Toini Ikävalko

Issakan talo Jääsken Lottolassa

Toini Ikävalko on Issakan talon tyttären Olgan tytär. Alkuosa kirjoituksesta on julkaistu kirjassa ”Riukuaidat kylätien varsilla”. Jääski-seuran sivuille kirjoittajan luvalla jutun on lähettänyt Eeva-Riitta Kauttu, jonka mummo oli Issakan Simon sisko Eeva. Eeva-Riitan mummolan nimi oli Lamminpää. Rakennusta, joka siirrettiin Issakalta, laajennettiin parilla kamarilla ja keittiöllä. Venäläiset polttivat kylän talot jatkosodan alkaessa, mutta kaksi taloa säilyi ehjänä; Kuukala ja Lamminpää.

Suuret koivut suojaavat harmaata hirsitaloa, joka rauhallisena katselee kylää peltoaukeaman yli. Koivujen äärellä kaartaa maantie, ja sen mutkasta nousee vanha kiviaita pitkin ryytimaan reunaa kohti mäkeä ja kartanomaata. (Huom. kartano-sana tarkoitti Karjalan Kannaksella maatalon pihamaata). Tulijan ei tarvitse avata porttia päästäkseen pihamaalle, vaan aidan voi ylittää lankunpalasen ja askelmiksi muotoutuneiden kivien kautta. Kivet ovat vuosikymmenien kuluessa sammaloituneet, ne eivät liiku paikoiltaan askelten alla.

Olet tullut Issakan talon pihamaalle. Vasemmalle jää hirsinen sauna ja vinttikaivo, jonka vesi on kirkasta ja maukasta lähdevettä. Omenapuut ja marjapensaat kasvavat kaivon ja aittarakennuksen välissä vasemmalla puolellasi, kun astelet tietä kohti tupaa. Oikealle puolelle on istutettu mansikoita ja uusia marjapensaita ja niiden takana aukeaa ruohoinen ryytmaa. Tietä reunustavat leimukukat.

Itse tuparakennus on kääntänyt hiljaisen seinustansa tulijalle. Tien puolella on tosin uusi kuisti, josta pääsee sisälle vieraspuolelle, kamareihin, mutta sitä käytetään vain harvoin. Kolme valkokarmista ikkunaa tähyää tulijaa: yksi tuvan peräseinältä, kaksi kamareista. Kun nouset ohi kaksi-ikkunaisen tuvanpäädyn, jossa ruusupensas kukkii rehevänä, tulet keskelle talon jokapäiväistä elämää. Tässä pihan osassa risteilevät ahkerasti tallatut polut.. Yksi johtaa hirsiseen aittarakennukseen, josta toinen puoli on vaate-aitta, toinen ruoka-aitta ja joiden porrasaskelmina ovat vanhat myllynkivet. Levein ja silein on se polku, joka vie karjapihalle. Se avautuu sireeni- ja ruusupensaista muodostuvan aidan takana. Pihalla on kukkapenkkejä, joissa kukkivat orvokit ja pionit. Vähän syrjemmällä on hiekkakasa talon lapsenlapsille. Juhannusruusu kukkii tuvan ikkunan alla ja tikapuiden äärellä kyökin ikkunan alla kasvaa hansaruusu.

