Karjalan Liitto
 

Paula Risikko: Voimme ottaa oppia karjalaisista

Paula Risikko oli Karjalaisten kesäjuhlien juhlapuhuja Seinäjoella 19.6.2016Paula Risikko oli juhlapuhujana Karjalaisten kesäjuhlien päiväjuhlassa Seinäjoella 19.6.2016.
Eduskunnan II varapuhemies Paula Risikko korosti suomalaisten asenteen tärkeyttä puhuessaan Karjalaisten kesäjuhlien päiväjuhlassa Seinäjoella sunnuntaina 19. kesäkuuta 2016. Risikon mukaan kansakunnan menestyksen avain on elämänmyönteinen asenne ja ratkaisukeskeisyys vastoinkäymistenkin keskellä.
Risikko totesi, että Suomen historiassa Karjalan ja karjalaisten kohtalolla tulee aina olemaan oma paikkansa.

”Luovutettu Karjala elää vielä monien muistoissa. Se symboloi paljon myös niille, joilla ei omakohtaisia siteitä Karjalaan ole. Se symboloi luovuttamista, tappiotakin, mutta myös aikaisempien sukupolvien uurastusta, pienen kansakunnan kykyä selviytyä ja nousta vaikeista oloista hyvinvointiyhteiskunnaksi.”

”Tällä hetkellä valtakunnan tasolla suurimmat haasteet ja puheenaiheet ovat maamme talous, maahanmuutto sekä hallinto- ja palvelurakenneuudistus. Valtiovalta on tehnyt useita toimia, talous on lähtenyt hienoiseen nousuun ja myös kilpailukykysopimus tuo hieman kohennusta tulevina vuosina.”

Myönteisistä uutisista huolimatta Risikon mukaan vaikea aika ei kuitenkaan ole ohi.

”Meitä kaikkia tarvitaan talkoisiin vielä pitkään. Meistä jokainen voi tuoda kortensa kekoon, jotta Suomessa tulevaisuus näyttäisi valoisammalta. Perustavaa laatua oleva kysymys on, miten suhtaudumme haasteisiin – ratkaisukeskeisesti vai luovuttaen, muita syytellen. Voimme kaikki ottaa oppia karjalaisista.”

Risikko muistutti, ettei karjalaisen siirtoväen asuttaminen sotien jälkeen käynyt kivuttomasti eikä yhteentörmäyksiltäkään vältytty. Tuolloin maata tai asuntoa oli vailla lähes puoli miljoonaa karjalaista.
”Asenteet karjalaista siirtoväkeä kohtaan eivät aina olleet myönteisiä, vaikka tulijat muuttivat oman maan sisällä. Heitä arvosteltiin ja jopa nimiteltiin. ”

Risikko kiitti Karjalan Liitto ry:tä sen tärkeästä ja pitkäikäisestä työstä karjalaisten ja karjalaisen kulttuurin hyväksi.
”Karjalan Liitto ja sen jo yli 75 vuotta jatkunut toiminta ovat erinomainen osoitus kansalaisyhteiskunnan voimasta. Alkuaikoinaan Liitto oli tärkeässä roolissa siirtoväen elinolojen parantamisessa. Nyt työ karjalaisen perinteen ja kulttuurin ylläpitämiseksi sekä siteiden säilyttämiseksi luovutettuun Karjalaan on tärkeää.”

TT Jaakko Ripatin puhe Ekumeenisilla hengellisillä päivillä 13.3.2016 Lappeenrannassa

 Karjalan Liiton Ekumeeniset hengelliset päivät 12. – 13.3.2016


Juhlapuhe talvisodan päättymisen muistopäivänä Lappeenrannassa 13.3.2016


Teologian tohtori Jaakko Ripatti

Kansojen ajat ja rajat


Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet (Apt 17,26 – 27).

