinäidinäidinäiti. Asuin lapsuudessani muutaman mummon kanssa samassa pihapiirissä ja muistan kun mummoni sanoi lähtevänsä tapaamaan mummoaan. Meidän keittiössä keitettiin saikkaa  ja kohvii, paistettiin tattaripuuroo ja karajalanpiirakoi, mummoilleni nuoruuteni nätit tyttöystävät olivat napakoita:” Ku hää ol nii napakka, nii napakka.” Mummo kolkutteli kangaspuilla räsymattoja. Muistikuvani liittyvät myös tapaan puhua, mie-sie-kieleen. Tänä päivänäkin kun tapaan mummoa käytän kyseistä kieltä, vaikken sitä enää oikein osaakaan.

Isälläni on vahva suhde Karjalaan. Häntä on karjalaisuudesta kiusattu ja hän on joutunut tappelemaan nuorena, koska on evakkojen lapsi. Hän muistaa vahvasti oman mummonsa, joka sanoi aina: ”Tääl myö ei rakastuta mihinkää paikkoihin, myö mennää vielä takas kottii, Karjalaan.” Koko faijan nuoruus elettiin aikaa, kun isovanhemmat kaipasivat ja ikävöivät takaisin. ”Nyt Kekkonen män Moskovaan, nyt myö päästää takas kottii.”
Faijaa ja muita evakkojen lapsia siis kiusattiin. Muualta tullut. Vieras. Kotinsa menettänyt.  Avun tarpeessa. ”Viette meidän maat saatanan karjalaisten kakarat.”

 Karjalaiset joutuivat rakentamaan kaiken alusta.  Kun Suomessa puhutaan muiden auttamisesta, pitäisi muistaa, että roolit voivat olla myös toisinpäin. Karjalaiset eivät olleet pakolaisia, mutta pakkosiirrettyjä, omassa maassaan.
Kotinsa menettäneiden ihmisten kohtalot koskettavat meitä kaikkia.
Sodat ja vaino, köyhyys ja mahdottomat elinolot ajavat ihmisiä liikkeelle. Uutiset kertovat lähes päivittäin, että Välimerestä on tullut valtava hauta pakolaisia salakuljettavien alusten upotessa. Satoja ihmisiä hukkuu matkalla kohti toivoa ja parempaa huomista. Hekään eivät lähtisi, ellei olisi pakko. Eivät lähtisi pois kotoa uusiin maihin ja maisemiin. Kun he tulevat, he ovat kuin karjalaiset – juuriltaan reväistyjä, avun tarpeessa. Me, evakkojen sukua olevat, jos jotkut, ymmärrämme tilanteen ja avuntarpeen. Vaikka maailma muuttuu, jotkut asiat pysyvät samankaltaisina. Inhimillinen hätä – ja ihmisen käden lämpö, kun se ojentuu auttamaan väsynyttä.

Mutta palataan juuriini.
Isovanhempani olivat Karjalasta. Minun lapsuusvuosieni kaupunki oli Lohja. Pian muutin Helsinkiin. Sieltä Järvenpäähän. Takaisin Helsinkiin.  Työ on kuljettanut minua ympäri Suomea. Mistä oikein olen kotoisin?
Millaiset asiat identiteettini vaikuttavat?
 Mitkä tekijät muovaavat ihmisen ja sen, millainen hänestä tulee?
Mietin jälleen kerran lapsuuden kokemuksia, niiden merkitystä, tunnelmia, jotka ihmiset myöhemmin muistavat.
 
Mikä on minun paikkani?
Mistä minä olen kotoisin? Mistä lapseni?
Missä asumme, minne kotimme perustamme, minne kasvavat lasteni juuret?

Isäni oli käynyt sisaruksineen Viipurissa Lihaniemessä, jossa aikoinaan sijaitsivat suvun tilukset. Silmillä katsottuna jäljellä oli enää kivijalka, mutta oli siellä myös muuta.
Tarinoita. Tunteita. Ja ne juuret.

Kivijalan päällä rauhaton ukko oli tavoittanut uudenlaisen rauhan. Nyt tiedän, mistä tulen.

Missä on minun kivijalkani?
Isomummo sanoi: ”Tääl myö ei rakastuta mihinkää paikkoihi. Myö mennään takas Karjalaan.”
Onko se minunkin perintöni? Liikkuvaiset evakkogeenit, rauhattomuus… Olen aina pitänyt juna- ja lentoasemista, lähdön tunnelmasta, liikkeestä. Olen asunut 35 asunnossa eri puolilla Suomea.

