Karjalainen juuriaan etsimässä

Karjalaisena vieraassa kylässä

Mitenkähän kertoisi karjalaisuudesta, kun sitä on elänyt lapsesta saakka. Keski-Suomessa pienessä kirkonkylässä asuessamme huomasin jo alakoululaisena, että meillä kotona oli joitakin asioita eri tavalla kuin muilla. Isäni oli evakko ja äitini perhe oli siirtynyt juuri ennen sotaa pois Karjalasta, vaikka isoisäni jäikin valvontatehtäviin Syvärille. Meillä kävi sukulaisia kyläilemässä ja jotkut vanhemmat sukulaiset viipyivät pitempäänkin. Silloin vanhempani puhuivat karjalan murretta, vaikka töissään virkamiehinä käyttivät yleiskieltä, joka tosin välillä tuppasi unohtumaan. Olin oppinut ymmärtämään sukulaisten karjalaisia murreilmauksia, enkä ihmetellyt, kun sukulaistädin mielestä soppa oli tuimaa tarkoittaen suolatonta ja toinen sanoi, ettei ”ennää kehant mennä kasvimaalle”, kun ei enää viitsinyt. Naapurin lapset näitä kuullessaan saattoivat hämmästellä, koska siellä vain katse oli tuima, vihainen. Ja tiedettiin, että Eino Leinon tunnetussa runossa ”tuima on tuuli ja pimeä on taivo”.

Kotona puhuttiin Karjalasta ja siellä olevista kylistä ja taloista. Eihän nykyisellä asuinseudulla samalla tavalla tuttuja paikkoja ollutkaan. Vanhemmat muistelivat, miten se tie Ojajärvelle tai Elisenvaaraan menikään. Jonkinlainen vieraus jäi silloinkin mieleeni, kun luokkakaverit lähtivät 60-luvulla koulujen lomilla vanhempiensa kotipaikoille, mummolaan, jonnekin lähiseudulle. Pienen kirkonkylän asukkaista suuri osa oli alueelta tai lähiseudulta kotoisin. Kylän ihmisten puheparressa tulikin esille, että osa on sikäläisiä ja muut sitten junan tuomia. Junan tuoma oli siis meidänkin perheemme. Joku sanoikin suoraan, että ette ole täältä.

Virpominen on muuttunut

Virpominen pääsiäisen aikaan ei ollut tapana keskisuomalaisessa kylässä. Meillä virvottiin ja saatiin palkkaa viikon kuluttua pääsiäisaamuna, jolloin ”kukko oli muninut”. Ortodoksista perinnettä oli tässäkin reippaasti muokattu, mutta huomaan edelleen vierastavani näitä nykyisiä ovikellokiertueita, kun lapset soittelevat ovikelloja, ja virpomislorun ja koristellun vitsan turvin saavat makeisia. Virpomisvitsan koristeluun ei aina ole edes paneuduttu huolella, saati pukeuduttu noidaksi. Pääsiäisen seremonioihin kuului aamiaisella litsaaminen. Se on sipulin kuorien kanssa keltaisiksi keitettyjen kananmunien kanssa käytävä ”kukkotappelu”, jossa yritettiin nokittaa vastapelurin kananmunakuori rikki. Jos näin kävi, voittaja jatkoi nokittamista ja hävinnyt söi oman kanamunansa.

Mistäkö kotoisin?

Tiesin sukulaisten kertomuksista ja tutkimuksetkin sen vahvistavat, että siirtokarjalaisten sopeutuminen muualle Suomeen on ollut kovin erilaista. Väistämättä kulttuurit ovat kohdanneet ja eikä törmäyksiltä ole vältytty. Sopeutuminen ja suvaitsevaisuus ovat olleet välttämättömiä, jotta uusille seuduille, uusiin kulttuurialueisiin on pystytty soluttautumaan. Oma kokemukseni opiskelijana ja myöhemmin työelämässä sekä karjalaistaustaisten kanssa jutellessa on tuonut vahvasti esille sen yhteisen tuntemuksen, että ei ole mistään kotoisin. Ehdin käymään useita kertoja Karjalassa isäni kotikylässä, kotitalossakin ja hautausmaalla. Outoa oli, että paikat tuntuivat niin tutuilta. Tällä alueella olivat työtä tehneet ja liikkuneet sukulaiset monessa sukupolvessa aikanaan. Sukukirjan tekoon osallistuneena ja vanhempien tarinoita kuunnelleena tiesin naapuritalojen entiset asukkaat ja minne tiet lähiseudulla veivät. Laatokka teki valtavan suuren vaikutuksen, se ”meidän meri”.