”Hän on säätänyt kansoille määräajat ja asuma-alueiden rajat.” Tämä talvisodan aikana usein toistettu raamatunlause joutui puntariin maaliskuun 13. päivänä 1940. Oliko kuitenkin niin, että rajat säädettiin kokonaan muualla kuin Jumalan oikeusistuimessa? Eikö valta tässäkin asiassa ollut sillä, jolla on eniten divisioonia? Eivätkö kansojen rajalinjat sentään aina määräydy vahvimman lain mukaisesti?

Maaliskuun 13. päivän rajat

Syksyn 1939 loka-marraskuun Moskovan rajaneuvotteluihin lähdettiin asenteella, että kun kansojen ylin Kaitsija kerran oli säätänyt meille asumisen rajat, niitä ei saanut muuttaa sanelemalla. Rauhanvaltuuskuntaa muistutettiin tästä radanvarsipaikkakunnilla. Helsingissä veisattiin: ”Jumala ompi linnamme.” Viipurin rautatieasemalla kuultiin: ”Kuullos pyhä vala/ kallis Suomenmaa/ Sinuun koskea ei väkivalta saa.” Ja sen päälle esitettiin vaatimus rajojen koskemattomuudesta: ”Ei tuumakaan maata, ei vedenalaista luotoakaan.”

Maaliskuun 13. päivä! Siihen mennessä oli jo saatu tietää, että vaatimukset rajojen siirrosta olivat sodan pitkittyessä yhä vain koventuneet. Jännittyneinä odotettiin uutisia Moskovasta. Kuuluisiko luovutettaviin alueisiin koko Kannas, mukaan lukien Viipuri ja Sortavala. Uskottiin niiden säilyvän. Puolustautuivathan joukot silloin syvällä Karjalassa. Odotettiin maaliskuun 13. päivää ja hallituksen tiedotetta, jonka alku sitten kuului:

”Tiistaina, maaliskuun 12. päivänä klo 17 pidettiin Moskovassa Suomen ja Neuvostoliiton edustajain välinen kokous, jossa rauhansopimuksen teksti esitettiin Suomen valtuutetuille. Sopimuksen allekirjoittaminen tapahtui tk. 13. p:n vastaisena yönä … Sopimuksen mukainen Suomen ja Neuvostoliiton uusi raja on suunnilleen Uudenkaupungin rauhassa määritelty raja. Se lähtee Suomenlahden rannikolta, Virolahden kirkon ja Paatien saaren välistä, ja kulkee suunnilleen Vainikkalan, Nuijamaan, Enson, Koitsanlahden, Uukuniemen, Värtsilän ja Korpiselän kautta, yhtyen nykyiseen rajaan Lahnajärvellä … Sopimus tulee voimaan heti ja ratifioidaan se myöhemmin.”

Yleistä mielipidettä oli rauhoiteltu helmikuun lopulle saakka pääkirjoitusotsikoilla: ”Me kestämme ja voitamme.” Uutinen uusista rajalinjoista tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Viipurin läänin Pyhäjärvellä toiminut sotilaspastori kertoo: ”Olin Pyhäjärven suojeluskuntatalossa Kokkolinnassa kuuntelemassa radiosta uutisia rauhan solmimisesta. Koolla oli sotilaita, lottia ja joku siviilikin. Uutinen oli järkyttävä aiheuttaen kyyneliä ja itkua. Miehet pyyhkivät silmiään. Kyseltiin: Näinkö tässä kävi? Oliko taisteltu turhaan?”

Tuon keskiviikkoillan tunteita olivat järkytys, suru, kiukku ja itku. ”Ihmiset todella itkivät ja pidättelivät itkuaan”. Silloin murskautui toive, jota hajaannuksessa olevat karjalaiset olivat kaikessa hiljaisuudessa pitäneet vireillä: takaisinpaluu kotiseudulle.

