Ollako evakko vai pakolainen?

 

Karjalan Liiton puheenjohtaja Marjo Matikainen-Kallström.

Eipä uskoisi, että sanojen evakko ja pakolainen määritelmä ja käyttäminen on niin vaikeaa. Viime aikoina on näitä kahta sanaa käytetty joko tahallaan tai tahtomatta sekaisin ilman todellisuuspohjaa niin eri viestimissä kuin puheissakin, juhlapuheista ja seminaareista puhumattakaan.

Sivistyssanakirjan mukaan pakolainen on henkilö, joka joutuu syntyperänsä, uskontonsa, mielipiteidensä tai muun sellaisen vuoksi vainoa peläten pakenemaan vieraaseen maahan.
Pakolaisneuvonta ry määrittelee pakolaiseksi henkilön, jolle on myönnetty kansainvälistä suojelua kotimaansa ulkopuolella. Ja maansisäiset pakolaiset ovat ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa, mutta eivät ole lähteneet kotimaasta. Pakolaisstatuksen saaminen on määritelty Geneven sopimuksessa.

Evakko taas on Sivistyssanakirjan mukaan toiselle paikkakunnalle evakuoitu henkilö, sodan alta evakuoitu henkilö. Evakuoinnilla tarkoitetaan ihmisten saattamista turvaan vaaratilanteessa. Evakuointi on pakkotoimi, eli evakuoitavien suostumusta ei tarvita. Sodan uhatessa siviiliväestö viedään turvaan. Siirtoväellä tarkoitetaan Sivistyssanakirjan mukaan sotatoimien tai alueluovutusten takia kotiseudultaan muualle oman maan alueelle siirtynyttä väestöä.

Karjalasta evakuoitiin talvisodan alkaessa noin 430 000 henkilöä muuhun Suomeen ja Lapin sodan tieltä evakuoitiin noin 170 000 henkeä. Suurin osa Lapin sodan tieltä evakuoiduista pääsi palaamaan kotiseuduille, mutta Karjalasta evakuoidut eivät päässeet palaamaan rauhan sopimuksen liittyvien alueluovutusten takia. Puhutaan luovutetusta alueesta.

Näin 75 vuoden jälkeen vaikuttaa siltä, valtakunnan mediassa nämä käsitteet sekoitetaan tai ovat sekoittuneet keskenään. Suomen valtion suuri ponnistus karjalaisten sijoittaminen eri puolelle Suomea, on vielä hyvin ihmisten muistissa. Karjalaiset eivät ole pakolaisia, mutta kylläkin valtion toimesta pakkosiirretty sodan alta eli evakuoitu. Ja ne ketkä eivät ole päässeet palaamaan asuinsijoilleen, ovat lisäksi siirtokarjalaisia.

Karjalaisten sijoittumista eri puolille Suomea on pidetty esimerkkinä monissa esitelmissä ja puheissa nykyisten Suomeen tulevien pakolaisten, niin kiintiöpakolaisten kuin turvapaikanhakijoiden sopeutumisessa. Näin voidaankin tehdä, kuten Outi Fingerroos Karjalan Liiton 75-vuotisjuhlaseminaarissa keväällä 2015 teki, mutta silloin on visusti pidettävä käsitteet erillään.

Karjalaisten on helppo ymmärtää omien kokemusten pohjalta pakolaisten kohtaamia vaikeuksia yhteiskunnassa, vaikka lähdön syyt eivät välttämättä ole samoja kuin aikoinaan karjalaisilla evakoilla. Varmasti jokainen karjalainen tietää, että olisi paljon parempi saada ratkottua ongelmat siten, ettei tarvitsisi lähteä kotiseudultaan tai ainakin siten että paluu olisi mahdollista nopeasti. Tähän pitäisi maailmanlaajuisesti keskittyä.

Emmekö jo 75 vuoden jälkeen vihdoin voisi olla kaikki samaa mieltä, että karjalaiset ovat evakkoja! Olemmehan kaikki kuitenkin samaa kansaa, suomalaisia.