Karjapihaa hallitsee suuri harmaasta luonnonkivestä rakennettu L-kirjaimen muotoinen navetta, läävä. Saman katon alla on talli, pieni sikala ja kanala. Läävässä on kymmenkunta lypsylehmää ja pientä karjaa. Rakennuksen toisessa päässä on povarni, karjakeittiö, ja aivan sen äärellä kaivo. Tallissa tömistelee vahva ja vähän raisu hevonen Ilo, jonka voima on todella tarpeen. Se kuljettaa torimatkoilla ja vetää varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn erilaisia työvälineitä. Navetta on tavallaan kaksikerroksinen, ajosiltaa pitkin pääsee vinttiosaan, johon varastoidaan kesällä heinää ja syksyn puintiaikaan olkia, sekä talvella työkaluja. Siellä on pääsiäisen aikaan keinu ja riemu sen ympärillä kuuluu ilonhuutoina ja raikuvana nauruna. Karjapihaa reunustavat toisella sivulla ”kärkuuri” (kärrivaja) ja vilja-aitta sekä halkokuuri (kuuri = vaja) kellarin äärellä. Näin siitä muodostuu rakennusten ympäröimä lähes suljettu alue. Kärkuuri, jonka kulmalla kasvaa tuuhea vaahtera, on kaksikerroksinen ja sen yläkertaan kuuluu ”parveke”. Se on ollut meidän lastenlasten mieluinen leikkipaikka. Sieltä yläkerrasta saattoi myös löytää vanhoja, hylättyjä, mutta mielenkiintoisia tavaroita, puuastioita ja rukinlapoja. Vähän syrjässä Reinikaiselle päin johtavan tien reunassa on vielä riihi. Tämä on juuri se tie, jota pitkin taloon tullaan ja josta karja kulkee hakamaille. Vain talvella on puutarhan puolella oleva portti auki ja silloin voi hevosella ajaa kartanomaan läpi. Näin tekevätkin ne matkaajat, jotka haluavat juottaa hevostaan karjapihan kaivolla.

Mutta menkäämme tupaan: parin, kolmen askelman jälkeen olet porstuvassa (eteisessä) ja siitä avarassa tuvassa. Jos on pyhäpäivä, punaruskealla lattialla on pitkiä räsymattoja johdattamassa askeleitasi peremmälle seinänvieruspenkille tai peräti pitkän pöydän ääreen peräpenkille. Aurinko tulvii neljästä ikkunasta, vaikka laudoilla on runsaasti kukkia, pelakoneja, verenpisaroita ja ahkeraliisoja. Ehkä istahdatkin keskellä lattiaa odottavaan keinutuoliin, josta voit katsella ympärillesi tarkemmin. Suuri leivinuuni, jossa mahtuu paistamaan kymmenenkin leipää yhtä aikaa, on jäänyt vasemmalle puolellesi, kun saavuit sisälle. Oven oikealla puolella on pieni kaappi ja ikkunan alla sänky. Tuvan sivuseinällä on kaksi ikkunaa ja niiden alla pitkä kiinteä penkki, joka pöytnurkassa kääntyy peräseinälle ja ulottuu puolivälin sitä. Pöydän ääreen mahtuu hyvin kymmenen henkeä aterioimaan ja sen toisella puolella on tavan mukaan pöytjakku, pöydänmittainen irtopenkki. Peränurkan seinähyllyssä säilytetään lehtien lisäksi pieniä tarve-esineitä. Nurkassa ei enää näy jälkiä salaman aiheuttamasta tulipalosta kesällä 1927. Sama ukkonen surmasi talon kolme lehmää läheiseen hakaan. Peräseinällä on yksi ikkuna ja sen ääressä ompelukone. Seinällä raksuttaa punttikello, jonka Simo Issakka oli itse valmistanut. Vielä tälle seinälle mahtuu sänky, sellainen reunasta vedettävä. Sivuseinällä uunin vieressä aukenee ovi kyökkiin ja toinen Mamman kamariin. Ovien väliin mahtuu kaksiosainen ja avara astiakaappi. Tuvan seinät ovat alaosaltaan paneloitu ja maalattu. Panelin reunassa juoksee ornamenttikoristus ja korkolauta. Tupa lienee kahdeksan metriä pitkä ja kuusi metriä leveä.

Mamman kammarissa on suuri ikkuna, jonka ääreen on asetettu pöytä tuoleineen. Peränurkassa korkealla kukkapöydällä kasvaa mahtava asparaakus. Oviseinällä on monilaatikkoinen piironki, jonka uumenissa säilytetään talon tärkeimpiä tavaroita. Toisessa peränurkassa huokuu lämpöä pyöreä pystyuuni ja sen vieressä seinustalla on Mamman korkeapäätyinen sänky. Tästä huoneesta pääsee vieraspuolen eteiseen ja edelleen peräkamareihin. Eteisen vieressä sijaitseva on näistä pienempi. Siinä on kaksi ikkunaa, toinen maantielle, toinen ryytmaalle päin. Ja ikkunoiden alla kukkii juhannusruusut. Täältä voi jatkaa kulkua suurempaan kamariin, jossa myös on kaksi ikkunaa, toinen ryytmaalle, toinen suurempi pihamaalle päin. Keskellä lattiaa on pöytä ja tuolit ja huoneeseen on sijoitettu sänky ja leposohva sekä lipasto peileineen. Kaikkien kamareiden seinät on pahvitettu ja tapetoitu , komeat hirret näkyvät vain tuvan seinien yläosassa.

