Karjalan Liiton itsenäisyyspäivän juhla tiistaina 6.12. 2016 Karjalatalo

Juhlapuhe

Hannu Huuska

näyttelijä, lausuntataiteilija


Juhlavieraat,
heimoveljet ja -sisaret,

Hyvää Suomen itsenäisyyspäivää!

Karjalainen runoilija Aleksanteri Aava kirjoittaa runossaan ”Kaksi kannelta”:
Kaks' Karjalan heimolla soitinta on,
tutut sävelet kantelen.
Se toinen on ajan vanhemman
ja toinen on nykyinen.
Ja soinnuiltansa on samat nää,
ne syttää, viihtää, ne itkettää,
ja uskon, toivon ja tarmon luo
vie sävelten vuolas vuo.

Jo ammoisaikana soitettihin
sitä kannelta vanhempaa,
kun ol' taloista harva taival tää
ja saloista suuri maa,
erävalkeat rannoilla loimuja loi,
yön sytevän keskellä kannel soi.
Oli urohot lauluilla, käsikkäin,
eli Karjalan kannel näin.
 
Se kantele nuorempi Karjalan maan
on yhtä kuin entinen.
Joka povessa meillä se kaikujaan
soi syttäen, viihtäen.
Sen merkeissä unemme uudet saa,
se tenhoo, nostaa, se innostaa,
sen lumoissa uskoa,voittaa voi,
ja sen sävel toivoa soi!
(lyhennelmä)

Rakas yleisö!
Näistä kahdesta kanteleesta haluan kertoa vahvan oman kokemukseni karjalaisuudesta.
Vanha kannel on muistoja ja kokemuksia, joista me niin sanottu suuri ikäpolvi, joka emme Karjalaa itse nähneet ja kokeneet, olemme kuulleet isovanhemmiltamme, vanhemmiltamme ja sukulaisiltamme.
Meille on kerrottu värikylläisestä, sopuisasta elämästä kahden kulttuurin, idän ja lännen, välissä, suurperheistä, yhteenkuulumisen turvallisesta tunteesta; vehreistä lehdoista ja kirkkaista vesistä, suuresta ilosta ja suuresta surusta – näet punainen ja musta – ”nehä ne on meijä väritkii”. Ja että ”ilo pintaan vaik' syän märkänis”.

Ystävät!
Olemme myös kuulleet vartin lähdöistä ja siitä kuinka isoisä ampui karjan navettaan, kun ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta kuljetukseen.
Näissäkin vaikeissa tilanteissa optimismi ja toivo nostivat päätään.
Sotamies tuli reellä evakuoimaan taloa, kun emäntä huomautti ”en mie nyt ehi mihikää – karjalanpaisti on uunis ja sauna lämpiämäs”. Siihen sotilas ”kyllä se on emäntä nyt niin, että se on veli venäläinen kun tänään syö teidän paistinne ja  saunoo saunassanne – nyt lähdettiin!”
Se hinta oli suuri millä Karjalan heimo maksoi osansa Suomen itsenäisyydestä. Se kiteytyy evakkoäidin rukoukseen: Jumala, mis Sie nyt oot?

Rakkaat ystävät!
Toinen kannel on se minkä olemme itse kokeneet ja eläneet. Karjalaisen toivon ja ikuisen optimismin; uudisrakentamisen ja sopeutumisen toisenlaisiin olosuhteisiin, jotka monasti eivät olleet helppoja. Taas auttoi ystävä ystävää ja yhtä pidettiin.
Minulle yksi karjalaisuuden keskeisiä luonteenominaisuuksia on ollut juuri tämä toisen tukeminen ja toisista välittäminen. Lapsiamme ja nuoriamme rohkaistaan uskallukseen toteuttaa omat haaveet, ja kannustetaan päämäärään.
Muistan kuinka jo pikku poikana – kun taisin ehkä ”hiukan” kiukutella, siis olla järetön –  mummoni ei koskaan torunut eikä tukistanut, vaan silitti päätäni ja sanoi ”a vot ko pienes piirakas on paljo syäntä”.