Marjo Matikainen-Kallström
Karjalan Liiton puheenjohtaja

 

Asutustoiminnan muistomerkin paljastustilaisuus Lapinlahden Alapitkällä 22.5.2010 klo 10

Varapuhemies Seppo Kääriäinen

                                                                    

Olemme täällä Alapitkällä paljastamassa Asutustoiminnan muistomerkkiä dramaattisen historiamme takia. Kansakunta selviytyi uskomattomalla tavalla siitä vihollisen hyökkäyksestä 30. marraskuuta 1939, joka huipentui Tali-Ihantalan ja Ilomantsin taisteluihin ja jonka yksinkertaisena tarkoituksena oli nitistää Suomen itsenäisyys ja kansallinen olemassaolomme. Suomalaiset torjuivat hyökkäykset yhtenäisenä kansakuntana, mutta erittäin raskailla menetyksillä ja suurilla uhrauksilla.

Yhtä uskomatonta ja samalla mieltä ylentävää on ollut se jälleenrakennustyö, jolla Suomi nostettiin vuosikymmenten aikana ensinnä jaloilleen ja sitten rakennettiin erittäin nopealla vauhdilla hyvinvointivaltioksi, suoraan maailman valtioiden eturiviin. Asutustoiminta on ollut kiinteä osa kansakunnan selviytymistaistelua ja jälleenrakennustyötä. Nyt kipuilemme hyvinvointivaltion elinvoimaisuuden säilyttämiseksi.

Yli 400 000 karjalaisevakon sijoittaminen eri puolille maata ja yhteiskuntaamme on suuren luokan saavutus. Siirtokarjalaisten asuttaminen koki myös takaiskuja ja ongelmia. Ei se ollut poliittisestikaan yksinkertainen kysymys. Se ratkaisu, jonka Suomen eduskunta teki päättäessään asuttaa karjalaisväen niin kuin asutti, oli viisas ja välttämätön teko. Jälkikäteisarvioissa on käytettävä mittapuuna tuonaikaisia historiallisia olosuhteita, jolloin havaitaan, että ne muut vaihtoehdot olivat olemattomat. Menneisyyden hallintaa ei voi toteuttaa tämän päivän arviointiperusteella, vaan on otettava huomioon se historiallinen tilanne, jossa karjalaisväki asutettiin koto-Suomeen.

Professori Henrik Meinander luonnehtii kirjassaan "Suomen historia" maauudistusta niin, että se esti "korkean työttömyyden ja jyrkkien sosiaalisten vastakohtien syntymisen sodan repimään maahan". Valtioneuvos Johannes Virolainen puolestaan kiteytti ennen kuolemaansa, että asutustoiminta "pelasti maan". Kansakunta läpäisi kypsyyskokeen.

* * *

Veikko Vennamo osallistui vastuullisena virkamiehenä parinkymmenen vuoden ajan asutusasiainhoitoon, ensin pika-asutuksen yleissihteerinä ja lopulta asutusasiainosaston ylijohtajana aina vuoteen 1959 asti. Muistamme hänet asutustilallisia ja maan hiljaisia puolustaneena poliitikkona, kansanedustajana ja ministerinä. Hänelle olisi kuulunut näistä ansioista myös valtiollinen tunnustus, siis ministerin arvo.

Asutustoiminnan muistomerkki kuvastaa montaa asiaa, ennen kaikkea isoa yhteiskunnallista ja poliittista sovintoa. Muistomerkkihankkeen tekijöinä ja tukijoina on monia yhteisöjä. Hankkeen suojelijana on pääministeri Vanhanen. Tässä yhteydessä on syytä viitata Veikko Vennamon ja Johannes Virolaisen sovinnolliseen kädenlyöntiin vuoden 1996 elokuussa Helsingissä. Menneiden raastavienkin yhteenottojen ja riitojen päälle pantiin paksu ruksi. Tähän käy hyvin sanonta: on aika sotia, on aika sopia. Kahden karjalaismiehen sovinnolla luotiin sellaista henkistä yhteenkuuluvuutta, joka on rauhoittanut monen mieltä ja nostanut olennaiset asiat epäolennaisuuksien yläpuolelle.

* * *

Muistomerkkihanke kaikkineen symbolisoi sovintoa, sovintohenkeä ja sovinnonrakentajia. Ilman sovintohenkeä emme olisi selviytyneet. Viittaan sovinnontekijöihin vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä ja sen jälkeen.

