Riina Haanpää, Riikka Kaivola-Häyry ja Tarja Laine

Jaetut muistot

Porin Karjala-Seuran vaiheita 1940-2010

 

Saatavilla hallituksen jäseniltä hintaan 25 €

 

Porin Karjala-Seura halusi talteen oman historiansa. Haluttiin luoda mielenkiintoinen teos tarinoineen eikä pelkästään vuosilukuja ja luetteloita. Tällaisen teoksen myötä välittyisi suomalaisen yhteiskunnan muutos sotien aikaisista ja jälkeisistä vuosista aina nykypäivään asti. 

Tekijöiksi saatiin Porin yliopistokeskuksesta yliopistonlehtori, FT Riina Haanpää sekä Riikka Kaivola-Häyry ja Tarja Laine. Kaivola-Häyry ja Laine ovat Turun yliopiston kulttuuriperinnön tutkimuksen opiskelijoita.

Riina Haanpää kertoo  Jaetut muistot -teoksesta ja kirjan synnystä seuraavasti:

 

Riina Haanpää & Riikka Kaivola-Häyry & Tarja Laine

Kesällä 2010 aloitimme Turun yliopiston kulttuuriperinnön tutkimuksen opiskelijoiden kanssa 
mittavan haastatteluprojektin, jossa tavoitteena oli tarkastella Karjalan ja karjalaisuuden merkityksiä 
Porissa. Pontimena hankkeelle oli Porin Karjala-Seuran pyyntö tutkia seuran vaiheita sen 
alkuvaiheista vuodesta 1940 aina tähän päivään asti. Lähdimme projektissa alkuun kartoittamalla 
haastatteluin seuran jäsenten käsityksiä, kokemuksia ja muistoja sekä myös seuran toimintaa 
karjalaisen kulttuurin vaalijana. Nyt syksyllä 2012 valmistuvan teoksen otsikko, Jaetut muistot, 
viittaakin siihen, miten Karjalaa kerrotaan, koetaan, tulkitaan ja merkityksellistetään paljon 
muunakin kuin fyysisenä paikkana kartalla. Karjala voi olla yhtä hyvin myös tunnetta ja sitä 
karjalaisuutta, kulttuuria, perinnettä, historiaa ja yhteisöllisyyttä, jota esimerkiksi Porin Karjala-
Seura jäsenineen omalla toiminnallaan ylläpitää, tulkitsee, siirtää ja välittää edelleen. Karjalaan 
voidaan seuratoiminnan tarkastelun puitteissa liittää myös vaikkapa poliittisia kysymyksiä: 
asuttamissuunnitelmia, jälleenrakennusta, sopeuttamistoimia tai vaikkapa ristiriitoja ja rasitteita 
karjalaisten ja kantasuomalaisten kesken. Mutta Karjalaan voi liittää myös seuran jäsenten 
henkilökohtaisia kokemuksia ja muistoja, kaipuuta menetettyyn, ja silti samalla omien tapojen, 
perinteiden, laulujen ja tarinoiden ylläpitoa sekä koko oman kulttuurin kuvausta. 