Isosta peräkamarista johtaa ovi kyökkiin, keittiöön. Siellä tehdään suurin osa askareista. Liitalla, liedellä valmistetaan ruoka, kuumennetaan usein karjanhoidossa tarvittava vesikin. Pitkän tiskipöydän äärellä on aina hyörinää, pestään ruoka-astioita, uuniruukkuja ja muita taloustarvikkeita. Kyökissä on myös separaattori, jonka kellon kilinä kiirii ympäri talon. Kyökin ikkuna on pieni, mutta siitä näkee juuri sopivasti sireeniaidan portin kohdalta karjapihalle ja navetalle. Porstuvan vieressä olevaan ruokasuojaan, sulantiin, avautuu ovi keittiöstä.

Näin olet kiertänyt koko tuparakennuksen, sen viisi huonetta. Koko rakennus lienee 14 metriä pitkä ja 8 metriä leveä. Vinttiä ei ole rakennettu. Sinne nousevat portaat uuden eteisen puolelta ja sekin on ollut meidän lastenlasten leikkipaikka ja todellinen aarreaitta, onhan sinne kerääntynyt vuosikymmenien aikana kaikenlaista vanhaa tavaraa.

Tämä Issakan talo ei ole kovin vanha. Se on rakennettu 1900-luvun alkuvuosina sen jälkeen, kun tila vuonna 1901 jaettiin pojan Simon ja tyttären Eevan kesken. Hän oli avioitunut Antti Viskarin kanssa. Vanhan tuvan, joka oli sijainnut vaate- ja ruoka-aitan paikalla ja puolet tilan maista sai Eeva. Rakennus siirrettiin Lamminpäähän ja oli siellä käytössä sotiin saakka. Simo rakensi itselleen ja perheelleen uuden tuparakennuksen, joka 1930-luvun puolivälissä remontoitiin. Silloin rakennettiin vieraskuisti ja peräkamarit lopulliseen kuntoonsa. Samalla talo sähköistettiin.

Issakan sukua ei tietääkseni ole tutkittu, mutta tiettävästi ainakin 1700-luvun alussa suku on asunut Jääsken Lottolassa. Maakirjoissa on 1720-luvulla maininta, että tilaa on silloin hoitanut vanha emäntä apunaan 14-vuotias pojanpoikansa ja että talossa on ollut lisäksi piikoja ja renkejä. Liekö Isonvihan ja Suuren Pohjansodan melske vienyt mennessään isännän ja emännän. Jääsken kihlakunnanoikeuden lainhuutopöytäkirjoista ilmenee, että Matti Pertunpoika Issakka, joka oli syntynyt 1806, lahjoitti vuonna 1871 vaimonsa Anna Simontytär Ahvosen kanssa tilansa pojanpojalleen Matti Simonpojalle palkkioksi ”hyvästä hoidosta ja huolenpidosta” eli eläkkeestä. Poika Simo oli kuollut vuonna 1868 vain 40-vuotiaana, kun taas Matti Pertunpoika eli 82-vuotiaaksi. Matti Simonpojalla oli kaksi sisarta, Anna, jonka puoliso oli Antti Ahvonen Penttilän Kaur’ahosta ja Katri, jonka puoliso oli Pietari Antinpoika Jakonen Jakolasta.

Matti Simonpoika itse haki puolisonsa Eevan Antrean Olkinuoran talosta. Tästä avioliitosta syntyi kaksi tytärtä: Anni, joka solmi avioliiton Tuomas Tuomaanpoika Viskarin kanssa ja emännöi myöhemmin Naapurinmäen pirtissä, ja Katri, joka puolestaan avioitui Rasilaan Elias Matinpoika Kuukan kanssa.