Rakkaat ystävät!
Karjalaisena lähdin rohkeasti hyvin nuorena maailmalle. Ehdin asua vuosia Lontoossa, Roomassa, Varsovassa.
Uskon, että tämä toinen kannel soi myös meidän polvemme sydämessä, sielussa ja geeneissä.
Rakas ystäväni Roomassa, laulajatar Maaria Eira, puoliksi karjalainen, esitteli meidät serkuksina. Hän totesi yks'kantaan ”Kaikki karjalaiset ovat sukua keskenään”.
Aina olin – ja halusin olla – karjalainen Suomesta!
Suuri runoilijamme Ilmari Pimiä kirjoitti runossa ”Karjalan aamu”:

Sisar Karjalan,
veli Karjalan!
Näe etemmäs,
näe ylemmäs,
lähimmäistäsi lämmitä liekilläs,
vie voittoon vaikea tiekin!

Tue itseäs,
tue lähintäs,
pyri pyyteesi päähän ja pitemmäs,
pois pyyhkäise polttava haava!
Hänen suojassaan –
Pyhän, Laupiaan –
on nouseva maasi ja voimastaan
on heimomme voimaa saava!
(lyhennelmä)

Veren perintönä on tullut myös jonkinlainen ikuinen ikävä. Maailmalla, uusissa erilaisissa olosuhteissa me olemme kuin kalat vedessä – kotiudumme helposti – saamme uusia ystäviä ja meidät hyväksytään yhteisöön. Mutta se kaipaus on aina karjalaisessa sydämessä. Niin kuin Kyllikki Mäntylän Opri toteaa:
”Ne veet ne ol kirkkaat ku hopia ikkää ja ikkunapieletkii ol kultaa ku aurinko niihi paisto! Ko se talo ol ihan siin päivän kämmenel. Vaan vaik miul kui hyvä ois ja miten paljo ystävii – ain miul o niinko ikävä...”

 

Karjalan Liiton itsenäisyyspäivän juhla 6.12.2015 Karjalatalo


Juhlapuhe

päätoimittaja Ulla Appelsin

 

Arvoisat juhlavieraat,

Istuin keväällä tässä samassa salissa, kun juhlittiin Karjalan Liiton kunniakasta 75-vuotistaivalta. Se oli ilon, naurun ja tietenkin suurten ruokapatojen ilta. Mutta tuli hetki, jolloin nauru vaimeni. Se oli silloin, kun ”Kolmas polvi - juuret Jääskessä” -ryhmä esitti koskettavasti Evakon laulun. Silloin kimmelsi kyynel monen silmäkulmassa ja käsi etsi nenäliinaa käsilaukusta.

Nuo kyyneleet kertovat siitä, miten vahva on oman kodin muisto. Vaikka evakkotiestä on jo yli 70 vuotta, monen vanhemman suomalaisen mielessä lähdön hetket ovat piirtyneet mieleen ikiajoiksi. Kuinka mukaan lähti vain ukin seinäkello ja vähän piirakkaa evääksi. Kuinka kotitalo piti polttaa, jotta se ei jäisi vihollisten käsiin. Kuinka äiti itki junassa.

Me juhlimme tänään Suomen itsenäisyyspäivää, itsenäisyyttä, jonka Suomi 98 vuotta sitten sai ja joka sodissa jouduttiin uudelleen verisesti lunastamaan. Sota oli hirvittävä koettelemus Suomen kansalle, mutta aina ei muisteta, että ei ollut helppoa rauhakaan. Rauha lopetti kyllä tulituksen ja pysäytti tankit, mutta uusi, toisenlainen taistelu oli edessä. Oli silvottu maa, oli menetetyt rakkaat, oli rankkaa työtä.

Karjalaisten taakka oli rauhan tultua kolminkertainen: oli ensinnäkin yhteinen koko kansan kokemus eli hävitty sota. Mutta sen lisäksi karjalaisilla oli omat taakkansa eli karjalaisten oli pakko sopeutua uusiin oloihin ja kolmanneksi rakasta kotiseutua ei saanut aina oikein edes avoimesti kaivata.

Nykyisin rajat ovat auki lähes joka suuntaan: saa matkustaa, saa tulla ja mennä. Siksi nuoremman sukupolven voi olla vaikea ymmärtää aikaa, jolloin Suomen naapurissa oli maa, joka esti tehokkaasti sekä omiensa poistumisen että vieraiden saapumisen. Neuvostoliittoon omille, entisille kotiseuduille eivät karjalaiset päässeet vuosikausiin edes käymään ja kansainvälisesti vaikeat vuodet ja kylmä sota takasivat, että Karjalasta ei juuri saanut edes puhua kuin salaa.