Jaetut muistot -teoksen artikkelien tarkasteluissa tuodaan esiin reittejä moninaiseen Karjalaan: 
Karjalan historiaan, karjalaisten sotien aikaisiin ja jälkeisiin vaiheisiin, kodin menetyksen ja 
evakkomatkan tunteisiin, perinteisiin ja tapoihin, kulttuuriin ja yksilön omiin kokemuksiin, uuden 
elämän alkuun sekä seuratoiminnan aatteen viriämisiin, kehittelyihin ja toimiin. Teoksen sivuilta 
peilautuu – vuonna 1940 perustetun Porin Karjala-Seuran toiminnan kautta – suomalaisen, 
satakuntalaisen ja porilaisen yhteiskunnan muutos sotien aikaisista ja jälkeisistä vuosista aina 
nykypäivään asti. Käsittelemme siirtokarjalaisten arkielämää, heidän sopeutumistaan uusille 
asuinsijoille sekä näihin liittyviä kokemuksia ja muistoja. Nostamme esiin sellaisia karjalaisia 
kulttuurin piirteitä, joita omaksuttiin ja arvostettiin Karjalassa ja joita kannettiin mukana myös 
evakkomatkalle ja uuteen elämään. Sivuamme myös niitä valtion viranomaistoimia ja esimerkiksi 
paikallisia kaupunkisuunnittelun piirteitä, joita Porissa heti sotien jälkeen suoritettiin. Käsittelemme 
niin ikään kaupunkilaisten näkemyksiä siitä, millaista oli aika heti sodan jälkeen ja millaisina 
vieraina karjalaiset koettiin. Pyrkimyksenämme onkin ollut tuoda esiin se, millaisia karjaloita 
seuran jäsenet rakentavat ja miten ne tässä hetkessä koetaan. 


Opiskelija Tarja Laine perehtyi projektissa karjalaisten perinteeseen ja seuran toimintaan tämän 
perinteen ylläpitäjänä ja välittäjänä. Laine kertookin, miten ”Karjala ja karjalaisuus olivat minulle 
ennestään melko tuntematon aihealue. Tästä syystä ensitaival kohti karjalaisuutta keväällä 2010 
tuntui erityisen haastavalta: Osaisinko lähestyä haastateltaviani oikealla tavalla ja oikeanlaisilla 
kysymyksillä, koska en itse omaa karjalaisia sukujuuria?”


Laineen tuntema pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä haastateltavien kanssa vietetyt 
juttutuokiot olivat alun alkaen kuin vanhojen tuttavien välistä muistelua siitä Karjalasta, josta 
haastateltava itse tai hänen sukulaisensa ovat aikoinaan joutuneet lähtemään: ”Näiden 
juttutuokioiden kautta kuva Karjalasta ja sen rikkaista perinteistä muodostui minulle hyvin eläväksi. 
Halu ylläpitää karjalaisia perinteitä oli jokaisen haastateltavan kohdalla itsestään selvää”, Laine 
kertoo. Karjalaisille yhdessä oleminen ja yhdessä tekeminen ovatkin merkittäviä asioita. Yhteiset 
joulujuhlat, äitienpäiväjuhlat, kirkkopyhät ja kunniakäynnit sankarihaudoilla eri juhlien yhteydessä 
ovat perheissä, suvuissa ja seuran toiminnassa jatkuneet lähes muuttumattomina vuosikymmenestä 
toiseen. 


Perinteiden ylläpitämisen tärkeys ilmenee myös Porin Karjala-Seuran seitsemän vuosikymmenen 
erilaisissa tapahtumissa ja vuotuisjuhlissa. Karjalaisuus yhdistää vuosikymmenienkin jälkeen, 
vaikka sukupolvet vaihtuvat ja aika muuttuu. Seuran jäsenet ovat kehitelleet myös uudenlaisia 
toimintamuotoja ja tapahtumia, kuten Jyrin päivän ongintaa, erilaisia käsityökursseja ja karjalaisen 
ruokaperinteen tunnetuksi tekemistä. ”Ehkä perinteiden ylläpitäminen on juuri se yhdistävä tekijä, 
joka takaa seuralle ja seuran jäsenille mukavia toimintavuosia ja karjalaisia yhdessäolon hetkiä 
pitkälle tulevaisuuteen”, Laine toteaa vielä.