Kulttuurisia haasteita

Kun sitten ajattelin hakeutua enemmän karjalaistoiminnan pariin, törmäsinpä siinäkin haasteisiin. Kannakselaisten perheiden jälkeläiselle oli muodostunut karjalaisista perinteistä kliseinen mielikuva, jossa itkuvirret, kanteleet, kansanrunous ja tanhut tuntuivat aika vierailta. Lähipiirissäni oli kaivattu enemmän kotiseutua, sukulaisia, asuinpaikkaa, jossa oli asuttu monessa polvessa pitkään. Kun vähitellen opin näkemään, että karjaisuus voi olla hyvin monenlaista, huomasin, kuinka suppea näkökenttäni olikaan. Suomessa on Etelä-Karjala ja Pohjois-Karjala, Venäjällä luovutetun Karjalan alueet, Karjalankannas, Laatokan Karjala ja Raja-Karjala. Naapurimaan puolella karjalaisalueita ovat myös Aunus ja Viena sekä Tverin Karjala. Kaikkialla ihmiset vaalivat osaltaan omia perinteitään, eikä yhtä tiettyä karjalaisuutta tunnu olevan. Moninaisuus ja sen kaiken monenlaisen hyväksyminen onkin karjalaisten rikkautta. Minun ei tarvitse omaksua joitain tiettyjä tapoja tai perinteitä karjalaisuuden vuoksi. Voin ylläpitää niitä meidän tuttuja tapojamme, jotka ovat ihan yhtä karjalaisia.

Suku ei ole vain historiaa – se on yhteisö tässä päivässä

Sukuseuran perustaminen oli keino koota sukulaisia yhteen sotien jälkeisessä hajanaisessa ajassa ja tarjota mahdollisuus yhteyden pitoon. Suuri osa sukulaisista oli joutunut muuttamaan kotiseuduiltaan ja asettumaan uusiin oloihin muualle Suomeen. Myös tuolloin sukuseuran perustamisessa oli tavoitteena, että tulevatkin sukupolvet pitäisivät keskenään yhteyttä.

Sukuseurojen tarkoituksena on nykyisinkin selvittää suvun vaiheita ja historiaa, vaalia suvun perinteitä ja edistää yhteenkuuluvuuden tunnetta jäsentensä keskuudessa. Sen vuoksi olisikin toivottavaa, että mahdollisimman moni tavoittaisi sukuyhteisönsä tai edes ryhmän sukulaisiaan. Sukujen toiminta ei kuitenkaan ole vain menneisyyden muistelua, vaan parhaimmillaan se on aktiivista yhdessäoloa, oppimista ja uuden luomista. Yleensä sukuseura järjestää yhteisiä tapaamisia, sukupäiviä, retkiä ja matkoja sekä muita seuran toimintaan liittyviä tilaisuuksia. Sukua koskevaa tietoa kerätään ja arkistoidaan sekä pidetään luetteloa suvun jäsenistä. Näin voidaan myös toteuttaa sukuseuran tarkoitusperiä edistävää julkaisutoimintaa.

Karjalan Liitto tukee sukujen toimintaa

Karjalaisille Karjalan Liitto oli varsinkin sotien jälkeen tärkeä apu uusille asuinalueille sijoittauduttaessa ja yhteyksiä toisiin karjalaisiin hakiessa. Nykyisin toiminnassa painottuu karjalaisen kulttuurin säilyttäminen ja esille tuominen sekä perineiden vaaliminen sukupolvelta toiselle. Karjalan Liitto tarjoaa tukea, verkostoja ja näkyvyyttä karjalaisten sukujen toiminnalle, sillä Karjalaiset suvut ry (KarSu) on karjalaisten sukuseurojen piiriorganisaatio Karjalan Liitossa. KarSu kuuluu tärkeänä osana Karjalan Liiton toimintaan järjestämällä tilaisuuksia, joiden aihepiirinä ovat karjalaisiin sukuihin kohdistuva sukututkimus sekä kotiseutu- ja perinnetyö. KarSu osallistuu sukututkijoiden verkostoihin ja jakaa informaatiota sukututkimukseen ja sukuseuratoimintaan liittyvistä asioista Karjalan Liiton kautta. KarSu haluaa nostaa esiin aktiivisia sukuyhteisöjä ja innostaa uusia toimijoita mukaan.

Mikä motivoi mukaan?

Moni kokee, että suvun tai sukuseuran toimintaan liittyminen vaatii aikaa tai asiantuntemusta. Todellisuudessa tärkeintä on halu osallistua. Kun mukana on eri-ikäisiä ja erilaisia ihmisiä, toiminnasta tulee rikkaampaa. Nuoret voivat auttaa vaikkapa sosiaalisen median kanssa, vanhemmat taas tuoda tarinoita ja kokemuksia. Kuten usein on todettu, toimintaan on helppoa tulla mukaan, sillä karjalaisten kesken ei tarvitse selitellä taustaansa. Kaikilla on sijansa vanhempien tai muiden sukulaisten kautta karjalaisuudessa.

Tulevaisuus tehdään nyt

Sukujen elinvoimaisuus on osa laajempaa karjalaista kulttuurin elvytystä. Kun pidämme yhteyttä toisiimme, kerromme tarinoita ja kohtaamme, rakennamme samalla yhteistä identiteettiä ja iloa menneestä ammentaen, mutta tulevaan katsoen.

Eeva-Riitta Wirta

Karjalaiset suvut ry

Puheenjohtaja