Muille suomalaisille kovat rauhanehdot tarkoittivat Suomen pilkkomista ja  sotakorvausten taakkaa, karjalaisille rauha tarkoitti myös omien mustikkamaiden ja rakkaiden rantojen menetystä. Toisin kuin muille suomalaisille, karjalaisille kyse ei ollut vain uudesta viivasta kartalla. Karjalaisille oli kyse tutuista poluista, omista omenapuista, talon kupeessa kukkineista ruusupensaista, jonka avautuvia nuppuja ei enää ikinä saisi ihailla. Toisin kuin muiden suomalaisten, karjalaisten oli pakko tottua ajatukseen, että suvun viljapeltoja viljelee nyt joku toinen, joku vieras, eikä niille ole koskaan enää mitään asiaa.

Karjalan lahja Suomelle on ollut suuri. Karjala on jättänyt Suomeen valtavan jäljen: se näkyy kielessä, se näkyy kulttuurissa, se näkyy nimistössä, se näkyy yritystenkin historiassa. Rautakauppaketju Starkilla on karjalainen kytkös, Hackmanin juuret ovat syvällä Viipurissa ja Viipurissa kukoisti myös niin Havi kuin Helkamakin. Viipurissa perustettu Lehtovaaran ravintola jatkaa yhä toimintaansa Helsingissä.

Ilman Karjalaa ei olisi syntynyt lukuisia merkittäviä taideteoksia, ilman Karjalaa olisi moni urheiluseura jäänyt perustamatta. Koska Viipuri oli niin kansainvälinen kaupunki, moni urheilulaji tuli Suomeen Karjalan kautta. Esimerkiksi jääpallo tuli Viipuriin Pietarista ja tenniksen taas toivat Hackmanin teollisuussuvun jäsenet, jotka olivat nähneet pelin matkoillaan. He toivat pelivälineet ja rakensivat Suomen ensimmäisen tenniskentän tehtaan alueelle. Kaikkien aikojen ensimmäinen jääkiekon Suomen mestaruuskin meni Viipuriin.

Ja mitä musiikkiin tulee, miten moni teos olisikaan jäänyt syntymättä ilman Karjalaa. Otetaan esimerkiksi Viipurin Lauluveikot: sille sävelsivät kaikki tähtisäveltäjät Sibeliuksesta Madetojaan ja Selim Palmgrenista Toivo Kuulaan. Hämmentävän moni suomalainen suuruuskin on Karjalasta kotoisin. Jos luettelee pelkästään viipurilaisia, niin siellä ovat syntyneet niin Martti Ahtisaari, Laila Hirvisaari, Max Jakobson, Eero Järnefelt, Ossi Runne, Lauri Törni, Johannes Virolainen kuin Oiva Toikkakin.

Mutta Karjalan merkityksen ymmärtämiseen ei riitä historiallisten hahmojen luettelo. Karjala on paljon muutakin kuin kansallista historiaa ja pala maata. Se on myös mielentila, se on sukupolvelta toiselle kulkeva tarina ja tapa toimia. Se on sen tietämistä, että kun vieraita tulee kylään, heitä ei syötetä - vaan heidät ylensyötetään. Se on sitä,  että ei ole juhlia ilman laulua ja musiikkia, eikä oikein arkeakaan. Se on sitä, että nauru on herkässä ja itku joskus vähintään yhtä herkässä. Hiljattain itse katsoin lasteni kanssa brittiläistä tv-sarjaa Downton Abbey, jossa oli vuorossa poikkeuksellisen koskettava jakso täynnä rakkautta, draamaa ja häitä.  Tyttäreni tosin katsoivat välillä enemmän äitiä kuin tv-ruutua. 

”Äiti, tuo ei ole enää todellista!" puuskahti toinen tytöistä siinä vaiheessa, kun kyynelehdin neljättä kertaa saman jakson aikana,
Karjalaisuus on omien juurien tunnustamista. Te, jotka vaalitte karjalaisten perintöä, teette tavattoman tärkeää työtä. Se on tärkeää Suomen historian kannalta, mutta se on myös tärkeää seuraavien sukupolvien identiteetin kannalta. Sillä ihminen, joka ei tunne historiaansa, ei tiedä mitään. Silloin sitä pitää itseään vain irrallisena puun lehtenä,  ymmärtämättä, että onkin osa puuta – osa sitä Karjalan koivua, jota tuuli kesäiltana lempeästi heiluttaa.

