Pauli Villanen

Talvisodan ensimmäinen päivä 30.11.1939

Pauli Villasen kertomus perustuu hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa. Hän on kirjoittanut kirjan Pojat Enson jatkosodassa 1941-1944.

Oikeastaan sodan pelkääminen alkoi jo syksyllä 1939. Olin silloin 10-vuotias ja mennyt Enson kansakoulun neljännelle luokalle. Koulunkäynti kuitenkin keskeytettiin ja minutkin lähetettiin sukulaisten luo Laitilan kylään. Silelläkin varauduttiin ilmapommituksiin. Koska rakennukset olivat aukealla, tehtiin metsään noin 100 metrin päähän iso havumaja piilopaikaksi ihmisille, mikäli lentokoneilla väkeä ryhdytään ahdistamaan.

Koulu kuitenkin aloitettiin uudelleen. Marraskuun viimeinen päivä koitti kuten kaikki muutkin päivät Ensossa. Menin kouluun potkukelkalla. Kouluni oli Vastasmäessä. Se oli Enson uusin ja suurin koulu. Meidän luokassa oli aensimmäiset laksukokeet meneillään, kun kuului lentokoneiden surinaa ja ne näkyivätkin, kolme kappaletta.Ne lensivä Enson keskstan ja edelleen tehdasalueen yli. Silloin kuului kovia räjähdyksiä ja koko koulutalo tärähteli.

Lapset hieman hermostuivat, mutta opettaja sanoi silloin, että halkokuorma kaadetiin autosta ja se meni osaksi päivän seinää, josta tärähdys johtui.

Kuitenkin tehtaalta alkoi nousta paljon savua ja samalla alkoivat hälytyssireenit ulvoa. Opettaja käski meidän koota tavaramme laukkuihin sillä aikaa kun hän kävisi opettajainhuoneessa. Sieltä hän pikaisesti palasikin, rauhhoitti meitä ja käski pukeutua ja palata koteihimme. Se oli tosi pikapukemisa, sillä nyt tiesimme kaikki sodan alkaneen.

Pukeuduttuani juoksin uos ja löysin potkukelkkani kymmenien kelkkojen joukosta. Lähdin laskettelemaan Vastasmäen mäkeä Enson keskustaa päin ja potkin lisävauhtia niin paljon kuin kerkisin. Samalla totesin paksun savupilven tulevan tehtaalta ja menevän Enson keskustan yli koilliseen. Minä en heti alkumatkalla joutunut alittamaan tätä suurta savupilveä. Syksyllä oli opetettu, että jos klooritehtaaseen osuu poimmi, on tuulen alapuolella olevat ihmiset vaarassa aina kahdeksaan kilometriin saakka. Siksi seurasin kulkiessani, ettei savuvana laskenut alaspäin. Silloin olisin kaivautunut ojan kohdalla paksun lumihangen alle suojaan kloorikaasulta.

Tulin kotiin Pellervontielle, mutta ovi oli lukossa. Otin avaimen rapun alta piilosta ja menin sisälle. Siellä ei tietysti ollut ketään. Silloin hätäännyin täydellisesti. Juoksin ulos. Sattumalta naapurin rouva tuli ulos ovenrakoon kotoaan ja sanoi äitini lähteneen kauppaan. Siitä paikasta lähdin tyhjää Pellervontietä juoksemaan keskustaa päin, koska tiesin missä kaupassa vakituiseen asioimme. Kauppa oli Pellervontien Osuusliike. Mutta kaupan ovet olivat kiinni eikä vieläkään näkynyt ketään ihmisiä.

Ajattelin mihin äitini olisi mennyt ja vielä oli yksi mahdollisuus. Kummitätini asui pienen matkan päässä Kalevantiellä, ja niin läksin sinne. Ovet olivat kiinni ja pettymys täydellinen. Kuljin laahustaen kotiani kohti tyhjää Kalevantietä ja sitten Pellervontietä. Tulin kotiini ja jäin seuraamaan tehtaalta tulevaa savupilveä, jonka väri vain vaaleni.

Silloin tuli pelastus. 17-vuotias kasvattiveljeni tuli töistä polkupyörällä pihaan. Hän otti minua kädestä ja silloin vasta minä laukesin itkemään. Toiminta ja yksinäisen lapsen turvattomuus oli pitänyt minut jännityksessä ja nyt se purkautui. Kävelimme korttelimme toisessa päässä olevaan sirpalesuojaan. Siellä oli paljon ihmisiä ja vähän ajan kuluttua annettiin hälytyksen ohimerkki. Poistuimme kotiin odottamaan äitiä.

Tunnin kuluttua hän tulikin. Siitä alkoi selvittäminen, miten kullekin oli käynyt. Äitini ja kummitätini olivat olleet kaupassa hälytyksen alkaessa, jolloin myymälänhoitaja käski kaikki paikalla olleet henkilöt kuormaa purkavaan maitoautoon ja ajatti auton Enson ulkopuolelle metsätielle. Niin oli pommitus käyty läpi kaikkien kohdalta.

Lähdimme kasvatusveljeni kanssa pyörillä katsomaan tehtaalle. Perillä näimme vanhan kansakoulun vastapäätä olleen suuren massapaalivaraston olevan tulessa. Ei siinä mitään varastoa enää ollut, vaan valtavatiivis massapaalikasa, joka paloi joka puolelta. Palomiehet vetivät kekseillään sieltä paalin kerrallaan irti sammuttaakseen ne.

Palasimme kotiin ja mietimme tapahtunutta.Jos lentokoneet olisivat pudottaneet pomminsa 100 metriä myöhemmin, olisivat ne osuneet klooritehtaaseen. Silloin olisi kaasutuho ollut todennäköinen. Nyt iloitsimme onnestamme. Kuuntelimme Yleisradion uutisia alkaneesta sodasta ja kummastelimme syntynyttä tilannetta. Niin päättyi talvisotamme ensimmäinen päivä.

 

Jääski-seura ja Kouvolan kaupungin kulttuuripalvelut tilasivat talvisotaan liittyvän näytelmän syksyllä 2019. Kouvolan Saviniemen koulun oppilaiden näytelmäkerho valmisti Pauli Villasen romaanin pohjalta näytelmän Lapsen silmin opettaja Marja Timonen-Pillin ja dramaturgi Eveliina Lätin johdolla. Sen kantaesitys oli ajoitettu talvisodan syttymisen 80-vuotis muistopäivään. Näytelmän ensiesitys oli osa Jääski-seuran syyskokousta. Näytelmä oli myös osa Jääski-seuran toteuttamaa Karjalan Liiton teemavuotta Lapset ja nuoret.

Kuvassa keskellä Pauli Villasen tytär Liisa Laur Villanen oranssissa huivissaan seuraamassa ensiesitystä marraskuussa 2019..