Kansakunnan suuri linja itsenäisyyden aamuhämäristä 2010-luvulle liittyy sovinnon kautta kansalliseen eheytymiseen. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus on ainoa aito tae eheyden aikaansaamiseen – sen tunteen syntymiseen, että isänmaa on jokaista varten, sinua ja minua varten, ja että me olemme tasavertaisia julkisen vallan edessä. Oikeudenmukaisuuteen perustuva eheys merkitsee meille yhteiskuntarauhaa. Se on puolestaan perusta turvallisen ja hyvinvoivan yhteisen kodin rakentamisessa.

Yhteiskuntarauha ei ole mikään itsestäänselvyys etenkään, kun katselemme ympärillemme lähellä ja kaukana. Me olemme kansakuntana saaneet nauttia sisäisestä rauhasta juuri sen ansiosta, että kansakunnan suurena linjana on ollut sovinto, eheys ja oikeudenmukaisuus. Isänmaamme tulee olla jatkossakin ponnistusten, työnteon, yhteistyön ja puolustamisen arvoinen.

Sovintopolitiikan ja yhteistyön täytyy olla kansakunnan elämän ytimessä. Sen tulee hallita valtiollisten ja poliittisten päättäjien arvomaailmaa. Olemme täällä toisiamme varten.

Eheyden tavoite pysyy ajankohtaisena. Professori Juha Siltala osuu asian ytimeen: "Moraalinen vastavuoroisuus rikkoutuu, jos joku saa tähtitieteellisen palkkion vain rakenteellisen asemansa perusteella ja vertaisryhmänsä tuella. Ahkerien ja osaavien ihmisten palkitseminen kyllä hyväksytään." Siltalan opastus ohjaa meidät sellaiseen ajatteluun, että eheys syntyy, pysyy ja vahvistuu vain tekojen ja esimerkillä johtamisen kautta.

* * *

Asutustoiminnan muistomerkki on sopivalla paikalla. Valinta on osunut kohdalleen. Olemme asutustoiminnan keskeisillä paikoilla. Täällä Savossa on paljon karjalaisia koteja. Savolaisten ja karjalaisten veri on sekoittunut. Viitostien ja Savon-radan liikenne soljuu muistomerkin ohitse. Elämä on kulkemista. Muistomerkki on tsasounan kanssa samalla tontilla. Ortodoksinen usko ja kulttuuriperinne elävät väkevää aikaansa tämän päivän Savossa ja Suomessa. Asutustilamuseo on peltoaukean toisella puolella. Kaiken ympärillä on monimuotoinen savolainen luontomaisema.

Itse muistomerkki, kantikas kivi, on sekin jyhkeä. Se synnyttää vierailijassa monenlaisia mielikuvia. Asutustoiminta on kansakunnalle järeä asia. Yhteiskunnan eheytyminen on suorastaan perusasia. Kiven kantikkuus muistuttaa myös siitä, että asutustoiminnassa oli omat ongelmansa, vaikkakin lopputulos on ollut loistava.

Veikko Vennamon pronssinen rintapatsas miehen kokoisen kiven viistossa yläosassa kertoo asutustoiminnan keskeisestä hahmosta. Vennamo kirjoitti maatalousministeriön asutusasiainosaston 40-vuotisjuhla-julkaisussa vuonna 1957 osuvasti: "Kun asutustoiminnan tavoitteena ei ole valtavuus eikä suuruus, vaan päinvastoin kodin ja pienyrittäjyyden pohjalta perheomatoimisuus, jossa säilyy omatoiminen yritteliäisyys ja vastuuntunto ja toisen riisto esiintyy pienimmässä määrässään, niin on selvää, että asutustoiminta on ollut ja on kansamme syvien rivien ja kansamme hiljaisten rakentavaa toimintaa; siis myös yhteiskuntaruumiin solukon tervehdyttämis- ja kehittämistoimintaa."

Meidän suuri yhteinen haasteemme on sukupolvesta toiseen huolehtia sovinto-, eheytys- ja yhteistyölinjan jatkumisesta. Sen me nykypolven suomalaiset olemme velkaa sotiemme veteraaneille, naisille ja miehille, jälleenrakentajille, karjalaisväelle, sen johtohahmoille kuten Veikko Vennamolle.