 


Itsenäisyyspäivän juhla

Karjalatalo 6.12.2013

 

Päätoimittaja Lauri Kontro


 
Kun Suomi saavutti valtiollisen itsenäisyyden, oli ennen sitä kansallisuusaate kulkenut rajuna puhurina läpi silloisen Euroopan. Euroopassa syntyi liike, joka johti uusien kansallisvaltioiden syntyyn. Suomessa ajatus oman kansakunnan perustamisesta oli noussut väkevänä 1800-luvulla ja näkyi tieteessä, taiteessa ja politiikassa.
 
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1900-luvun alussa Euroopan rajat piirrettiin, jälleen kerran, uusiksi. Pienille kansallisvaltioille myös pohjoisessa tuli historiallinen tilaus. Suomi itsenäistyi ison eurooppalaisen hyökyaallon mukana.
 
Tänä päivänä kehitys käy toiseen suuntaan. Valtioiden keskinäinen riippuvuus lisääntyy. Eurooppa ei hajoa vaan yhdistyy. Suomikin on Euroopan unionin EU:n aktiivinen jäsen.
 
Mikään maa, edes suurvalta, ei voi tulla toimeen ilman yhteistyötä. Talous, politiikka ja kulttuuri kulkevat yli rajojen. Rajat eivät häviä, mutta ne madaltuvat.
 
Euroopassa on yhteinen raha ja Euroopan unioni päättää monista ennen kansallisvaltioille kuuluneista asioista. Anglo-amerikkalainen nuorisokulttuuri näkyy paitsi Lontoossa, myös Helsingissä, Moskovassa, Berliinissä ja Pekingissä. Kaikkialla puhutaan samanlaisiin kännyköihin, käytetään samaa internetiä ja katsellaan samoja jalkapallo-otteluja.
 
Valtioiden rahoituskriisit kulkevat yli kaikkien rajojen ja horjuttavat hallituksia kaikkialla maailmassa. Englannin kielestä on tullut toinen kieli suurelle osalle maailman ihmisiä oman kielen rinnalla.
 
Voiko tällaisessa maailmassa olla enää itsenäisyyttä? Kysymystä kannattaa pohtia.
 
Suomalaisille itsenäisyys on arvokas asia, se on lunastettu kalliisti. Me emme voi puhua maamme historiasta ilman, että puhumme sodista, joissa itsenäisyyttä koeteltiin.
 
Kun Euroopan mannerlaatat liikahtivat runsaat 70 vuotta sitten, Suomi joutui tahtomattaan mukaan tapahtumien vyöryyn. Kun kaksi eurooppalaista diktatuuria, kansallissosialistinen Saksa ja kommunistinen Neuvostoliitto päättivät jakaa maanosan keskenään, meidänkin maamme joutui mukaan pelinappulaksi.
 
Hitler ja Stalin päättivät Molotov-Ribbentrop -sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa, että Suomi, Baltia ja osa Romaniaa kuuluvat Neuvostoliitolle. Puola päätettiin jakaa kahtia. Saksa oli turvannut oman etupiirinsä jo ennen tätä liittämällä itseensä koko Itävallan, Tshekin sudeettialueet sekä vähän sen jälkeen koko Tshekkoslovakian. Euroopan diktaattorit ilmoittivat yhteen ääneen, että pienillä kansoilla ei olisi enää tulevaisuutta.
 
Tämän suurvaltasopimuksen tuella Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 1939. Suomi ei kuitenkaan antautunut vaan torjui hyökkäyksen. Kovimman hinnan sodasta kantoivat karjalaiset, jotka joutuivat lähtemään kaksi kertaa kotiseudultaan sotaa pakoon. Eivätkä vain aineelliset menetykset, vaan ennen muuta inhimilliset kärsimykset olivat suunnattomia. Lähes jokaisesta perheestä joku kaatui, joku haavoittui.
 
Suomi hävisi sodan, mutta voitti rauhan. Sodan sekasortoisen lopun jälkeenkin Suomi oli itsenäinen. Kohtalomme oli toinen kuin niiden maiden, joiden yli suurvalta-armeijat marssivat mennen tullen. Me olimme edelleen isäntänä omassa maassamme.
 