Eeva-vaimon kuoltua v. 1875 Matti solmi seuraavana vuonna uuden avioliiton Marian kanssa, joka oli Lottolan Ryysyläisiä. Nyt perheeseen syntyi poika Simo v. 1878 ja tytär Eeva 1880 sekä Maria Helena 1884. Hän kuoli jo seuraavana vuonna. Matti Simonpoika kuoli myös v. 1885 vain 38-vuotiaana. Emäntä Maria solmi uuden avioliiton Ahvolasta kotoisin olleen Juho Tuomaanpoika Mallatin kanssa, joka tuli Issakalle kotivävyksi. (Hän muutti tytärpuolensa Eevan kanssa Lamminpäähän asuen siellä kuolemaansa asti.) Maria sai Juho Tuomaanpojan kanssa kaksi lasta, Juhon ja Ainan. Talon kuudesta lapsesta ensimmäiset ja viimeiset eivät olleet mitään sukua keskenään. Juho Juhonpoika siirtyi aikanaan Amerikkaan ja Aina Juhontytär emännäksi naapuriin Antti Reinikaiselle.

Simo Matinpoika solmi vuonna 1898 avioliiton Lottolan Salokylästä kotoisin olleen Wilhelmiina Hermannintytär Mäkelän kanssa, joka oli tuolloin vasta 17-vuotias. Simolle ja Miinalle syntyi 6 tytärtä. Nuorin oli vain kolme kuukautta vanha, kun Simo kuoli vappuna 1918. Simo-isäntä rakensi uuden tuparakennuksen ja rakennutti kivinavetan sekä hankki lisämaata ostamalla anoppinsa osuuden Mäkelän tilasta. Kyläläisten keskuudessa hänet tunnettiin leppoisana miehenä, joka mielellään näperteli kaikenlaista; korjaili pajassaan toistenkin työkaluja ja rakenteli tuvan puolella kelloja.

Miehensä kuoleman jälkeen Miina-emäntä sai isännänkin työt. Apuväkeä, varsinkin renkejä oli pakko pitää, mutta muuten tyttäret saivat auttaa talon töissä sen mukaan kuin kynnelle kykenivät. Tila oli velkaantunut rakennustöiden tähden, mutta sitkeästi yritettiin ja selvittiin vaikeuksista, veloistakin.

Isskan talo oli 1930-luvulla naisten talo. Miina-emäntä johti kaikkea työtä ja oli mukana työnteossa. Muistan hyvin hänen tyypillisen hoputuksensa, kun väki ei ollut vielä ehtinyt töilleen ja kello oli juuri lyönyt seitsemän: ”Kello käyp jo kaheksatta ja täss viel ollaa!” Tyttäristä kolme oli kotitalossa: vanhin tytär Saima tyttärensä Raijan kanssa sekä nuorimmaiset Sylvi ja Maire. Olga oli avioitunut vuonna 1927 Pekka Ikävalkon kanssa ja asui perheineen Viipurissa. Helmi oli solminut avioliiton v. 1924 Matti Arposen (Uudentalon Matti Salokylästä) kanssa. Jäätyään leskeksi hän muutti pois kylästä, mutta tytär Marjatta asui Issakalla kouluaikansa loppuun ja siirtyi sitten äitinsä luokse Viipuriin. Lyyli-tytär asui Jääsken Kiviojalla puolisonsa Väinö Ikävalkon ja poikansa Toivon kanssa. Hän oli solminut avioliiton v. 1933. Kaikki tyttäret kävivät ahkerasti kotitalossaan ja vävyt auttoivat talon töissä lomiensa aikana.