 

Asutustoiminnan muistomerkin paljastustilaisuudessa Lapinlahdella 22.5.2010

Karjalan Liiton puheenjohtaja, kansanedustaja Markku Laukkanen

 

Talvisodan syttymisen myötä aloitettiin sota-alueilta siviiliväestön evakuoinnit. Rauhanehtojen myötä menetimme 100 tuhatta rakennusta ja 450 tuhatta ihmistä jäi kodittomaksi. Pääosin Karjalasta muuttamaan joutuneesta siirtoväestöä puolet oli maatalousväkeä, joten suomalainen yhteiskunta kohtasi sodan jälkeen valtaisan siviiliväestön uudelleen asuttamista koskevan haasteen.
 

Kun sota päättyi maaliskuussa, jo kesäkuun lopulla säädettiin pika-asutuslaki, jonka perusteella ehdittiin perustaa noin 8000 erityyppistä tilaa siirtoväelle. Koko siirtoväen asuttamiselle oli myös korkean tason vahvaa poliittista vastustusta: mm Risto Rytin ja Väinö Tannerin kerrotaan professori Pekka V. Virtasen mukaan ajaneen siirtoväen jättämistä paikoilleen Neuvostoliiton kansalaisiksi. Näinhän toimittiin pääosin muualla Euroopassa tapahtuneiden rajasiirtojen yhteydessä, rajat siirtyivät, mutta asukkaat jäivät aloilleen.
 

Karjalaisten kohtaloon vaikuttivat myös karjalaiset itse, jotka omatoimisesti ryhtyivät toteuttamaan muuttoaan muihin Suomen maakuntiin. Tässäkin yhteydessä on hyvä muistaa, että kotinsa menettäneet karjalaiset eivät olleet pakolaisia, vaan suomalaisia, oman isänmaansa sisäisiä evakkoja ja siirtolaisia, jotka vastoin omaa tahtoaan joutuivat jättämään kotiseutunsa ja elinkeinonsa.

Kesäkuussa 1941 alkanut jatkosota keskeytti pika-asutuslain mukaisen toiminnan, koska siirtoväki alkoi palata kotiseuduilleen armeijan vallatessa takaisin talvisodassa menetettyjä alueitamme. Mutta lopullinen lähtö oli kaikilla edessä viimeistään sodan päätyttyä syksyllä 1944. Suomi joutui luovuttamaan maata 4,5 miljoonaa ha Karjalasta, Petsamon, Sallasta ja Kuusamosta. Maamme menetti 12 % pinta-alastaan ja vastaavasti 12 % suomalaista menetti kotinsa.
 

Nyt edessä oli pika-asutuslakia vaativampi haaste. Toukokuussa 1945 toisen maailmansodan ollessa päättymässä Euroopassa säädettiin Maanhankintalaki, joka toi maansaajien piiriin siirtoväen lisäksi rintamamiehet, sotalesket, -invalidit ja – orvot. Muodostetuista viljelystiloista pääosa meni siirtoväelle kun taas kaupunkeihin ja taajamiin muodostetuista asuntotonteista suurin osa meni rintamamiehille.
 

Poliittisesti maanhankintalain läpivienti ei ollut helppoa. Sillä oli paljon vastustajia, jotka edustivat etupäässä maanomistajien etujärjestöjä. Paasikivi piti hanketta ”hirmuisena” ja vaikutti vahvasti siihen, että ruotsinkieliset kunnat vapautettiin asutusvelvollisuudesta, jonka ne saattoivat korvata raivauttamalla jostain muualta 1,5 kertaisen maa-alueen asutusviranomaisten käyttöön.
 

Asutustoimintaan tarvittiin 2,8 miljoonaa ha maata, josta nopin puolet oli valtionomistuksessa ja loput lunastettiin yhtiöiltä, seurakunnilta, kunnilta, yhteisöiltä, ja osin toimivista suuremmista tiloista. On selvää, että lunastukset aiheuttivat tyytymättömyyttä ja napinaa, jopa vihamielisyyttä siirtoväkeä kohtaan, mutta ajan myötä asutustoiminnan välttämättömyys suurena kansallisena yhteisenä voimanponnistuksena alettiin ymmärtää. Kaiken kaikkiaan maanhankintalain nojalla perustettiin 101 327 maatilaa.
 