Suomen sodanjälkeinen jälleenrakennus on edelleen kunnioitusta ja ihailua herättävä asia. Kun sota loppui, 400 000 karjalaista, 11 prosenttia kansasta oli pakolaisina omassa maassaan. Kaikille heille pystyttiin tarjoamaan uudet elämisen mahdollisuudet. Vaikka sota oli runnellut maata ja kansaa, jaksettiin katsoa parempaan huomiseen. Suomi-neito oli tuiskussa ja tuulessa joutunut taipumaan, mutta sen varsi ei ollut taittunut.
 
Jälleenrakennuksen mahdollisti yhteishenki, kansallinen yhteenkuuluvuus. Suomalaiset tajusivat olevansa oman onnensa seppiä. Ymmärrettiin, että itsenäisyyden edellytys oli yksimielisyys suurissa asioissa. Vaikka monista asioista oltiin erimielisiä, kuten demokratiaan kuuluukin, isoissa kysymyksissä kyettiin puhaltamaan samaan hiileen.
 
Suomesta tuli vähitellen pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta. Eläkejärjestelmät, peruskoulu, kansanterveyslaki, uudet yliopistot, äitiysraha, opintotuki; kaikki nämä olivat aikansa suuria ja radikaaleja ratkaisuja. Kaikki ne koskivat yhteiskunnan jokaista jäsentä. Ne oli tarkoitettu jokaisen kansalaisen ulottuville ja jokaisen oikeudeksi.
 
Suomesta tuli menestyvä pieni maa, maa, jossa rakennettiin laivoja, tehtiin paperia ja keksittiin matkapuhelin. Sellainen menestyjä maamme on tulevaisuudessakin, jos niin haluamme.
 
Itsenäisyys on sitä, että voi itse vapaasti valita tiensä.  Itsestämme riippuu, mihin suuntaan maatamme kehitämme. Jos valitsemme väärin, on turha syyttää muita.
 
Mitä ovat itsenäisyyden tunnusmerkit tänä päivänä? Myös se on tärkeä kysymys.
 
Itsenäisyys on valtiollista itsenäisyyttä ja rauhaa. Tässä asiassa voimme olla levollisella mielellä. Verrattuna aikaan seitsemän vuosikymmentä sitten, elämme nykyisin täysin toisessa maailmassa.
 
Euroopassa ei ole suursodan uhkaa. Saksa on vahva perustuslaillinen parlamentaarinen demokratia ja Venäjä puolestaan kansainväliseen yhteistyöhön pyrkivä, omaa demokratiaansa rakentava suurvalta. Maat tekevät tänään yhteistyötä, mutta eivät jakaakseen maailman, vaan pitääkseen sen koossa. Jopa symboliikkaa on helppo löytää. Saksa ja Venäjä on yhdistetty toisiinsa kaasuputkella.
 
Suomella on hyvät suhteet kaikkiin maihin, ennen muuta lähinaapureihin. Ystävät kannattaa aina valita läheltä, ja viholliset, jos niitä ylipäätään pitää olla, vähän kauempaa. Tämä Paasikiven ja Kekkosen oppi on tänä päivänä todellisuutta Suomen politiikassa.
 
Suomi on, historian kokemuksistaan oppineena, pitänyt yllä suorituskykyiset asevoimat. Sekin on viisasta politiikkaa. Armeija on vakuutus pahan päivän varalle, ja se vakuutusmaksu kannattaa maksaa. Vaikka maailma on rauhallinen, ei kannata olla sinisilmäinen.
 
Itsenäisyyteen kuuluu kulttuuri, sivistys ja sosiaalinen tasa-arvo. Ne ovat tärkeitä myös muuttuvissa oloissa. Euroopassa ei vallitse enää aseiden taisto vaan henkien taisto, kilpailu siitä, kuka rakentaa parhaan yhteiskunnan.
 
Itsenäisyyteen kuuluu myös taloudellinen itsenäisyys.  Onko maa, joka on korviaan myöten veloissa ja joka ei pysty maksamaan velkojaan, itsenäinen? Markkinoiden diktatuuri voi romuttaa demokratian. 
 
Kumpi on parempi vaihtoehto, sekö, että me itse omistamme ja hallitsemme omaa teollisuuttamme vai se, että päätösvalta on muualla? Tässäkin olemme pitkälti oman onnemme seppiä.
 
Valtio on olemassa kansalaisiaan varten, ei päinvastoin. Valtion pitää omalta osaltaan luoda edellytyksiä sille, että kansalaiset voivat elää hyvää elämää.  Sivistysyhteiskunnassa kansan tieto, yleissivistys, on avain myös taloudelliseen hyvinvointiin ja kasvuun.
 