Raskas rauha

Rauha oli kansan enemmistölle paitsi raskas myös syvästi epäoikeudenmukainen pakkorauha. Olihan puolustettu omia rajoja väkivaltaisia valloituspyrkimyksiä vastaan. Ajateltiin: Epäoikeudenmukaisuus ei voisi jäädä oikaisematta, koska hän on säätänyt asuma-alueiden rajat.

Tänään muistamme talvisodassa kaatuneita ja haavoittuneita. Ajattelemme yli 400 000 suomalaista, jotka joutuivat jättämään kotinsa.  Erityisesti tänään on mielessäni ne yli 100 000 karjalaista, jotka joutuivat tuolloin, kärsimysviikolla, vetäytymään muutamassa päivässä luovutettavalta alueelta uuden rajan taakse.

Laatokan rannalla sijaitsevan pienen Lumivaaran kirkkoherra kertoo seurakuntalaistensa evakkomatkasta pian maaliskuun 13. päivän jälkeen: ”Oli surullista katsoa, kuinka tavarakuorma toisensa jälkeen saapui Kumolan kansakoululle kunnan opettajan hoiviin. Tuli äsken syntyneitä lapsia ja odottavia äitejä sekä sairaita vanhuksia. Kesvalahden isäntä – väkevä ja mahtava mies nimeltään Heikki Majuri - huusi minulle: Kuulkaas kirkkoherra! Meille tuli nyt pitkäperjantai”.

Kirkollinen Kotimaa-lehti totesi, että Jumala määräsi Raamatun mukaan kullekin kansalle sen asumisen rajat. Lehden mukaan Suomen kansan asumisen rajoja oli vuosisatojen kuluessa muutettu Kannaksella moneen kertaan. ”Mutta aina sinne oli palattu uudelleen. Keinotekoisilla ratkaisuilla ei olisi säilymisen mahdollisuutta.”

Vähitellen huomattiin – kuten usein tuskallisessa tilanteessa – että parasta oli tarttua käsillä olevaan hetkeen ja tehdä, mitä tehdä piti. Viipurin piispa Yrjö Loimaranta, hänkin evakkomatkalla, rohkaisi hajalleen pitkin Suomea joutuneita seurakuntalaisiaan toteamalla, että vaikka suurin osa hiippakunnan alueesta oli ollut pakko irrottaa isänmaasta, me kuitenkin odotamme uskossa ja toivossa uuden päivän koittoa. Ja piispa jatkoi heti huhtikuussa 1940: ”Tänään uuden päivän sarastuksen me nyt jo näemme siinä, että hiippakuntamme seurakunnat edelleen ovat olemassa, vaikka niiden asuinpaikat tällä hetkellä ovat hajallaan eri puolilla maata. Näilläkin seurakunnilla on omat pappinsa ja toimihenkilönsä. Mutta tämän lisäksi näihin seurakuntiin kuuluu monta sisäisessä uskonyhteydessä Jumalan kanssa elävää jäsentä.”
 

Samaa sukua

Mitä olisi tänään ajateltava ihmissuvun tulevaisuudesta ja kansojen olemassaolosta. Pohtiessaan pian talvisodan jälkeen historian tarkoituksia Moskovan neuvottelijana toiminut J.K. Paasikivi totesi kysymyksessä olevan ”yliaistillinen, metafyysillinen maailmansalaisuus – sen pitemmälle ei historiatiede ole päässyt”. Emme kuitenkaan epäile näinä aikoina kysellä: Mistä syntyy olemassaolon oikeus kansoille? Onko rajat pidettävä auki vai pantava kiinni? Onko rajoille pystytettävä piikkilanka-aitoja vai vastaanottoasemia? Voimmeko ensinkään saada selvyyttä jumalallisten säätämysten sisällöstä? Vai onko meidän vain tyydyttävä toteamaan, että Jumalan myllyt jauhavat hitaasti ja hänen ajatuksensa ovat tutkimattomat kansojen olemassaoloakin koskevissa asioissa. Apostolikin viittaa tietämisen vaikeuteen tähdentäessään, että kansojen määräaikoja ja rajoja koskeviin arviointeihin voidaan etsiä vastausta vain jumalallista totuutta ”hapuilemalla”. Otan esiin kolme näkökohtaa.