Asutustoiminta oli oman aikansa ratkaisu, jolla turvattiin sekä siirtoväen että rintamamiesten “maan nälkä”, joka merkitsi sodan jälkeen mahdollisuutta uuteen elämään, kiinnittymistä uudelleen työhön, elämään, perheen perustamiseen ja talonpoikaisen elämänmuodon jatkamiseen. Asutustilojen merkitys oli myös suuri sodan jälkeisen ruokahuollon turvaajana, peloteltua nälän hätää ei Suomeen syntynyt.
 
Nyt sopii kysyä, olisiko tuolloin pitänyt ja voitu toimia toisin? Asutustoiminnan jälkiarvioinnissa on arvosteltu sitä, että tuolloin synnytettiin suuri määrä elinkelvottomia pientiloja, joiden elinkaari jäi yhden sukupolven mittaiseksi. Mutta tuo elinkaari osui suomalaisen yhteiskunnan kannalta kaikkein tärkeimpään vaiheeseen. Myöhemmin lisämailla vahvistettiin tilojen elinkelpoisuutta, maaseudulle rakennettiin asutustoiminnan yhteydessä uusia teitä, kylien asukasluku kasvoi ja kokonaisuudessaan asutustoiminnan kohteena olleiden pitäjien elinvoima vahvistui.
 

Asutustoiminnalla oli ensisijassa yhteiskuntapoliittiset tavoitteet, joilla haluttiin estää yhteiskunnallinen levottomuus ja kommunismin vahvistuminen. Siirtoväki ja rintamamiehet piti sitoa tuottavaan työhön. Jos tuolloin ratkaisuna olisi ollut siirtolaisleirien perustaminen ja siirtolaisväestön ja rintamamiesten sijoittaminen olisi jätetty hoitamatta, voimme vain kuvitella minkälaisia yhteiskunnallisia seuraamuksia ja maasta muuttoa siitä olisi Suomeen syntynyt pitkäksi aikaa.

Asutustoiminnan suuri merkitys Suomen historiassa on juuri tässä. Kun sota yhdisti vain pari vuosikymmentä aiemmin kansalaissodassa olleen maan ja sen kansalaiset, jälleenrakennustyöhön ryhdyttiin niin ikään yhdessä rintamassa. 

Karjalan liitto täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Sen suurimpia tehtäviä oli perustamisvuodestaan 1940 lukien toimia karjalaisen siirtoväen edunvalvojana erityisesti uudelleenasuttamiseen, asuntojen ja työn saantiin liittyvissä kysymyksissä. Liitto vaikutti karjalaisten kansanedustajien kautta keskeisesti siihen poliittisen tahtotilaan, joka mahdollista pika-asutuslain ja maanhankintalain säätämisen nopeasti eduskunnassa.
 

Karjalan liiton pitkäaikainen puheenjohtaja, ministeri Emil Luukka puki siirtoväen ja rintamamiesten unelman sanoiksi sanomalla, että ”uusien talojen pihapuolet on järjestettävä, kotien sisäpuoli tehtävä viihtyisäksi ja kotien talouspuoli pantava kuntoon. Kotien kirjastoon on hankittava teoksia ja seinille taideteoksia, raanuja ja ryijyjä oman perheen ompelemia. Matot lattioille ja huonekalut omaa työtä.”

Suomen siirtoväen hoito ja jälleenasuttaminen huomattiin myös maailmalla myönteisesti. Suomi oli ainoa maa, jossa kyettiin sijoittamaan siirtoväki kansallisesti, kielellisesti ja tapakulttuurin kannalta suunnilleen samankaltaisiin oloihin, mistä olivat lähteneet.
 

Asutustoiminnan käytännön toteuttamisesta vastasi maatalousministeriön asutusasiainosasto Aso, joka hoiti maanhankintaa ja rahoitusta. Virasto toimi vuosina 1940–1959, jolloin se oli keskeinen valvova ja toimeenpaneva viranomaistaho erityisesti maaseudun rakennus- ja asutustoiminnassa.