Kun tuli heinänteon tai viljankorjuun aika saatiin pellolle melkoinen joukko. Yksi tyttäristä, tavallisesti nuorin Maire jäi taloon hoitamaan sen askareita, kaikki toiset lähtivät pellolle. Me vanhemmat tyttärentyttäretkin saimme käteemme haravan, jouduimme hyppelemään ladossa heinien päällä tai sitomaan viljalyhteitä. Kaikki olivat työnteossa mukana voimiensa mukaan. Ja välillä marjastettiin. Makkaramäen metsässä kasvoi meheviä mansikoita ja lähellä taloa navetan takana haassa oli sellainen mustikkamaa, etten moista ole sen koommin nähnyt. Lypsyjakkara kainalossa marikkoon mentiin eikä siellä kauan tarvinnut olla, kun ämpäri oli täynnä. Mamma näet lannoitti varvukkoa ja sato oli sen mukainen. Vaapukoita (vadelmia) kasvoi aitantauspellon pientareilla. Puutarhan sadon lisäksi metsän kaikki antimet olivat tarpeen ja kerättiin huolellisesti talven varaksi.

Naisten talossa oli renki miesten töitä varten tarpeen. Anton Sassi teki näitä töitä monta vuotta. Hän tosin oli kesäkauden Viipurissa Uuraassa ja vain talvet Issakalla. Avioiduttuaan Amaliansa kanssa hän jäi pysyvästi Lottolaan ja rakensi oman mökin Lamminpellon reunaan. Jos tarvittiin lisäapua, sitä saatiin vanhasta sukulaistalosa Ryyssyläiseltä eli Kuukkalasta, jonka pojat olivat aina valmiit auttamaan kaikissa talon töissä.

Kesä oli varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn kiireistä aikaa. Peltotöiden lisäksi oli hoidettava kasvimaa juureksineen ja puutarha. Ja kaiken aikaa kesät, talvet käytiin torilla. Lauantai-aamuna neljän aikoihin lähti hevoskuorma kohti Enson toria ja tinkipaikkoja (tarkoittaa paikkoja, joihin oli tilattu talon tuotteita). Kuormassa oli maitoa ja piimää, voita ja kermaa, piirakkaa ja kakkaraa, joskus ruisleipääkin. Peruna ja ryynipiirakat oli leivottu edellisenä iltana ja yönä ja kun niitä saattoi olla mukana satakuntakin kappaletta, olivat ahkerat kädet ja nopeat jalat olleet koetuksella. Joskus käytiin Viipurinkin torilla, mutta sinne mentiin linja-autolla. Parhaana marja-aikana saattoi yksi tyttäristä olla Viipurissa torikauppiaana ja hänelle lähetettiin autossa marjat ja muut myytävät. Tavallisesti Ensossa kävivät Sylvi ja Mamma. Minä pääsin silloin tällöin mukaan ehkä siksi, että puhumalla pidin hevosmiestä valveilla. Kotimatkalla sain joskus olla ohjaksissa, sillä osasihan hevonen kotiinsa vaikkei ajaja mitään tehnytkään.

Erään torimatkan Ensoon muistan hyvin, pääsin silloin Mamman seuraksi. Tinkipaikkoja kiertäessämme ennen torille menoa hevonen äkkiä pillastui. Kärryn pyörä osui kiveen ja rattaat heilahtivat niin pahasti, että Mamma putosi ja katkaisi kylkiluitaan. Lääkärissä oli käytävä, mutta sairaslomaa Mamma ei pitänyt. Eivät nuo torimatkat muutenkaan vaarattomia olleet. Maire on kertonut, että kerrankin Syvässänotkossa metsästä hyppäsi hevosen eteen mies, joka yritti tarttua hevosta suitsiin. Mutta Ilo-hevonen oli iloluontoinen, se kirmaisi sellaiseen juoksuun, että mies paiskautui pientareeseen. Silloin kun torille menijöitä oli useampia hevosia – muistakin kylän taloista käytiin Enson torilla – ja kuljettiin yhdessä, oli turvallista.

