Tervetuloa Karjalaisten Tarinakerho ry:n puheenjohtajan palstalle!

Olen Seija Vanhatalo, Karjalaisten Tarinakerho ry:n puheenjohtaja. Kirjoitan tälle palstalle noin kerran vuodessa ajatuksia Karjalaisuudesta ja tarinoita yhdistyksemme tarinailtapäivistä. Juureni isän puolelta ovat Laatokan rannalla Hiitolan ja Kurkijoen rajalla. Harrastan sukututkimusta ja kirjoittamista. Muistot, tarinat, kertomukset - kulttuuriperinnön jakaminen ihmisten kesken on osa identiteettiämme.

On tärkeää tiedostaa, missä omat juuret ovat, jotta oma identiteettimme voi kehittyä. Yksi henkilö voi muistaa yhden asian ja toiselle henkilölle kuunteleminen voi yllättäen palauttaa mieleen asian, jota hän ei edes tiennyt muistavansa. Tarinakerhossa jaamme toisinaan tunteita herättäviä muistoja; sekä kertojilla että kuuntelijoilla on mukavaa, se on pääasia! Mukavia lukuhetkiä! Tule mukaan jäseneksi!

 

Puheenjohtaja haastelee  (selaa alaspäin, uusimmat tekstit ylimpänä)
 


28.12.2019

Tehtävänä; sukupolvien välinen ketju -vahvistetaan sitä, lenkki lenkiltä

Kuten monella, niin myös minulla sukua kohtaan heräävä kiinnostus puhkesi kukkaan vuosikymmenen liian myöhään. Ainoa keino tyydyttää tiedonjanoani, oli pois nukkuneiden isovanhempien, setien ja tätien jälkeläisiin yhteyden ottaminen. Osa serkuistakin oli jo siirtynyt tuonpuoleiseen, joten välillä tiedon kerääminen suvusta tuntui salapoliisin työltä.

Olen yrittänyt kerätä isovanhempieni neljäntoista lapsen, eli setieni ja tätieni tietoja jo muutaman vuoden ajan ja urakka on edelleen kesken. Yhdistävänä tekijänä olen tiedustellut vanhoja valokuva-albumeita, koska tiesin muutamien olevan tallessa. Sisarusparven nuorimmaisella eli isälläni oli omansa, samoin hänen vanhemmillaan eli isovanhemmillani.

Matkan varrella törmäsin useisiin yllätyksiin. Isoäitini albumi löytyi jo edesmenneen isäni kotitalosta ja sen oli suurelta osin avioeron vimmassa pois revittyjen kuvien tilalle, osittain uudelleen koonnut kummitätini. Isoisäni albumin olemassa olosta en tiennyt mitään, ennen kuin minulle tuntematon henkilö istui kanssani Helsingissä kahvilassa ja ojensi sen minulle sanoen: ”tässä on pappani albumi”.

Osa setien ja tätieni albumeista on vielä näkemättä ja voi olla, etten saa koskaan niitä kaikkia käsiini. Eräs albumeista oli tätini lapsenlapsella, mutta hän oli antanut sen omalle lapsenlapselleen ja useista pyynnöistä huolimatta, sitä ei ole vielä paikallistettu. Yhden albumin hain Ruotsista. Setäni kuoltua siellä parikymmentä vuotta sitten, albumi jäi hänen vaimolleen. Lesken kuoltua, kaikki valokuvat olisivat menneet uuden avomiehen tytärten tyhjentäessä taloa suoraan kaatopaikalle, jos en olisi ehtinyt hätiin. Ne aarteet, joita olen nähnyt, ovat olleet minulle aikamatkoja minua edeltävien sukupolvien ketjuun.

Olen pari vuotta odottanut kutsua tutkimaan yhden setäni valokuvia, joiden joukossa pitäisi olla myös isoäitini albumista saatuja kuvia. Kuvat ovat kuulemani mukaan tallessa varastossa ja toiveikkaana odottelen kutsua edelleen. Olen ollut onnekas, kun olen saanut käsiini edes muutaman tämän suuren sisarusparven albumeista. Yhtenä esimerkkinä serkkuni leskelle jääneen albumin, jonka hän minulle lahjoitti, koska suvusta kukaan ei ollut siitä kiinnostunut.

