Kesäisiä muistoja Kalalammin Suvisaaresta

Kirsti Joensuu o.s. Räsänen


Muutimme Ensoon vuonna 1930, kun isä perusti sinne kenkäkaupan. Pian hän rupesi retkeilemään ja kuulostelemaan, löytyisikö lähiseuduilta sopivaa kesäpaikkaa. Niinpä kerran menimme junalla umpimähkään Ensosta Kalalampi-nimiselle pysäkille. Isä sanoi, että kai siellä on järvi nimestä päätellen.

25 minuuttia myöhemmin seisoimme eväinemme Kalalammin pysäkillä vähän hölmönä miettien, minne tästä lähtisimme.

Paikalle ilmestyi tyttö, joka ihmeekseni olikin luokkatoverini Uotisen Helvi, joka oli pysäkinhoitajan tytär. Hän neuvoi meille mukavan retkipaikan pieneen saareen, joka oli ihan lähellä vastapäistä rantaa Kalalammissa, mikä pian aukeni aseman takana. Hän tarjoutui viemään meidät sinne veneellä.

Puolen kilometrin soutumatkan jälkeen ilmestyi eteemme viehättävä ranta, missä koivut kaartuivat veden yli muodostaen kuin holveja ja niiden takana pitkät männyt kurottivat kohti taivasta. Kapea kivikkoinen niemenkärki osoitti sinne, missä lampi teki hiukan mutkaa ja muodosti asumattoman perukan.

Ihastuimme paikkaan heti. Saari oli noin neljänneshehtaarin kokoinen ja isä otti Helviltä selvää saaren omistajasta. Saari kuului läheisen Kärkkään talon maihin, jossa kävimme heti ja pian oli kauppa sovittu. Kesäparatiisimme oli löydetty. Kävi myös ilmi, että talon poika Alpo Kärkäs oli luokkakaverini ja aseman läheltä löytyi vielä kolmaskin luokkakaverini Portimon Hilkka.

Kun aurinko paistoi aina….

Samana kesänä rakennettiin saareen sauna, jonka kummassakin päässä oli pienet kamarit, joissa nukuimme olkipatjoilla. Itse sauna toimitti keittiön virkaa pikkuisine Rapid-helloineen.

Se kesä oli muistini mukaan aina aurinkoinen. Söimme ulkona, pesimme astiat järvessä, venekin ostettiin ja tutustuimme ympäristöön.

Seuraavana keväänä isän Heikki-veli tuli rakentamaan varsinaista mökkiä, jonka isä oli itse piirtänyt. Huvila (sitä sanaa silloin käytettiin) oli rakennettu hirrestä. Alhaalla oli vain yksi isohko pirtti, jossa oli takkauuni ja pieni erillinen keittiö, josta oli ovi ulos. Pirtin etuseinä oli kokonaan ikkunaa ja näkymä oli järvelle. Pirtin takaseinällä oli perättäin ns. pohjalaiset sängyt, kaksi päällekkäin ja pitkät verhot sänkyjen päissä ja keskellä katosta lattiaan. Lisäksi oli pirttipöytä ja penkit. Katto oli yhteensuuntaan vino, kuin pulpetti.

Vieraita kävi paljon, mutta aina nukkumapaikat löytyivät. Toisinaan me lapset nukuimme saunan lauteilla ja joskus serkkulauman kanssa saunan vinnillä kattoparrujen välissä lokeroissa. Varastossa oli jauhosäkeistä tehtyjä patjapusseja, joita kävimme tarpeen mukaan täyttämässä Kärkkään talossa.

Kaunehimmat kaarisillat…

Annoimme saarelle nimen Suvisaari. Isä rakensi kauniin kaarisillan mantereen ja saaren väliin, eihän se ollut kuin 6-7 metrin pituinen. Vähän ruopattiin sillan alta, että vesi pääsi kunnolla kulkemaan, kun ranta oli tässä hyvin matalaa ja kaislikkoista.