Ensiksikin Jumalan etsiminen koskettaa kaikkia kansoja. Paavalin sanoin me olemme keskenämme ja Jumalan kanssa ”samaa sukua”. Ihmiskunta on sen vuoksi herkkä jumaluudelle. ”Jumala on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa”. On sanottu, että ”kristinusko on universaalinen syvemmässä ja monipuolisemmassa mielessä kuin mikään muu uskonto” (von Wright). Sen yleisinhimillisyys, sen kaikkia kansoja koskeva vanhurskauden ja rakkauden vaatimus, on sen kaunein piirre. Mutta juuri sitä ihmissuku on pahasti vääristänyt. Väärä jumala tahtoo toteuttaa kaikkivaltiutensa väkivallan keinoin. Mutta totisen Jumalan luomistahto lähtee siitä, että kaikki kansat sitoutuisivat vapaaehtoisesti hänen Isällisen rakkautensa valtapiiriin. Vaclav Havel, Tsekin entinen presidentti, on todennut, että ”vapaus on mahdollista vain perustuessaan vastuuntuntoon sellaisen auktoriteetin edessä, joka on suurempi kuin me."
 

Kohti ihmiskunnan yhtenäistymistä

Toiseksi! Jokaisella kansalla ja kansallisuudella on oikeus omaan elämäänsä. Sanoohan Paavali: Hän (Jumala) on säätänyt niille (kansoille) määräajat ja asuma-alueiden rajat.  Kansat eivät ole ikuisia. Niillä on määräaikansa. Ja toisaalta kansallinen yhteiselämä – määräaikansa puitteissa - on osa suurempaa kokonaisuutta. Tässä tulee esiin vaikeuksia. Kuinka kykenemme hoitamaan koko ihmissuvun elinmahdollisuudet, talous- sekä turvallisuus- ja ympäristöongelmat, kansallisvaltioiden rajallisten keinojen avulla? Olemmeko kyllin kypsiä rakentaviin alueellisiin ja maailmanlaajuisiin yhteenliittymiin? Kansat kyllä kestävät, mutta miten on kansallisvaltioiden laita?

Paul Tillichin, amerikkalaisen filosofin ja teologin, sanoin ”tarvitaan välttämättä ylikansallisia yksikköjä, ja näiden on nojattava voimapotentiaaliin, joka pystyy estämään ihmiskunnan itsetuhon”. Tillich jatkaa: ”Tämä ihmiskunnan todellinen ja yhä kasvava yhtenäistyminen edustaa ja ikään kuin ennakoi sitä, mikä on transsendenttisena (tuonpuoleisena) totuutena uskossa Jumalan valtakuntaan, johon kaikki kansat ja rodut kuuluvat.”

Mutta eivät kansatkaan ole vailla merkitystä. Viime aikoina on todettu, että ihmisluontoon kietoutuneen itsekkyyden vahingoittava vaikutus on hallittavissa parhaiten ”vakiintuneissa yhteiskunnissa”. Meillä suomalaisillakin on yhä kansallisia voimavaroja hoitaa osaltamme koko ihmiskunnan päälle kaatuvia ongelmia ja pitää rajoja tarpeellisessa määrin järkevästi avoimina turvaa hakeville ihmisille. Tähän palvelustehtävään meitä tänään haastetaan. Pitäisi vain jaksaa sisäisesti sovitella, jotta voisimme olla avuksi toisille.
 

