"Uusikirkko on yksi Kannaksen järvirikkaimpia pitäjiä ja Uudenkirkon kirkonkylä kauneimpia kyliä. Seutu on hyvin viljeltyä ja luonto mitä vaihtelevinta".

Näin kertoo vanha matkailuesite.
 
Uudenkirkon luontoa voisi yhdellä sanalla luonnehtia monimuotoiseksi. Paljon järviä, merenrantaa, viljavia peltoja ja reheviä lehtoja, mutta myös harjuja ja jyrkkiä rinteitä sekä karua maisemaa. Valtatie poukkoili ylös alas kirkonkylän monien järvien vilahdellessa näköpiirissä. Niinpä Uuttakirkkoa on aikanaan yleisesti kutsuttu "Pikku-Punkaharjuksi". Kauniit maisemat houkuttivat kesäasukkaita ja retkeilijöitä. 
 
Ilmasto oli hyvin suotuisa; monet jalopuut, kuten tammi, saarni, lehmus ja pähkinäpensas kuuluivat Uudenkirkon luontoon.
 
Suuria korkeuseroja ei  ollut. Korkein mäki oli Mäkienmäki, joka kohosi 102 metrin korkeuteen merenpinnasta.
 
Uudenkirkon merenrantamaisemat kuuluvat ns. Pohjolan Rivieraksi kutsuttuun alueeseen. Rantaviivaa Suomenlahden rannalla on noin 34 km. Erityisesti Vammelsuuta pidetään yhtenä Uudenkirkon kauneimmista kylistä, jonka hiekkarantaisesta niemestä meren ja joen välissa löytyi aikoinaan suosittu kylpypaikka. Maisemat ovat pysyneet hyvin samankaltaisina vuosisatoja. 
 
 

Erityispiirteitä

Uusikirkko on yksi Suomen hiekkaperäisempiä pitäjiä. Kallio ei missään tule näkyviin. Tyypillisiä ovat kankaiset metsämaat, paljon hiekka- ja sorakerroksia, rantapuolella myös lentohiekka-alueita.
 
Harvinaisemmista kasveista Uudenkirkon alueella mainittakoon:
  • Keuhkokatkero (Gentiana pneumonenthe)
  • Vuorimunkki (Jasione montana)
  • Mäntykukka (Montropa hypopitus)
 

Pietari Suuren lehtikuusimetsä= Lintulan lehtikuusimetsä

Euroopan komein lehtikuusikko, alun perin vajaat kaksikymmentä hehtaaria, sijaitsi alkujaan kokonaan Uudenkirkon puolella, Vammelsuun, Sykiälän, Metsäkylän Vanhansahan alueella. Lehtikuusikko on perustettu v. 1738 - 1750. Myöhemmin lisämaiksi ostettin  alueita Kivennavan kunnasta. Kerrotaan, että Pietari Suuri itse olisi aikana valinnut alueen, jonne oli tarkoitus perustaa "laivanrakennusmetsä" Kronstadtin laivanveistämön tarpeisiin. Pietarin Suuren ehdittyä kuolla, käytännön toimet aloitti keisarinna Anna.

Vaikka alue sijaitsi Uudellakirkolla, sen omisti Venäjän valtio. Alue tosin tuotti vaivaa, sillä sitä piti vartioida ja hoitaa, niinpä Venäjän valtio tiedusteli jo vuonna 1886 Suomen halukkuutta lunastaa se.

Tarton rauhassa alue määrättiin Suomen valtion omistukseen, metsäntutkimuslaitoksen kokeilualueeksi. Tuolloin laajuus vesialueineen oli noin 100 ha. Metsikkö selvisi hyvin talvisodasta, mutta jatkosodassa puista 30 % kärsi vaurioita. Jatkosodan jälkeen NL perusti 365 ha Lintulan hoito- ja rauhoitusalueen, jonka kokonaispinta-ala vuonna 1982 oli kasvanut yli 900 hehtaariin. Alue on suojeltu ja löytyy Unescon maailmanperintöluettelosta

Lehtikuusikkoa kutsutaan usein Raivolan lehtikuusimetsäksi, mikä johtaa hieman harhaan. Nimi jäi käyttöön läheisimmän Raivolan rautatieaseman johdosta, sillä vasta myöhemmin käyttöön tuli Vammeljoen pysäkki. Venäläiset itse ovat käyttäneet alueesta nimeä Lintulan lehtikuusimetsä. Paikalliset kutsuivat sitä myös kruununpuistoksi ja ryytmaaksi, sillä alue oli ennen metsänistutusta keisarin hovin yrttien viljelymaata. 

Kuvassa Lintulan lehtikuusimetsikkö vuonna 1920 (Metlan arkistot)