Jouluisia muistoja Jääskestä

Joulu oli suuri juhla pienimmässäkin mökissä

Vuoden suurin ja tärkein vuotuinen juhla oli joulu. Vuosisadan alussa ei joulupukki tullut taloon, eikä monessa paikassa ollut vielä joulukuustakaan tuvan tai salin nurkassa seisomassa. Mutta ruokaa oli paljon. Oli leivottu monta päivää. Pienimmässäkin ja köyhimmässäkin mökissä valmistettiin suurta juhlaa. Kaikki paikat oli siivottu; talot, saunat, navetat ja tallit. Oli pesty ja puhdistettu.

Lapset saivat lahjoina isän tai muun sukulaisen tekemiä puuesineitä, mummon kutomia sukkia ja lapasia tai karamellipussin. Oikein vanhoina aikoina levitettiin jouluaattona puhtaita olkia tuvan lattialle, mutta sitä tapaa ei ollut enää myöhemmin.

Jouluaattona käytiin saunassa ja sitten syötiin. Joulupukki saattoi heittää porstuvan eli eteisen nurkkaan säkin, tai viskasi sen tuvan ovesta sisään.

Joulupäivän aamuna anivarhain mentiin kirkkoon. Taloista hevosilla ja mökkiläiset kävellen tai jotkut onnekkaat pääsivät reen kannaksille seisomaan. Kirkosta tullessa oli kova kilpailu isäntien kesken, kenen hevonen juoksee kovimmin. Sattuipa silloin usein, että koko reki kuormineen kaatui lumihankeen. Vanhemmat ajajat olivat rauhallisia ja nuoret huimapäitä.

Joulupäivänä ei saanut lähteä kylään. Piti olla kotona rauhallisesti. Mutta Tapaninpäivänä alkoi ”tapaninajot”. Silloin jo heti aamusta nuoret lähtivät kyselemään naapureista ”onko Tahvana kotona?” Jos Tahvana oli kotona, piti antaa viinaryyppy kysyjälle. Tapani-iltana järjestettiin tansseja. Jos kylässä ei ollut seurantaloa, niin sitten jonkun talon isossa tuvassa. Soittajia aina löytyi.

Teksti: Eeva-Riitta Kauttu
Kuva: Kiurulasta 1924, kolmivuotias Eevert Kiiveri joulupuun vieressä. Imatran kaupunginmuseon kuva-arkisto, Jääski-seuran kuvakokoelma.

 

Joulu sotavuonna 1941

Jälleen kotona. Ei kaipauksen kyyneleitä silmissä. Ei haikeata ikävän itkua, kuten edellisenä jouluna kaukana kotiseudulta, kaiken menettäneenä.

Olimme olleet Länsi-Suomessa evakossa, ja nyt vihdoin saaneet luvan palata lasten kanssa takaisin kotiin Jääsken Rouhialaan. Mieheni oli rintamatehtävissä. Saimme kuulla, ettemme kuitenkaan pääse kotitaloon asumaan, koska se oli sotilaskäytössä. Kylään oli perustettu vankileiri, ja kotiimme oli sijoitettu vartiosotilaita esimiehineen sekä kaksi lottatyttöä muonittajina.

Menimme mieheni veljen Einon taloon. He olivat jo muuttaneet kotiinsa takaisin. Mutta talo oli asukkaita niin täysi, että tuskin nukkumasijaa löytyi. Kun oli vähäiset muuttotavarat koottu sinne ja kaikki viralliset asiat hoidettu, päätimme lasten kanssa lähteä katsomaan, mitä kolmen kilometrin päässä olevaan kotiimme kuului.

Ajoimme kotiin päin ajatellen, mitenköhän sotilaat meihin siviileihin suhtautuisivat. Kun kerroimme, keitä olimme, oli hämmästyksemme suuri, sillä meidät toivotettiin sydämellisesti tervetulleiksi kotiimme. Ystävälliset lotat lupasivat jakaa huoneensa kanssamme, jos vain haluaisimme tulla niin rauhattomaan joukkoon, sotilaiden kanssa asumaan.

Näin muutimme kotiin. Kuinka revitty ja rikottu se olikaan, mutta olihan sentään seinät pystyssä. Niin monien koti oli rauniona, myös omien vanhempieni. Heidän ainoa poikansa, veljeni, lepäsi sankarivainajana jossakin.

Joulu lähestyi – se toi perheellemme ilon aiheen. Mieheni oli sitä ikäluokkaa, että hän vapautui rintamatehtävistä siviilitehtäviin vapautetulle alueelle.

Vaikka talo oli täysi, sopu antoi sijaa ja sängyn paikka löytyi jokaiselle.

Jouluaatto lottien ja sotilaiden kanssa

On jouluaatto. Koetan saada jotakin joulun tuntua perheelleni, samaa yrittävät lotat sotapojille. Tytöt ovat harvinaisen tarmokkaita ja kekseliäitä. He koettavat saada vaihtelua sotilaiden yksitoikkoiseen ruokaan käyttäen omia rahojaan saadakseen aikaiseksi jotain pientä yllätystä. Jouluaaton kahvinkorvikepöytään he ovat leiponeet tuoksuvia pikkupullia. Mutta missä viipyy armeijan luvattu jouluaaton muona? Entiset ruokatavarat ovat vähissä ja arkisia. Milloin päästään keittämään tuoksuvaa riisipuuroa?