Talvella työt keskittyivät ”kartanolle”, niin kuin Mamma sanoi. Hoidettiin kymmenpäistä lypsykarjaa ja muita elikoita, tehtiin torimatkoja kaikkine niihin liittyvine leipomisineen ja kirnuamisineen. Ja tietysti tehtiin käsitöitä. Villoja karstattiin ja kehrättiin, samoin pellavaa, jota kasvatettiin joka kesä. Joka talvi oli tuvassa kangaspuut ja niissä milloin matto, milloin pyyheliina tai pöytäliina meneillään. Päivätäkit sänkyihin kudottiin itse. Kotona valmistettiin niin paljon kuin mahdollista, rahaa ei riittänyt tuhlattavaksi. Ja vaateaitan orret kertoivat työn tuloksista. Kotoa poismuuttaneet tyttäret kävivät myös ahkerasti kutomassa, olivat ”oljamissa ” (tarkoittaa tyttärien kotiin paluuta lapsineen joksikin aikaa, usein juuri kutomaan). Kylällä sanottiinkin, että Issakalla valvotaan aina, valo näkyy ikkunasta yölläkin. Ehkä tämä pitikin lähes tulkoon paikkansa? Oli näet niin, että nuoremmat tyttäret Sylvi ja Maire olivat iltavirkkuja ja valvoivat neuleensa tai ompeluksensa ääressä puoleen yöhön. Saima taas meni nukkumaan toisten vielä tehdessä viimeisiä navettatöitä, mutta heräsi kehräämään tai muuta käsityötä tekemään jo varhain, kolmenkin aikaan aamuyöstä. Varhaisesta lapsuudesta, jolloin talvisinkin olin pitkät ajata Lottolassa, minulla on muistikuva, että illalla nukahdin rukin uneliaaseen ääneen ja aamulla heräsin sen tarmokkaaseen surinaan.

Talvella jäi aikaa myös kylän ja pitäjän yhteisiin rientoihin. Sylvi ja Maire olivat innokkaita lottia ja osallistuivat kokouksiin ja kursseihin. Kun Issakalta ei ollut lähtemässä sitten sodan sytyttyä yhtään poikaa rintamalle, lähtivät nämä tyttäret lottatehtäviin ja olivat mukana jatkosodan aikana, Sylvi lääkintätehtävissä ja Maire viestilottana. Martta-työssä, maatalouskerhossa ja kylän laulukuorossa oltiin mukana. Mamma osallistui innokkaasti toimintaan Rukoushuoneella, olihan hän myynyt tontinkin sille.

Talven kohokohta oli joulu. Silloin saapuivat kaikki tyttäret perheineen kotiin. Meille lapsenlapsille riitti tilaa leikkiä keskellä tupaa seisseen joulukuusen ympärillä, taisivat aikuisetkin joskus tulla mukaan leikkimään ”Jänis istui maassa”-hyppelyä. Joulupukki tuli joka joulu, eräänä jouluna jopa kaksi ja toinen muorinsa kera. Erikoisesti mieleeni on jäänyt virsien ja hengellisten laulujen veisaaminen joulupäivänä. Joulukirkkoon oli pitkä matka, ei sinne menty, vaan kirkko korvattiin veisuulla. Tuvan pitkän pöydän ääreen kokoonnuimme ja lauloimme virsikirjasta ja Siionin kanteleesta kaikki jouluun liittyvät laulut, usein muitakin.

Pitkäperjantaina oli sama tapa. Koskaan myöhemmin en ole kokenut samaa yhteenkuuluvuutta ja laulamisen iloa.

Marraskuun lopussa 1939 alkanut sota muutti kaiken. Jo liikekannallepanon aikana Sylvi ja Maire olivat usein kirkolla lottatöissä ja sodan sytyttyä työt vain lisääntyivät. Mutta niin kauan kuin rintama oli kaukana Kannaksella, oli kylässä suhteellisen rauhallista. Issakalle saapui Marjatta Viipurista, samoin vanhat tuttavat Anna ja Adam Väisänen. Anna oli kiireissään paetessaan Viipurin pommituksia pukenut päälleen viisi, kuusi leninkiä ja aina väliin sitaissut esiliinan, kädessään hänellä oli kahvipannu. Koko matkan Viipurista he olivat tulleet jalan. Sekä Väisäset että Marjatta lähtivät ennen joulua sisä-Suomeen . Mitä lähemmäs kylää rintama tuli, sitä rauhattomammaksi ja vaikeammaksi elämä kävi. Leipomiset piti suorittaa yöllä, etteivät viholliskoneet saaneet merkkejä asukkaista. Sodan loppuvaiheissa Issakan taloon sijoitettiin lääkintäjoukkoja ja talonväelle jäi vain tupa asuttavakseen. Kun kylää alettiin evakuoida, Mamma, Saima ja Raija siirrettiin Jääsken kirkolle ja sieltä junalla edelleen länsi-Suomeen. He olivat Peipohjan asemalla, kun rauha tuli 13.3.1940. Sylvi ja Maire jäivät viimeisinä kotitaloon. Sylvi lähti 14. päivä karjan kanssa kävellen kohti uutta rajaa ja Joutsenoa, jossa karja teurastettiin. Sen sanottiin sairastuneen suu- ja sorkkatautiin. Maire lähti maaliskuun 15. päivänä hevosen kanssa Joutsenoon. Siinä hevoskuormassa oli kaikki, mitä mukaan saatiin, vaatteita ja astioita. Kaikki huonekalut ja työvälineet jäivät, koko talo jäi asuttavaksi. Köyliön Tuiskulasta Sylvi ja Maire tavoittivat aikaisemmin lähteneet. Kun Kauttuan torilla vielä koettiin ”evakkohuutokauppa”, asetuttiin asumaan Hinnerjoen Korvenkylään Arvelan taloon. Ja hyvä siellä olikin asua, talonväki kohteli evakkojakin ihmisinä, lahjoittivat Mammalle lehmänkin.