Elämä koostuu paikoista ja hetkistä, joista osa unohtuu, osa muuttuu muistoiksi. Kun keskittyy katsomaan taaksepäin, muistaa välähdyksiä sieltä täältä. Minun muistojeni kollaasi on kuin värikäs taulu.  Matkan varrella pysäkkejä on ollut monia ja kaikki omalla tavallaan merkittäviä. Minä olen minä, koska olen elänyt tällaisen elämän.

Tässä muutamia kuvia kodeistani:
Ensimmäiset kolme kotiani olivat Lohjalla. Numero ykköstä hallitsivat mummot. Kakkosessa pääsin eroon apupyöristä. Kolmosen alakerrassa oli pankki ja vieressä koulu, jonka nimi oli Viipale. Muutimme Helsingin Mellunmäkeen ja asuntoon numero neljä. Siellä asui jugoslavialainen tyttö, joka puhui minulle jostakusta Titosta. Pihalla oli leikkipaikka ja sen keskellä korkea, taivutettuja tikapuita muistuttava kaari. Kävelin sen päästä päähän ilman käsiä. Asunto viitonen oli nelosen vieressä. Talossa asui lintubongari, joka otti minutkin bongausreissuille. Helsingistä muutimme Järvenpäähän. Itkin koko matkan. Ensimmäisellä tunnilla uudessa koulussa opettaja kysyi nimeäni. Jackson, vastasin. En tiedä vieläkään minkä takia. Välitunnilla jouduin tappeluun. Asunnossa numero kuusi sain mopon alaikäisenä, jäin kiinni ja jouduin  kuulusteluihin. Seiskassa vierailivat ensimmäiset tyttöystävät. Asunnosta numero kahdeksan muutin pian yksin Helsinkiin. Pysäkki yhdeksän oli serkkuni nurkissa ja kymppi kaverin keittiössä. Kaveri juhli paljon ja kovaäänisesti, unet jäivät vähiin. Asunto numero 11 sijaitsi Kalliossa, yhdessä Siltasaaren jugend-taloista ja oli tukikohtani yli kymmenen vuotta. Sitä vuokrasi taideopiskelijoita mesenoiva hansikaskätinen, peruukkipäinen, karjalasta kotoisin oleva Eila. Sen keittiössä oli poletilla toimiva hella ja siellä oli elokuvattu Solveigin laulua. Kalliosta lähdin evakkomatkalle Turkuun.

”Mä otan noit luikeroi matoi”, ölisee nakkikioskilla oleva humalainen ja osoittelee sormellaan ilmeisesti irtokarkkeja. Seison miehen takana ja ajattelen, että ei voi olla totta. Mikä paikka tämä Turku oikein on? Täällä en tule kestämään viikkoa pidempään. Tekee mieli kääntyä ja juosta heti takaisin kotiin – mutta minne? Kun on ollut liikkeellä koko ajan, tulee välillä tunne, etten ole mistään kotoisin

Kaikki nämä kodit ja hetket, muistot, muodostavat minun elämäni.
Paljon koteja, paljon yksityiskohtia, mutta kun kaukaa katsoo syntyy kokonainen kuva.  Aivan niin kuin hetkistä muodostuu elämä.
Kaiken kiertämisen jälkeen on Turusta tullut kotikaupunkini. Olen viihtynyt Turussa jo 25 vuotta, mutta juureni ovat silti muualla. Ja ne kiinnostavat minua.

Faija ja muut sukulaiset matkustivat Karjalaan,
minä sen sijaan tein matkan Lohjalle. Oman lapsuuteni maisemiin.
Kävimme kaupungissa serkkuni Samulin kanssa nostalgiamatkalla, tarkoituksena jutella suvusta ja tutkia juuria. Keitä me olemme, mistä tulemme?