Pienellä maalla ei ole varaa unohtaa sivistyksen merkitystä. Hyvä koululaitos on edellytys sille, että kansakunta voi hyvin. Investointi sivistykseen on investointi tulevaisuuteen.
 
Kun suomalainen peliyhtiö Supercell myytiin äskettäin Japaniin, ja nuoret yrittäjät rikastuivat, heidän kommenttinsa kaupan jälkeen olivat tavallisuudesta poikkeavia.
 
Nämä tuoreet miljonäärit ilmoittivat maksavansa mielellään satojen miljoonien verot Suomeen, olihan Suomi kouluttanut heidät ja tukenut heidän aloittavaa yritystään. He ilmoittivat myös, että yhtiön konttori ja työpaikat jäävät edelleen tänne, koska Suomi on paras paikka asua ja tehdä työtä.
 
Puhe oli kokonaan muuta kuin se valittelu, mitä olemme usein korkeidenkin päättäjien suusta kuulleet. Nämä nuoret kehuivat omaa maataan kansainvälisessä lehdistössä, ylistivät sen koulutusjärjestelmää ja kertoivat, että Suomi on maailman paras maa. Jos tämä ei ole tämän päivän oikeaa isänmaallisuutta, niin mikä sitten on.
 
Näitä esimerkkejä me tarvitsemme lisää vahvistaaksemme itsenäisyyttämme. Nuoret kekseliäät ja ennakkoluulottomat yrittäjät antavat esimerkin.  He eivät vie omaisuuksiaan veroparatiiseihin vaan investoivat ne suomalaiseen työhön, työpaikkoihin ja koulutukseen.
 
Itsenäisyys edellyttää yhteisvastuuta. Suomi ei koostu viidestä miljoonasta keskenään verisesti kilpailevasta yksilöstä vaan viidestä miljoonasta kansalaisesta, jotka vievät asioita yhdessä samaan suuntaan. Se ei tarkoita ylenmääräistä rahan valtaa vaan sosiaalista yhteisvastuuta.
 
Sivistys näkyy myös siinä, miten arvostamme vanhempia sukupolvia. Sivistynyt yhteiskunta ymmärtää veteraanien ja seniorikansalaisten tekemän työn arvon. Kansalaisille on turvattava myös turvallinen vanhuus ja elämän ehtoo.
 
Suomi on tänä päivänä niin vauras maa, että se voi huolehtia jokaisesta yhteiskunnan jäsenestä, jos vain haluaa.  Se koskee yhtä hyvin lapsia, nuoria, aikuisia kuin vanhuksia. Jokaisen kansalaisen on voitava tuntea, että yhteisessä isänmaassa häntä kohdellaan samalla tavalla kuin muita.
 
Itsenäisyys on tervettä omanarvontuntoa. Me voimme olla aidosti ylpeitä tästä maasta ja sen saavutuksista. 
 
Me tunnemme omat arvomme, mutta emme näe vieraita kulttuureita uhkana omalle elämänmuodollemme. Päinvastoin, toteamme että kulttuurien vuorovaikutus on aina ollut osa suomalaisuutta. Karjalaisille, jos kenelle, eri kulttuurit ovat aina olleet läsnä.
 
Viipurissa, joka oli Suomen kansainvälisin kaupunki, puhuttiin suomea, ruotsia, venäjää ja saksaa. Tarinan mukaan Pyöreään torniin ei päässyt edes tarjoilijaksi, jos ei pystynyt palvelemaan asiakasta neljällä kielellä.
 
Totta tai tarua, se kertoo paljon Viipurin kansainvälisyydestä. Kun Suomi on muuttumassa pikkuhiljaa yhä enemmän monikulttuuriseksi, pitää muistaa, että se on ollut omalla tavallaan monikulttuurinen aina. Monikulttuurisuus ei ole uhka suomalaisuudelle vaan vahvistaa sitä.
 
Suomi on hyvä maa ja sellaisena me haluamme sen säilyvän. Hyvinvoiva Suomi on jatkossakin itsenäinen ja omista asioistaan päättävä maa.
 
Itsenäinen maa huolehtii omasta taloudestaan. Se huolehtii omasta sivistyksestään ja pitää huolta yhtä hyvin lapsista kuin vanhuksista. Sellaisessa Suomessa on hyvä elää.