Toisenlainen valta

Kolmanneksi! Ihmissuvun ja kansakuntien alkuperä on uskomme mukaan Jumalassa, joka on auttanut meitä löytämään itsemme eli oman syvän olemuksemme. Pian sotien jälkeen ilmestyi Katekismus, jossa opetettiin, että Jumala ilmaisee itsensä luonnossa ja kansojen kohtaloissa. Tämä tosin voi toteutua vain hapuillen. Mutta ettei kaikki jäisi vain hapuilun varaan, Katekismus tähdensi, että Jumala on antanut ihmiskunnalle erityisen ilmoituksen. Hän lähetti historiaan Poikansa Kristuksen Jeesuksen, joka oli kotoisin pienestä Nasaretin kaupungista. Häntä muinainen ihmissuku sai – niin kuin Raamattu todistaa – ”katsella ja käsin kosketella”(1 Joh. 1:1). Kerran häneltä kysyttiin, että kun Jumalasta niin paljon puhut, niin näytä meille Isä. Hän vastasi: ”Joka on nähnyt minut, näkee lähettäjäni” (Joh 12:45).

Tämä Jeesus lausuu lähestyvän kärsimysviikon raamattutekstissä, pilkkaajiensa ja Rooman maailmanvallan edustajan kuullen oman käsityksensä kuninkuutensa sisällöstä: ”Minun kuninkuuteni (minun valtakuntani) ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, etten joutuisi juutalaisten käsiin. Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä” (Joh 18:36).
 

Toisia varten

Jumalan valta ja kuninkuus on erilaista. Sen puolesta ei taistele kukaan. Sillä ei ole käytössään yhtään legioonaa. Ihmiskunta seisoo yhä saman vaihtoehdon edessä kuin Pilatus, joka huokaili totuuden perään. Vaihtoehtona on väkivaltainen toiminta ihmisyyttä rusentamalla. Mutta on myös mahdollisuus katsoa Jumalaan, joka on läsnä ja käyttää totuuden ja rakkauden valtaa. Vaihtoehtona on kumartaa kuningasta, joka ”kärsi jotta meillä olisi rauha” (Jes 53). Hämärä Jumala-kuva kirkastui: Hän tuli ihmiseksi, ”meidän puolestamme”.

Kärsivän Ihmisen Pojan kertomuksessa näkyy selvästi, mikä seuraa ihmistä, joka kääntyy pois Jumalasta ja ottaa herruuden omiin käsiinsä: Ihmisyyden alasajo! Mutta on myös toisin päin. Kumarramme ristiinnaulittua kuningasta, joka tuli toisia varten. Piesty ja häväisty ihmisyys pysyy hänen vuokseen yhä edelleen Jumalan kuvana. Sillä ristin miehen kuninkuudessa näemme toivon kuvan, joka kertoo: Jumala on kärsivien ja maahan lyötyjen puolella.


Karjalaisten kesäjuhlien päiväjuhla 14.6.2015

Hyvinkää, Pihkala stadion


Marjo Matikainen-Kallström

Karjalan Liiton puheenjohtaja


Arvoisat kutsuvieraat, hyvät heimosiskot ja veljet, hyvä juhlayleisö


Karjalan Liiton 75-vuotisjuhlavuosi on noin puolessa välissä. Keväällä muistimme varsinaista perustamispäivää seminaarin merkeissä ja erilaisia tapahtumia on ollut pitkin kevättä. Vuoden kohokohta, nämä kesäjuhlat ovat varsinaista päätapahtumaa vailla  päätöksessä.  On ollut ilo pagista ja haastella taas entisten ja uusien tuttavien kesken. Menoa ja meininkiä on varmasti riittänyt jokaiseen makuun. Itselläni on joka vuosi sama valinnan vaikeus, koska mielelläni näkisin ja kokisin kaiken kesäpäivillä tarjotun ohjelman.