Sodan jälkeinen asustustoiminta henkilöityy yksiselitteisesti Veikko Vennamoon, joka oli mukana tässä työssä alusta alkaen tultuaan työhön nuorena juristina maatalousministeriöön v 1938. Sodan myötä työ ministeriössä vaihtui pika-asutuksen yleissihteeriksi ja sen jälkeen toimistopäälliköksi ja vuonna 1943 asutusasiain toimiston ASOn jälleenrakennustoimiston päälliköksi. Tässä ominaisuudessa Vennamo valmisteli kaikessa hiljaisuudessa suunnitelman uuden siirtoväen asuttamisesta.

Jatkosodan päätyttyä Vennamon johdolla järjestettiin kaikkiaan yli 400 000 evakolle, rintamamiehelle ja kaatuneiden omaisille uudet maatilat tai rakennustontit muualle Suomeen maanhankintalain perusteella.
 

Vennamo näki välttämättömäksi myös pakkolunastaa yksityisiä maita uusille tiloille, mitä MTK ja eduskunnan oikeisto vastustivat. Vennamon merkittävin saavutus lienee tämä maaomistuksen uusjako, joka oli ja on yhä Suomen historian suurin maareformi. Vennamon työ ASOssa kesti vuoteen 1959 asti, jolloin ASO ilmeisen poliittisista syistä lakkautettiin. Vennamo siirtyi tullineuvoksen tehtäviin Tullihallitukseen ja politiikkaan.


Arvoisa juhlayleisö,

On monta syytä olla tänään täällä. On sanottu, että maanhankintalaki oli sodanjälkeisen Suomen tärkein peruskirja. Se takasi oman tuvan ja oman luvan ja kuten Veikko Vennamo sanoi, se turvasi suomalaisen yhteiskunnan perusteiden säilymisen.
 

Mutta suomalaisen asutusihmeen takana oli viime kädessä se jokainen asutustilallinen ja oman kodin rakentaja, joka uhrasi vuosia elämästään raivaamalla, kyntämällä ja rakentamalla oman tilansa ja hankkimalla elantonsa tilasta. Erään raivaajapatsaan paljastusjuhlassa asutustilallinen Mikko Mörsky kiitti erityisesti äitejä, jotka tekivät vaikeimman työn, kun miehet tekivät sen raskaimman. Ilman tätä suomalaista hartiapankkimenetelmää asutustoiminnan ihme olisi jäänyt syntymättä. Veikko Vennamon sanoin ”siirtolaiset ahkeruudellaan ja rohkeudellaan olivat sodan jälkeen vaikuttajan osassa maan rakentajana ja vaurauden luojana”.
 

Karjalan liiton aloitteesta haluamme olla kunnioittamassa suomalaisen sodanjälkeisen asutustoiminnan ja sen keskeisimmän toteuttajana Veikko Vennamon elämäntyötä ja muistoa pystyttämällä tämän patsaan tänne Lapinlahdelle. Paikka oli luonteva valinta patsaan sijoituspaikaksi, onhan Lapinlahti merkittävä siirtoväen sijoituspitäjä, karjalaisten ortodoksien kotipaikka ja asutustilamuseon kotipaikka.
 
Tämän muistomerkkihankkeen syntysanat lausuttiin lähes kolme vuotta sitten pääministeri Matti Vanhasen isännöimässä Kesärannassa, jossa pääministeri lupautui hankkeen suojelijaksi. Hankkeen toteuttamisen teki mahdolliseksi keräys joka kohdistui erityisesti Karjalan liiton jäsenkenttään, järjestöihin ja jäseniin sekä valtiovallan merkittävään panokseen. On aika kiittää kaikkia hankkeen mahdollistaneita tahoja kuten erityisesti Lapinlahden kuntaa, tämän muistomerkkialueen lahjoittajaa Paavo Kokottia sekä tietysti merkin toteuttajaa Herman Joutsenta sekä Urho Virkkusta, jonka vuosia kestänyt asian kärsivällinen puolesta puhuminen lopulta toi tuloksen.
 

Asutustoiminta tarjosi omalta osaltaan parempaa tulevaisuutta. Olkoon tämä muistomerkki muistuttamassa meitä ja tuleva polvia siitä merkityksestä, mitä asutustoiminta aikanaan merkitsi kymmenille tuhansille perheille, miten se antoi käteen uuden elämän avoimet ja mahdollisuuden osallistua sodan jälkeiseen jälleenrakennustyöhön tasavertaisena kansalaisena itsenäisessä isänmaassa.