Aattoilta alkaa hämärtyä. Painostava levottomuus täyttää jokaisen mielen. Pojat ovat alakuloisia ja pettyneitä. Esimiehet kulkevat hermostuneina ja ihmettelevät, näinkö arkinen on heidän jouluaattonsa.

Lottatyöt ovat neuvottomia. Pienen yhteisen neuvottelun jälkeen lotat ryhtyvät puuhaan, ja kohta alkaa uunista leijailla lanttulaatikon ja muiden ruokalajien tuoksu. Reippaiden tyttöjen toimiessa valmistuvat myös muut ruuat.

Sotilaskasarmina oleva tupa on jo saanut joulukuusen. Tytöillä on siihen kynttilät. Ruokapöytää jatketaan pitemmäksi, jotta kaikki mahtuisivat samaan pöytään syömään. Valkoiset liinat levitetään pöydille. Pari kynttilää lepattavine liekkeineen luovat juhlatuntua arkipäivästä poikkeavan juhla-aterian ylle.

Siinä me istumme joulupöydän ympärillä, sotilaat ja siviilit, nauttien yhteistä jouluateriaa, vain vartiotehtävissä olevat pojat ovat poissa. Radiosta kuuluu enkelten joulusanoma: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisille!"

Onko maassa rauha?

Nyt ei kuulu tykkien jyskettä, eikä pommien jymähtelyä kuten jouluna 1939, jolloin oli talvisodan ankarimmat ilmataistelut kotimme yllä juuri jouluna, ja näimme neljän pommikoneen putoavan tuhoutuneina alas.

Nyt on hiljaista, vain raunioita ympärillämme. Siellä jossain korsuissaan kymmenet tuhannet Suomen miehet viettävät jouluaattoiltaansa kaipauksen kyynel silmissään ajatellen perhettään ja kotiaan. Sinne jonnekin joutuivat lähtemään myös joulua viettäneet pojat, joista moni palasi sankarivainajana takaisin.

Siinä me istumme aattoiltaa viettäen. Karjala on tuhottu, paljon on menetetty. Kuitenkin: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa" ja kiitos siitä, mitä oli jäljellä. Olimme jälleen kotona.

Teksti: Saima Peltomäki
Kuva: Ylä-Vuoksi-lehti

 

 

Muistoja joulukirkosta

Toivo Lyyra

Uskonnollinen elämä Jääskessä oli varsin vireää. Muistan elävästi anivarhaisen matkan joulukirkkoon. Kirkko oli kolea, vaikka rautakaminoissa humisi tuli. Suntio kävi välillä kohentelemassa ja lisäilemässä puita. Yskän köhinaa kuului eri puolilta kirkkoa. Ihailin suurissa kruunuissa palavia kynttilöitä. Saarnat olivat unettavia, ja niiden aikana ehti torkahtaa parikin kertaa. Silti Enkeli taivaan-virsi ja Jouluevankeliumi tulvahtivat kuitenkin tuttuina vastaan.

Takaisin tullessa harmitti kaksikin asiaa. Valkenevassa jouluaamussa oli hienoista kilpailua siitä, kenen hevonen ravasi nopeimmin. Isä ei pyynnöistäni huolimatta suostunut ravikilpaan. Ei Sipi-ruuna tosin mikään ravihevonen ollutkaan, mutta kun useimmat menivät ohi...

Toiseksi harmitti se, ettei meillä ollut setolkassa (hevosen valjaiden osa) somasti heliseviä kulkusia. Oli vain messinkinen aisakello, tosin iso ja komeasti kilkkaava, muttei kuitenkaan kulkunen, joka olisi ollut hienompi.

 

Kerttu Sutinen

Olen suurperheen lapsi, meitä oli seitsemän tyttöä ja viisi poikaa. Muistan, kun pääsimme ensimmäisen kerran joulukirkkoon. Se oli rippikoulun välijouluna. Kodistamme Näträmälästä oli Jääsken kirkolle 18 kilometriä matkaa. Veljemme Tuomas istui kuskipukilla ja me vällyjen alla, reen perällä.

Oli juhlallinen tunnelma, kun kirkon ovet avautuivat ja valo häikäisi silmiä, jotka olivat tottuneet pimeään pitkän matkan aikana. Jouluvirret kaikuivat voimakkaina, etenkin Enkeli taivaan -virsi toi Jeesus-lapsen meidän keskellemme.

Kotimatkalla oli kovat kilpa-ajot, kulkuset pauhasivat ja lumi pöllysi. Hevoset vauhkoontuivat, ja niissä oli kiinni pitelemistä. Meidän kuskipoikamme lauleli ”Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma ja kotia on pitkänlainen matka."

Kotipihan päästyämme tuli Jaakko-veli riisumaan hevosta, että kyytipoikakin pääsi heti lämpimään tupaan. Meille oli kahvi valmiina ja jotain hyvää, mitä eivät toiset olleet saaneet. Muistan mamman huumorin, kun hän sanoi: "Kirkkomies ku herra, kotimies ku koira."