Tänä vuonna Uusimaa ja erityisesti Hyvinkää ovat saaneet näyttää karjalaisen voimansa ja omat erityispiirteensä. Ja hyvällä menestyksellä ovatkin näyttäneet. Avajaisia sävytti pesäpallo mitä mainioimmalla tavalla. Vaikka meitä kaikkia yhdistää karjalaisuus enemmän tai vähemmän, niin eripuolilla Suomea on siihen totta kai tullut omat paikalliset vaikutteensa. Hyvä niin. Kulttuurien kohtaaminen voi myös olla rikkaus, vaikka heti sotien jälkeen ei kyllä siltä tuntunutkaan. Mutta nyt eletään tässä ajassa. Olkaamme ylpeitä omasta karjalaisesta kulttuuristamme. Se voi hyvin, mutta ei vaalimatta.

Näissä juhlissa on tehty jokunen ennätyskin. Piirakkakisoissa oli ennätysmäärä osanottajia. Se jos mikä on kulttuurin siirtämistä tuleville sukupolville. Erityiskiitos Karjalan Liiton naistoimikunnalle, jossa on edustajat ympäri maata. Ainakin 2500 piirakkaa on saanut makuelämyksen.  Ja Lähes jokainen tapahtuma on sisältänyt jotain uutta, jotain vanhaa.
 
Karjalan Liitto tekee hartiavoimin työtä, jotta näkyvyytemme, hyväksyttävyytemme saavat arvoisensa paikan valtioneuvoston ja ministeriöiden silmissä. Liitto luo edellytyksiä etujärjestönä siten että piirit, paikalliset yhdistykset, pitäjäseurat, sukuseurat, säätiöt saavat tilaa ja olemassa olevaa oikeutusta paikalliselle työlle. Liittoa voidaan luonnehtia etujärjestöksi, jonka sateenvarjon alla kaikki voivat toimia yhteisesti sovittua visiota kohti, yhteisen strategian voimin. Liitto on yhtä kuin sen jokainen toimija ja Liiton merkitys karjalaisten etujärjestönä on suoraan riippuvainen yhteisestä voimasta. Mitä suurempi osa karjalaisista on mukana erityisesti jäsenenä, niin sitä suurempi on vaikutusvaltamme ja sitä enemmän meitä kuunnellaan. Jokainen Liiton jäsen saa mm. neljä kertaa vuodessa ilmestyvän jäsenlehden ja Karjakortin etuineen. Ja jos täällä on vielä joku, joka ei ole jäsen niin nyt on oiva tilaisuus liittyä.

Näillä sanoin haluan kiittää Uudenmaan piiriä, Hyvinkään karjalaseuraa, Uudenmaan maakuntaliittoa, Hyvinkään kaupunkia ja kaikkia talkoolaisia ja kaikkia yhteistyötahoja näiden juhlien aikaansaamisesta ja järjestelyistä. Nauttikaamme vielä hetki musiikin, sanan käytön, tanssin merkeissä. Ja nyt jo omasta puolestani sanon turvallista ja kiireetöntä kotimatkaa sitten kun sen aika koittaa.


Karjalaiset kesäjuhlat Hyvinkäällä 13.-14.6.2015


Avajaisjuhla 13.6.2015


Anu Urpalainen

Karjalan Liiton liittovaltuuston varapuheenjohtaja


Arvoisat kutsuvieraat, hyvät heimosisaret ja veljet!

Tervehdys teille, taasha myö tavattiin. Olkaatte tervetulleita karjalaisen heimon vuosittaiseen suurtapahtumaan. Keväällä tuli kuluneeksi 70-vuotta siitä kun suomen kansa pääsi irti sodan kauhuista ja pääsi rauhan töihin. Myös meidän rakas yhteisömme Karjalan Liitto täytti tämän vuoden huhtikuun 21. päivänä 75-vuotta. Liitollamme ja sen jäsenseuroilla on kunniakas historia. Vuosikymmenten kuluessa karjalaisuus ei ole sammunut. Karjalainen kulttuuri elää vahvana koko kansakuntamme keskuudessa, antaen iloa ja uskoa siihen, että isänmaan hyväksi rakentaminen on vaikeinakin aikoina mahdollista.

