Ikivanha karjalainen rotinaperinne
Rotinat vahvistavat sukupolvien ketjua
Rotinat tarkoittavat ruokalahjaa, joka tuodaan perheelle lapsen synnyttyä. Karjalassa tämä ikivanha perinne oli tärkeä ja läheisimmille sukulaisille jopa velvoittava. Ruokaa tuotiin kotiin, jotta äidillä riittäisi voimia ja maitoa lapselle. Samalla toivotettiin lapsi tervetulleeksi sukuun. Rotinaperinteen elvyttäminen oli Karjalan Liiton Sukupolvien ketju -teemavuoden yksi toimintamuoto. Mietimme yhdistyksessämme, miten sitä voisi lähteä toteuttamaan. Rotinoitahan ei ole viety tuntemattomille. Miten löydämme vauvaperheet? Voimmeko tarjoutua menemään heidän koteihinsa pullarinkilöinemme ja piirainemme tänä aikana, jolloin yksityisyyttä varjellaan ja leivonnaisiinkin liittyy monia hygieniamääräyksiä? Ja aikana, jolloin piiraita, pullia ja valmisruokia
voi ostaa kaikista kaupoista.
Tyttäreni oli juuri saanut vauvan. Varovasti kysyin häneltä, miten hän suhtautuisi rotinoiden saamiseen. ”Se olisi mukavaa!” hän sanoi. Uukuniemeläinen mummoni kertoi aikoinaan C-kasetille tehdyssä haastattelussa, miten hänen jo leskeytynyt appiukkonsa lähti viemään rotinoita tyttärelleen naapurikylään, vaikka ei muutoin enää halunnut vierailuilla käydäkään. Ajankohta lienee ollut 1920-luvun puoliväli. Miniän aamulla leipomat piiraat, vehnäsrinkeli ja rotinakukko sekä leipää ja lihaa pantiin vasuun. Hevonen valjastettiin reen eteen, Ukko sonnustautui pyhävaatteisiin, varasi lapselle hammasrahan taskuun ja lähti rotinareissuun, yökuntiin.
Kun vanhin veljeni syntyi vuonna 1946 tammikuun pakkasiin evakkotalossa Pohjanmaalla, mummoni ja isoisäni saapuivat tuomaan rotinoita itärajan tuntumasta, vallan toiselta puolelta maata. Vaikka matka lienee ollut hidas ja isoisälleni hankalakin kun keuhkot olivat sodassa vaurioituneet, rotinatuomiset olivat perineen mukaisesti runsaat. Niin kiitoskirjeet kertoivat. Pikkuveljeni syntyivät 1960-luvun alussa. Olimme jo asettuneet vakinaiselle asuinpaikallemme Keski-Suomeen. Naapurit toivat perheelle kahvipaketteja ja kahvi- tai täytekakkuja. Kun itse sain lapsia 1970- ja -80-lukujen vaihteessa, asuimme Helsingissä. Tuttavat toivat kukkia ja lapsille potkupukuja. Näitä ei ehkä voi pitää määritelmän mukaisina rotinoina. Äiti kuitenkin oli leiponut piiraat ja pullarinkelin tuliaisiksi tullessaan lasta katsomaan.
Rotinat ovat vuosikymmenten kuluessa muuttuneet. Ydin on kuitenkin pysynyt samana: lasta on tultu katsomaan ja tuliaisiksi on tuotu jotakin syötävää tai muuta ajan henkeen sopivaa. Karjala-lehdestä olemme voineet lukea monista eri tavoista, joilla yhdistykset ovat rotinaperinnettä elvyttäneet. Omassa yhdistyksessämme päädyimme kutsumaan tietoomme tulleet vauvaperheet Karjalataloon Öitseihin tai yhdistyksen kokoukseen. Ihan pieniä vauvoja ei voi juhliin tuoda, joten lapset ovat olleet jo isompia. Perinteisten ruokarotinoiden saamisen ohella perheet ovat tutustuneet karjalaiseen yhteisöömme ja osallistuneet ohjelmaan kertomalla omista juuristaan tai suhteestaan karjalaisuuteen. Tärkeintä lienee se, että perheet kokevat olevansa lämpimästi tervetulleita osaksi karjalaista sukupolvien ketjua.
Johanna Varjonen
Suur-Jaakkimalaisten hallituksen entinen jäsen