Toinen projektissa toiminut opiskelija, Riikka Kaivola-Häyry, teki tutkimusmatkan karjalaiseen 
lapsuuteen ja etenkin sotalapsen kokemuksiin. Kaivola-Häyryn mukaan evakkoon siirtyneiden, 
sotalasten ja toisen polven karjalaisten elämä on ollut erityistä, ja evakkouden myötä koettu 
yhteisön menetyksen kokemus kokosikin karjalaisia yhteen siirtopaikkakunnilla. Omien joukosta 
haettiin vertaistukea ja kriisiterapiaa ja rakennettiin uutta tukiverkostoa. Kaivola-Häyry toteaa, 
miten puhumisella on karjalaisuudessa suuri merkitys: ”On puhuttu niin ilot kuin surutkin, ja 
puheesta voi tunnistaa heimolaisensa”. Toisaalta haastattelujen perusteella Kaivola-Häyry on voinut 
todeta, miten esimerkiksi sotalasten asia on ollut traaginen monille perheille, ja näissä perheissä 
puhumattomuudella on korvattu tunteita. Sotalapsuudesta on myös perheenä koettuja myönteisiä 
kokemuksia, joiden perusteella haastateltava on todennut sotalapsuusajan olleen hänen 
mahdollisuutensa lapsuuteen. ”Kaiken kaikkiaan sotalapsuus on ollut raastavaa monine eroineen. 
Se on kuitenkin auttanut lasta sopeutumaan vaikeisiin elinoloihin koti-Suomessa, sillä iloisuudella, 
valoisuudella ja sinnikkyydellä sopeuduttiin uusille paikkakunnille Kanta-Suomessa. Ja perustetut 
karjalaisseurat kokosivat karjalaiset yhteen.”, Kaivola-Häyry toteaa.


Kaivola-Häyryn mukaan moni haastateltava kantoi edelleen huolta karjalaisuuden siirtämisestä. 
Toisen polven karjalaisille tiettyjen ruoka- ja tapaperinteiden säilyttäminen ja karjalaisuudesta 
kertominen on tärkeää. He ymmärtävät nykyajan vaatimukset, sillä ovathan he itsekin kokeneet 
perhe- ja työelämän vievän suuren osan ajastaan. ”Useat heistä ovat kyenneet tutkimaan juuriaan ja 
perehtymään syvemmin karjalaisuuteen vasta eläkeiän koitettua. Moni haastateltava kertoikin nyt 
haastatteluihin valmistautuessaan miettineensä karjalaisuutta monelta suunnalta. Arkipäiväinen 
elämä sai uudenlaista merkitystä, ja keskustelun myötä heräsi monia muistoja.” 


Muistojen vaaliminen ja siirtäminen seuraaville sukupolville onkin arvokas kulttuuriperintöteko. 
Muistojen kirjoon mahtuu monenlaisia otteita. Vaikka kokonaiskuvaa oman elämän vaiheista ei 
pystyisikään esittämään, on jokaisen muistolla ja jokaisella muistolla merkityksensä. Kaivola-Häyry 
toteaakin, miten karjalainen identiteetti kuvastui haastatteluissa syvänä ylpeytenä omista juurista: 
”Pienimmillä kohtaamillani karjalaisilla on identiteetti vasta rakentumassa. Esimerkiksi pienet pojat 
Arttu ja Eetu osallistuvat innokkaasti Porin Karjala-Seuran tapahtumiin, ja yhteiset riennot suvun 
kanssa ovat mukavia.” Ymmärrys karjalaisuudesta osana omaa identiteettiä kasvaa ikävuosien 
myötä. Kuten pienet karjalaisevakot opettelivat aikanaan Kanta-Suomessa vallinneita tapoja, 
samoin nämäkin pojat tutustuvat vuorostaan karjalaisuuteen. Karjalanpiiraat jo leivottiin innolla ja 
kokemuksella, ja juuri siksi vanhempien henkilöiden vastuu perinteen siirtäjinä on merkittävä. 
Kasvavissa lapsissa on edelleen sekä karjalaisuuden että seuratoiminnan jatkon edellytykset. 
Kaivola-Häyry kehottaakin vielä: ”Hyvät karjalaiset, kertokaa elämästänne, vaalikaa perinteitänne 
ja siirtäkää ne edelleen jälkipolville.”