Kirjauduimme hotelliin ja lähdimme kävelylle.
Kävimme sukulaisten haudoilla. Istuimme hetken samoilla portailla, joilla olimme istuneet ja leikkineet lapsina. Etsimme ison pellon, joka oli ollut lapsena tuija-aidan takana avautuva toinen todellisuus. Paikka, jonne oli voinut pujahtaa aidankolosta piiloon, haaveilemaan, rannaton, lainehtiva satumaa perhosineen. Etsimme tuttua kauppaa. Lämpimiä välähdyksiä – ja sen tajuaminen, että isot portaat olivat kutistuneet, pelto pienentynyt, talot rapistuneet tai purettu pois uusien tieltä. Että muistojen perspektiivi on eri kuin nykyhetken. Paikoin kokemus oli jopa hiukan ahdistava - ihmiset osoittelivat Samulia sormella ja huutelivat. ”Hei Edelmann. Olet lihonut!” Palasimme hotellille, kirjauduimme ulos, hyppäsimme autoon ja ajoimme pois.

Turusta on tullut minulle merkittävä paikka
– en etsi enää kuumeisesti uusia kaupunkeja ja maisemia, kun olen pois Turusta, minun tulee ikävä takaisin -
Turkuun ovat syntyneen molemmat poikani.
Turku on lasteni kotikaupunki. Kun he miettivät juuriaan, he miettivät Turkua.

Sanovat: tuossa on tuttu talo, ja tuossa tuttu puu, tuota polkua pitkin menin aina kouluun, ja myöhässä, kun asuttiin liian lähellä. Tuolla oli kauppa, tuossa kioski, ja tuolla se mäki, jota laskettiin talvisin.

Poikani siis tulevat palaamaan Turkuun vaikka olisivat matkustaneet kuinka kauas.
Ja nykymaailmassa, joka on sekä kutistunut liikenneyhteyksien ja internetin ansiosta,  että avartunut samasta syystä, kauas voi olla todella kauas.

Esikoispoikani, vaihto-oppilaana oleva Akseli, asuu parhaillaan Chilessä. Elää ensimmäistä kertaa elämässään muualla, tyystin vieraiden ihmisten ja oudon kulttuurin keskellä. Suomen kylmään tottunut poika on kotiutunut ensin Atacaman autiomaassa sijaitsevaan Copiapoon, kuumaan erämaakaupunkiin, sittemmin La Serenaan, valtavana aukeavan meren rantaan. Hän on kokenut vaihtovuotensa aikana maailman ihmeitä, Maccu Pichun ja Pääsiäissaaret, tuhoisan tulvan, kansallisen hätätilan, ollut mukana uudelleen rakentamassa veden ja mudan valtaan joutunutta, kaaoksessa olevaa kaupunkia. Hän on nähnyt köyhyyttä ja iloa, kokenut rakkauden ja saanut uusia, eri puolilta maailma olevia ystäviä.  Hän on nähnyt, kuinka ihmiset hädän hetkellä auttavat toisiaan kelloon ja lompakkoon katsomatta. Hänen maailmankuvansa on muutoksessa, jota hän ei olisi kokenut, ellei olisi kohdannut muita, muualla asuvia ja erilaisia. Jos hän ei olisi kohdannut hätätilaa, ei hän myöskään olisi nähnyt auttamisen ihmettä.

Muistot ja juuret ovat tärkeitä, mutta tärkeä on myös nykyhetki ja vuorovaikutus ympäröivän kanssa.
Kiehtovimmat tarinat kirjoittautuvat väleissä, kynnyksillä.

Kertomukset siitä, miten tänne päädyttiin ja täkäläisiksi tultiin.
Tarinat, joita kerrotaan yksin ja yhdessä.
Tarina, joissa kaivataan.
Tarinat, joissa muutetaan ja kurotetaan kohti tulevaa.

Minä haluan käydä vielä Karjalassa. Nähdä sukuni kasvualustan. Kuvasta tulee osa kollaasiani, joka täydentyy niin kauan kuin olen elossa, ja tavallaan sen jälkeenkin, tulevien sukupolvien toimesta.
Elämä on liikettä, ajat ja ihmiset elävät tässä ja nyt ja muistoissa.


Runoilija Jyrki Kiiskisen kaunis runo voisi olla jonkun Karjalasta lähteneen:

Ei tarvinnut kuolla,
piti jäädä tänne
ja muistaa liikaa,
muistaa luminen polku,
lehvistön välke ja muta,
katsoa ohikiitävää
punaista jälkeä
pylväässä ja jättää
vastaajaan viesti.

Runoilija Tomi Kontio on kirjoittanut kauniisti kaipauksesta.

Eikä yksikään muisto
ole muuta kuin värähdys sisälläni,
kaiku vieraasta maasta,
haiku jota omakseni kutsun.