Minulle se oli aarre. Kiitin tätiäni siitä, että hän oli kirjoittanut kuvien alle kuvatekstejä paikoista ja henkilöistä. Kunpa hänen c-kaseteille nauhoittamat evakkokertomuksetkin olisivat säilyneet tallessa, mutta niin ei ollut tarkoitettu. Olin kuitenkin iloinen lukiessani hänen albumistaan joitakin merkintöjä, kuten päiväyksen alta ”Mustolan nuorisoa”, sillä kertoihan se minulle, että kuva oli otettu isäni kotikonnuilla jo ennen sotia.

Valokuvamerkintöjä oli tehnyt toinenkin tädeistäni, ”kirjailijatätini”. Kutsun häntä kirjailijatädiksi, koska vasta hänen lapsiltaan eli serkuiltani sain tietää hänen kirjoittajanlahjoistaan. Sain nähdä 50-luvulla kirjoitettuja vauvakirjoja, jollaisia en kuvineen ja teksteineen ole koskaan nähnyt. Hänen albuminsa oli selostettu yksityiskohtia myöten ja kiitin ääneen häntä tästä tehdystä työstä -ehkä hän hymyili minulle pilven reunalta.

Karjalan liiton juhlavuoden teemana on sukupolvien välinen ketju ja jokainen meistä voi omalta osaltaan vaikuttaa ketjun säilymiseen ottamalla esiin, kaikki vanhat valokuva-albumit. Ajattele tätä viikkojen, jopa kuukausien projektina. Kaikkea ei tarvitse tehdä yhdessä päivässä, eikä viikossakaan, mutta aloittamisella on kiire – kannattaa aloittaa heti!  Siispä, etsi kaikkein vanhin albumi, todennäköisesti se on albumeistasi rakkain ja ehkä sen sivuja arvokkaina aarteina koristavat pienen pienet mustavalkoiset kuvat. Jos suinkin saat jostain lainaksi suurennuslasin, se voisi auttaa tässä tärkeässä sukupolvien välisen ketjun tehtävässäsi.

Nyt, kun Sinulla on esillä keittiön pöydälläsi kaikki kodistasi löytyvät albumit pinoissa ja olet löytänyt sen vanhimman ja rakkaimman, istahda mukavasti pöydän ääreen. Otat suurennuslasin vasempaan käteesi, kynän oikeaan käteesi ja sivu sivulta alat kirjoittaa kuvien alapuolelle ja niiden vierelle henkilöiden nimiä, sukulaissuhteita, paikkoja, vuosilukuja -kaikkea mahdollista, mitä mieleesi kuvista tulee. Ja voit olla varma, että jonain päivänä -vaikket itse ehkä ole sitä näkemässä, etkä kuulemassa- joku Sinun sukupolvesi ketjussa avaa tuon albumin, ja kiittää sinua ääneen tekemästäsi kirjoitustyöstä. Ja tämä kiitos tulee suoraan sydämestä.

Valitettavasti nykynuorisomme ei vielä ymmärrä, miten tärkeitä valokuvat kulttuurihistoriallisesti ovat. Heidän sukupolvensa ottaa kyllä paljon kuvia -huomattavasti enemmän, kuin esivanhempiemme aikaan otettiin - mutta heidän kuvansa ovat ihmiskädeltä ulottumattomissa, tallennettuina pilvessä, jossain bittitaivaassa. Koska Sinulla on tallessa jotain käsinkosketeltavan konkreettista, voisit kirjoittaa jokaisen arvokkaan albumisi kansilehdelle, ”Sisältää tärkeää sukumme historiaa, säilytettävä xxx:n suvussa”.  Aloita sukupolvien välisen ketjun vahvistaminen jo tänään -ethän jätä sitä huomiseen!

                                                                                                                                                               Karjalaisten tarinakerho, Lahti
                                                                                                                                                              Seija Vanhatalo,  puheenjohtaja

 


4.11.2018     Yliannostus

Luin vuonna 2010 julkaistua, lähes 500 sivuista Lahden Karjalaisyhteisöt ry:n julkaisemaa teosta "Lahden Karjalaisseurat". Kirjassa oli aimo kattaus Lahtelaista Karjalaisuutta useiden vuosikymmenten ajalta. Kirjoitin uusille nettisivuillemme lyhyen historiakatsauksen kyseisen kirjan tekstien pohjalta - virkeä ja iloinen toiminta 70- luvulta tähän päivään herätti monenlaisia ajatuksia. 