Ne olosuhteet, jotka heimomme joutui elämään sodan jälkeisinä vuosina, eivät olleet helppoja. Sitkeällä työllä ja yhteisin ponnistuksin on maamme rakennettu nykyiseen loistoonsa. Samaa tahtoa ja yhdessä yrittämisen henkeä tarvitaan tämänkin päivän Suomessa.
Viime liittokokouksessa päivitimme liiton arvot: karjalaisuutta korostavan perusarvomme rinnalle nostimme yhteisöllisyyden ja elämänmyönteisyyden toimintaamme ohjaaviksi arvoiksi.

Yhteisöllisyyden määrittelimme vuorovaikuttamiseksi, vieraanvaraisuudeksi, avoimuudeksi ja suvaitsevaisuudeksi. Elämänmyönteisyyden yhtenä kulmakivenä on toisesta välittämisen arvo. Mielestäni juuri tässä ajassa tarvitaan vahvaa sanontaa: olkaamme suvaitsevaisia ja välittäkäämme toinen toisistamme. Sanonta: tehkää se toiselle, minkä itse toivoisit toisen tekevän sinulle, on hyvä ohje juuri tämän ajan ihmiselle.  

Karjalaisille on kautta historian ominta ollut suuri vieraanvaraisuus ja lähimmäisistä huolehtiminen. Tämän ajan kaksi ylitse muiden käyvää ilmiötä on toisaalta lisääntyvä yksinäisyys ja toisaalla ihmisten kohtaamisen muuttuminen virtuaalimaailmaan bittiavaruudessa somettamiseksi. Kun aikaisemmin kuulumiset vaihdettiin toistemme tapaamisen yhteydessä, tapahtuu se nyt sähköisesti kohtaamatta ihmistä, saamatta koskettaa lähimmäisen hellää kättä.

Me karjalaiset välittömyyden perintönä saaneina voisimme nyt lähteä rohkeasti kampanjoimaan ihmisten kohtaamisessa syntyvän lämpimien ja lohduttavien käsien myönteisen vuorovaikutuksen puolesta. Näitä käsien ja puhujan kohtaamista tarvitsevat erityisesti ikääntyvät yksinelävät kanssaihmisemme, mutta myös nuoret tarvitsevat elävää kosketusta ikäistensä kanssa, yhtä tärkeää on elävä kanssakäyminen myös vanhemman sukupolven kanssa. Jopa perinteen siirto vaatii eri sukupolvien elävää vuorovaikutusta.

Karjalaisuus on iloista yhdessä oloa ja perinteen siirtoa sukupolvelta toiselle. Haluaankin kiittää kaikkia karjalaisia positiivisesta osallistumisesta Evakkoäiti-patsaskeräykseen. Kaunis ja samalla puhutteleva patsas seisoo kuvanveistäjä Honkasen tuottamana Karjalatalon edessä.  Tämä on oiva osoitus yhteisöllisyydestä ja perinteen vaalimisesta sekä sodan seuraukset raskaasti kokeneiden evakkoäitien kunnioittamiseksi. Lämmin kiitos kuuluu jokaiselle patsashankkeeseen osallistuneelle. Toivoa vaan sopii, ettei kansakuntamme enää koskaan joutuisi vastaavaa kokemaan mitä oli talvi- ja jatkosodan raskaat kokemukset.

Hyvät kesäjuhlien osallistujat!
Tuon näillä ajatuksilla Karjalan Liiton tervehdyksen tähän avajaisjuhlaan. Haluan samalla kiittää Uudenmaan Karjalaisseurojen piiriä, järjestelytoimikuntaa ja jokaista talkoolaista kesäjuhlien onnistumisen eteen tehdystä työstä. Myös lämmin kiitos Hyvinkään kaupungille teidän antamasta panoksesta ja myötämielisestä mukanaolosta, jonka olette antaneet juhliemme järjestelyissä.