Kun jatkosota kesällä 1941 alkoi ja Kannaksen pitäjiä vallattiin takaisin, alkoivat ihmiset palailla entisille elosijoilleen. Issakan Miina lienee ollut viimeisiä palaajia Lottolan kylään. Ja vaikeata olikin palata, sillä kaikki Issakan mäen rakennukset oli poltettu, vain kellari ja navetan paksut kiviseinät olivat jäljellä. Osa suurista koivuistakin oli palanut. Niinpä Mamma, Saima ja Raija asettuivat 1942 asumaan Lanalle Antti Kurjen taloon. Sieltä käytiin Suurenkylän puolella pelloilla töissä. Kesällä 1943 Mamma rakennutti lähes salaa pienen saunarakennuksen vanhan saunan paikalle. Näin olivat asukkaat jälleen palanneet Issakan mäelle. Viranomaiset vaativat, että vielä sodan kestäessä on rakennettava uusi päärakennus, mutta Mamma kieltäytyi erilaisilla verukkeilla. Tosin hän kaadatti hirret rakennusta varten ja hyväksytti rakennuspiirustukset, mutta viisaasti kiiruhti varsin hitaasti.

Jo juhannuksen aikaan 1944 oli edessä uusi evakkotaival. Mamman, Saiman ja Raijan matka suuntautui Imatralle, sieltä laivalla Saimaan yli ja edelleen Mäntyharjun kautta Sysmän Lahdenpohjan kylään. Kun jääskeläisten sijoituskunnaksi määrättiin Anjala, siirtyi Issakankin väki sinne vuoden 1945 alussa ja asettui asumaan Muhniemen kylään Kuoppamäen taloon.

Maan hankkiminen ja talon rakentaminen ei tuntunut Miina Issakasta järkevältä, olihan perhe sodan aikana hajonnut pahasti. Sylvi oli rauhan tultua asettunut Turkuun ja Maire hakeutui Kärkölän Järvelään. Saima oli sairastunut reumaan ja Mamma itse raskaitten vuosien ja sairauden väsyttämä . Niinpä hän asettui erääseen Wredebyn kartanon mökkiin ja vietti siellä elämänsä viimeiset vuodet. Nyt hän lepää Muhniemen hautausmaassa, jonne hänet saatoimme vuoden 1950 keväällä. Sinne saman haudan lepoon ovat päässeet Saima v. 1960 ja Sylvi v. 1973. Olga kuoli v. 1963, Lyyli v. 1968 ja Helmi v. 1990.

Vappuna 1990 kävin Mairen kanssa Issakan mäellä. Navetan paksut kiviseinät uhmaavat siellä vieläkin nykyisyyttä ja kertovat menneiden polvien työstä. Tuvan raunioilla kasvavat uudet koivut, niiden oksissa suhisee uusi ja outo ääni. Vanhoista mahtavista koivuista vain yksi enää on jäljellä. Se humahtelee kuin tuuli ennenkin humisi Issakan pihamaalla.