Konevitsa

Bussilla Käkisalmeen

Keravan karjalaiset Käkisalmessa ja Konevitsassa 8-10.6.2012

Keravan Karjalaseuran 43-henkinen ryhmä teki kesäkuun alussa kolmepäiväisen tutkimusretken menetetyn Karjalan vähemmän harrastettuun osaan, Vuoksen alajuoksun mahtaviin maisemiin Käkisalmeen, Pyhäjärvelle ja Konevitsan luostarisaarelle. Matkalaisten joukossa oli keravalaisten lisäksi myös naapurikuntalaisia. Ikärakenne painottui seniorisuuntaan, mutta reipas nelivaljakko Aaro, Anni, Jani ja Miikael edusti kunniakkaasti 10-14-vuotiaita.

Sikäläiset tiet ovat osin aivan surkeita, osin taas oivia – kuulemma Putinin Lahdenpohjan datshan takia. Bussinkuljettaja Into Saarisen hermot ja taidot olivat ensiluokkaiset. Bussimatka sujuikin mukavasti ja iloisesti reippaan yhteislaulun merkeissä. Myös nuorisotrio esitti oman hauskan lauluohjelmansa. Matkalla kertoi kantatuusulalainen Raimo Manneri muistikuviaan karjalaisevakkojen saapumisesta kotiseuduilleen, missä kantaväestö otti tulokkaat hyvin vastaan. Tuntui mukavalta kuulla, että Keski-Uusimaalla evakkoja kohdeltiin hyvin ja heille tarjottiin kaikki mahdollinen apu. Se, että karjalaisia tuolloin ohjautui paljon juuri Järvenpäähän, johtui hänen mukaansa siitä, että rautateillä oli Järvenpäässä lastauslaituri, jollainen Keravalta puuttui.

Käkisalmi on hiljainen pikkukaupunki, jossa asuimme suomalaisaikaisessa entisessä Vuoksenhovi-hotellissa, nykyisin ”Korela”. Käkisalmen linnoitukseen oli miellyttävää tutustua linnamuseon suomentaitoisen hyvän johtajan opastuksella. Yllätys oli katujen ja keskustorin hyvä siisteys, myös lauantain ja sunnuntain aamuina, kun verrataan Suomen kaupunkien vastaavien tilojen roskaisuutta viikonloppujuhlijoiden jäljiltä.

Laatokka oli ystävällinen ryhmän lauantaisen Konevitsa-laivamatkan aikana. Järven pinta oli peilityyni, taivas pilvetön ja suvi suloisimmillaan. Ilmestyipä yksi norppakin ihmettelemään karjalaisryhmän laivan kannella kajauttamaa ”Karjalaisten laulua”.

Konevitsan luostari on niin paljon Valamoa pienempi, että siitä sivuskiittoineen ehti saada hyvän käsityksen viidessä tunnissa. Pääkirkossa nuorten noviisien trio esitti ryhmälle kauniita hengellisiä sävelmiä, säestäjänään kirkkoon livahtanut pikkulintu. Ulkosalla joku ryhmäläinen erehtyi valokuvaamaan munkkeja ilman lupaa, mistä jämäkän oloinen luostarijohtaja eli igumeeni antoi tiukkaa ”ripitystä”.

Paluumatkalla ryhmäläiset kertoivat Karjala- ja evakkotiemuistojaan. Erityisesti Ritva Porkka-Aution kertomus 5-10-vuotiaan evakkotytön seikkailuista oli mieliin painuva. Kotiinpaluu 1942 tuotti Ritvan perheelle ”haisevan” yllätyksen, kun itänaapuri oli väliaikana käyttänyt heidän tupaansa lampolana. Viipurissakin ehdittiin perehtyä Pyöreään torniin, kauppahalliin ja naisväen iloksi pellavaputiikkiin.

Vaikka kauniin sään suosima matka oli oikein onnistunut, niin kyllähän bussin rullatessa rajan yli Suomen puolelle tuntui oma maa taas mansikalta. Tyytyväiset matkalaiset päättivät silti, että vuoden kuluttua jälleen suunnistetaan johonkin toiseen itäiseen karjalaiseen kohteeseen.