On toki ymmärrettävää, että yhdistyksemme jäsenmäärä on vähentynyt "luonnollisen poistuman kautta", mutta mielestäni Lahden kokoisessa kaupungissa voisi olla potentiaalia seuraavan sukupolven vireään karjalaistoimintaan. Ei voi muuta kuin kunnioittaen kiittää yhdistyksemme perustajajäseniä, edesmenneitä puheenjohtajia sekä kaikkien näiden yli viidenkymmenen vuoden aikana mukana olleiden jäsenten panosta Karjalaisen kulttuurin ylläpitämiseksi tehdystä työstä yhdistyksessämme. Mikseivät sitten jälkipolvet -se seuraava sukupolvi - ole kiinostunut äitiensä ja isiensä tavoin Karjalaisuudesta ja sen rikkaasta kulttuuriannista? Ehkä osa onkin, olisiko yhdistyksemme väkikatoon syynä osittain nykymaailman kiire ja valtaisa viihdetarjonta? Sillä eikö ole niin, että jokainen etsii arvokkaalle vapaa-ajalleen sellaista toimintaa, mistä saa itse jotain hyvää -usein rentoutusta arjen vastapainoksi, henkistä hyvinvointia tai muuta positiivista energiaa. Toki viisi - neljäkymmentä vuotta sitten yhdistyksessämme mukana olleet aktiivijäsenet ovat juuri näistä syistä olleet mukana toimissassa, mutta heillä on varmasti myös ollut suuri halu siirtää kokemaansa Karjalaista kulttuuria jälkipolville. Onnistuivatko he siinä vai oliko osallistuminen lukuisiin yhdistyksemme tapahtumiin -tunne kuulumisesta yhteisöön-  heille itselleen se heidän tarvitsemansa henkireikä, joka heitä ensisijaisesti veti mukaan toimintaan? 

Olin vuosi sitten tyttäreni kanssa Karjalatalon joulumyyjäisissä ja aulassa oli iäkäs herrasmies myymässä suurta määrää Karjala -aiheisia kirjoja -pöytä oli kuin antikvariaatti  konsanaan. Ostin erittäin hienon Viipurista kertovan teoksen häneltä ja herrasmies moneen kertaan muistutti, kuinka arvokas Viipurin kaupunginjohtajan nimikointi sisäsivulla on. Hän kertoi olevansa pian sata vuotias ja hämmästelimme tyttäreni kanssa hänen eloisuuttaan ja hyvää kuntoaan. Jutusteltuamme siinä hetken, kysyi tämä puhelias vanhus tyttäreltäni: "Oletkos sinä saanut jo yliannostuksen?" Minulla kesti hetken tajuta, mitä hän tarkoitti - tyttäreni sen sijaan ymmärsi kysymyksen, ja kohteliaasti hymyillen vastasi: "Välillä, kyllä". Voiko Karjalasta saada yliannostuksen? Itsestäni tuntuu, että minulle ei niin voisi käydä, mutta tämän keskustelun jälkeen olen alkanut ymmärtää, että nuoret todellakin voivat tämän yliannostuksen saada.

Miten voisimme edistää Karjalaista kulttuuria seuraavalle sukupolville tukahduttamatta heidän orastavaa intoaan tai jopa vasta vuosien päässä olevaa kiinnostusta vanhempiensa juuria kohtaan. Siinä minullekin haastetta - joudun aika ajoin "hellittämään Karjanlan otetta" ja toivon, että omat lapseni jossain vaiheessa -ehkä vasta sitten, kun minua ei enää ole- hoksaavat, että äitinsä sai jotain sellaista Karjalaisyhteisöissä olemistesta, joka antoi hänelle enemmän kuin otti. 

Tämä tällä kertaa ja kummitätini sanoin: "Rakastakaa toisianne!"  Seija Vanhatalo, puheenjohtaja 



Mikäli tekstini herätti ajatuksia, minulle voi lähettää viestiä sähköpostiosoitteeseen vanhataloseija(ätmerkki)gmail.com
tai postitse Karjalaisten Tarinakerho, puheenjohtaja Seija Vanhatalo, LINK -järjestökeskus, Hämeenkatu 26 A, 15110 Lahti

Takaisin etusivulle