Isä raivasi kauniit pengerrykset rakennuksen ja rannan väliin niin, että oikeastaan oli kolmet käytävät rannan suuntaan ja välissä viettävät rinteet missä kasvoi kivikkokasveja, orvokkeja, maksaruohoa. Lähellä rakennusta, laattakivitasanteen reunalla oli hieno ruusupenkki ja usein hajuherneitä matalan säleaidan vieressä. Ruohikkoa oli laitettu saunalle päin ja sinne angervopensaita, asteripenkkejä ja kehäkukkaa, saunan lähellä oli resedaa.

Parin vuoden päästä rakennettiin huvilaan toinen kerros, jonne tuli kaksi pientä makuusoppea ja niiden eteen pitkä kuisti, kuin vanhanaikainen luhdin parvi, katon malli  muuttui harjakatoksi.

Suvisaaren kesät olivat kaikille perheessämme erittäin merkitseviä. Vietimme siellä yhdeksän kesää. Tämä kuva Suvisaaren mökistä on vuodelta 1943, jolloin se oli armeijan käytössä. Teimme yhdessä saaresta laulunkin Georg Malmstenin tunnetun sen aikaisen iskelmän ”Lemmen liekki leimahtaa – kerran vain” -säveleeseen. Muistan kertosäkeen näin…

Suvisaari ihanin/ on aina vain,

siellä kesä meillekin/ on onnekkain

siellä uimme, kylvemme/milloin vain

siellä leikkiä lyömme ja syömme

teemme työmme, oomme yömme

sinne vieraita saapuvi illoin

sekä milloin vain.

Kirjoitus on alunperin julkaistu kirjassa: Kotikylä Jääskessä -Kärkkäälän, Patjaalan, Rikkolan ja Riikolan kyläkirja, 2018

Kirjoittaja ja kuvat: Kirsti Joensuu o.s. Räsänen

 

KALALAMPI

Kalalammilla oli asema, koulu ja nuorisoseuran talo, jossa pidettiin iltamia. Kesäisin tapasimme ystäviämme, kuten sahanomistaja Portimot, joilla oli neljä tytärtä: Irja, Hilkka, Silja ja Kirsti. Muistan myös opettajaperhe Artimot, joilla oli sukulaiskasvattitytär Kaisa Vuorela.

Erikoisesti mieleeni on jäänyt kolmen vanhan naisen yhteistalous, joiden talon ohitse kävelimme jätettyämme veneemme rantaan ja kulkiessamme asemalle. Naiset olivat rouva Walle, neiti Förbom ja neiti Saari. Heidän tonttinsa oli erikoisen hyvin hoidettu puutarhatontti rannalla. Rouva Walle, professori Walleen leski kaiketi, omisti paikan.

Kalalammilla toimi myös eräs hyvin erikoinen ammattimies, muurahaisenmunittaja.

 

KÄRKKÄÄN ”MAITOTALO” 

Olivatko kaikki ihmiset Karjalassa niin ystävällisiä, vai sattuiko meille vain niin hyviä ihmisiä lähelle?

Kärkkään isäntä Matti Kärkäs ja emäntä Anni o.s. Hallikas olivat suorastaan jaloja. Aina leipomuksista laitettiin lämpimät mukaan, maksusta ei saanut puhuakaan, korkeintaan maitotinki oli maksettava.

Emännän kasvotkin olivat kuin kreikkalainen veistos, kasvot valkeat kuin marmori, vartalo hoikka ja pitkä. Emäntä oli isäntää pitempi. Isäntä sitten olikin tavallisempi suomalainen lökähousutyyppi. Heillä oli neljä poikaa, Alpo, Leo ja Teuvo sekä Aarre. Kun menimme Kärkkäälle, aina vietiin saliin istumaan ja aina oli pannu kuumana, lapsillekin. Kärkkään avaralla nurmipihalla leikimme monet leikit.

Kirsti Joensuu o.s. Räsänen

Kuva. Klikkaa kuva suuremmaksi. Kuva. Klikkaa kuva suuremmaksi.