Erään merkkipäivän taustalta

 

Taisi olla isäni Arvon 75-vuotispäivänä Karjalatalolla kun juonsin näita synttäreitä ja pidinhän siinä pienen puheen tapaisenkin. Nostin puheeni lähtökohdiksi runoilija Arvo Turtiaisen runon, jossa hän lausuu suunnilleen seuraavasti:  ihmisen elämässä ei ole muuta suurta kuin tehdä työtä – tehdä työtä ja oppia rakastamaan.

 

Uskon, että osuin aika lailla oikeaan kohtaan ainakin isäni arvoasteikossa; työ oli hänelle jossain mielessä kaikki kaikessa. Tämä näkyi myös siinä, kuinka hän poliisin työstä eläköityään hakeutui vahtimestariksi IVO:n pääkonttoriin. Sieltä häntä ei meinattu millään päästää pois, huipputunnollista ja tarkkaa työtä kun teki.

 

Aina ei suhde työhön ole ollut kuitenkaan ihan terveellä pohjalla: siitä on tullut sisäinen pakote, joka säätelee ihmisen elämää niin, ettei vapaa-ajasta osata iloita. Ilo on elämässä ihan keskeisimpiä elementtejä ja eliksiirejä, joiden varassa elämämme koko ilme määräytyy. Aina ei ole ymmärretty, mikä merkitys luovalla joutilaisuudella voi olla esimerkiksi jonkin ongelman ratkaisulle, vaan on puskettu otsa rypyssä, paita märkänä. Joskus voisi itseään ja naapuria vähän armahtaa.

 

No se rakastamisen puoli olikin sitten hiljaisempaa, vähemmän esiintyöntyvää välittämistä. Välittämistä läheisistä ja heidän menestymisestään mutta myös esimerkiksi lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksista. Hän näki, että nämä tekivät ihmisen kasvulle hyvää. Harrastusten oli kasvatettava hyvään ja oikeudenmukaisuuteen, myös välittämiseen. Välittäminen on kaiken kunnollisuuden perustus.

 

Työ ja rakkaus eivät ole mikään isäni erityisteema vaikka ne hänen merkkipäivänään nostin esille. Ne ovat nähdäkseni keskeisiä teemoja myös koko Jantusen suvussa, ehkä laajemminkin koko karjalaisuudessa. Karjalaisuudessa nuo piirteet laajenevat yleiseksi sosiaalisuudeksi, ulospäinsuuntautumiseksi ja oman evakkokohtalon kautta myös välittämiseksi toisen ihmisen asemasta.

 

Yleiseen sosiaalisuuteen liittyy tietty huomaavaisuus ja vieraanvaraisuus; aina tarjotaan kahvit, kun joku vieraisille pistäytyy. Itsessäni koen tämän piirteen niin voimakkaana, että tuntuu oudolta, jos  tämä kahvittelu jonkin henkilön taholta jää toteutumatta. Tämä vieraanvaraisuus on yhteisöllisyyden perusvoima – sille rakentuu yhteenkuuluvuus, joka vaikeiden evakkokokemusten kautta saattoi vielä vain voimistua. Vieraanvaraisuus lienee karjalaisuuden kovaa ydintä.

 

Vieraanvaraisuuden taustalla on tietty myötätuntoisuuden elementti; halu lähestyä toista ihmistä myötätuntoa tuntien, tiettyä läheisyyttä etsien, tietä toisen luokse. Oikeastaanhan tämä myötätunto on kaiken oppimisen ja kasvun taustalla vaikuttava tekijä; ilman tätä kasvumme ja kasvatuksemme on vajavaista, rakkaudetonta. Niin tullaan jälleen tähän rakkauden oppimisen teemaan: oppia rakastamaan. Täytyy sanoa, että Arskan runo iski asioiden ytimeen: työ ja rakastamaan oppiminen, siinä suuri läksy koko ihmiskunnalle.

 

Jos pikkasen saa mainostaa, niin toukokuun korvalla ilmestyy Basam booksilta toimittamani kirja Topelius, myötätunto ja viisaus. Ehkäpä siinä jotenkin liipataan läheltä sukumme arvoja.

 

Yst terv Timo Jantunen