Annetaan laulun raikaa ja naurun kaikaa sekä nauttikaamme yhdessä olostamme täällä Hyvinkäällä.




Karjalan Liiton itsenäisyyspäivän juhla lauantaina 6.12.2014 klo 12      

varapuheenjohtaja, talousneuvos
Maija-Liisa Lindqvist

Lindqvist Maija-Liisa
Karjalan Liiton varapuheenjohtaja, talousneuvos Maija-Liisa Lindqvist.



Arvoisat sotiemme veteraanit! Hyvät juhlavieraat!


Suomen tie itsenäiseksi valtioksi on ollut raskas ja monivaiheinen. Suomalaiset olivat lukuisten sotien ja rajansiirtojen kohteena satoja vuosia ollessaan niin Ruotsin kuin Venäjän vallan alla. Etupiirijaot toimivat suurvaltapolitiikassa samoin kuin nykyisin.

Karjalan heimo on ollut näiden valtapyrkimysten johdosta aina kovilla.
Venäjän keisari Aleksanteri I sopi Napoleonin kanssa Tilsitin sopimuksessa 1807 etupiirijaosta, minkä seurauksena Venäjä valtasi Suomen 1808-1809. Venäjän miehittämää Suomea ei enää luovutettu takaisin Ruotsille kuten oli tapahtunut 1721 ja 1743. Suomi liitettiin Venäjään autonomisena Suomen suuriruhtinaskuntana, ”puskurivaltiona” jolla oli omat valtiopäivät. Venäjä katsoi Suomella olevan strategista merkitystä Pietarin puolustuksen kannalta.
 Pietari Suuri oli sata vuotta aiemmin vallannut Karjalan, Viron ja Liivinmaan ja perustanut uuden pääkaupunkinsa Pietarin. Harvaan asuttu ja köyhä Suomi ei sinällään kiinnostanut Venäjää, mutta Pietarin perustamisesta saakka Venäjälle on ollut tärkeää suojata läntinen pääkaupunkinsa ja yhteys Itämerelle.

Suomi sai säilyttää ruotsalaisen lainsäädäntönsä ja yhteiskuntamuotonsa. Suomi sai Keisarillisen senaatin johdolla oman keskushallinnon ja periaatteessa oman nelisäätyisen parlamenttinsa, näin syntyi samalla erityinen Suomen valtio. Venäjän tahtoa luoda Suomesta toimiva itsenäinen yksikkö osoittaa selvästi pääkaupungin luominen. Turku oli Ruotsin vallan aikana ollut maakuntakeskus, jossa sijaitsivat piispan istuin, yliopisto ja hovioikeus, mutta Suomen pääkaupunki oli Tukholma. Viipuri oli toinen merkittävä kaupunki ruotsalaisuuden aikana. Nyt luotiin uusi pääkaupunki, kun valloitussodassa palanut Helsinki määrättiin hallintokaupungiksi vuonna 1812. Helsinki rakennettiin ennennäkemättömän komeasti osoittamaan sekä suomalaisille, että ulkomaalaisille, että oli syntynyt uusi poliittinen yksikkö, Suomen Suuriruhtinaskunta. Silloin luotiin ne instituutiot ja suureksi osaksi myös ne rakennukset, joissa Suomen keskushallinnon elimet edelleen sijaitsevat. Tasavallan presidentti harjoittaa virkaansa entisessä keisarillisessa palatsissa.

Valtiopäivät, oma sotaväki ja Suomen 1860 saama oma raha, markka, vaikuttivat suuresti Suomen valtiolliseen ja taloudelliseen elämään, samalla ne korostivat Suomen itsenäistä elämää ja loivat pohjaa täydellisen itsenäisyyden tavoittelulle.

1800-luvun lopulla oli Suomessa kasvaneet sisäiset jännitteet mäkitupalaisten, palkollisten ja torppareiden vaatiessa parempia elinmahdollisuuksia. Samaan aikaan kasvoi myös Suomen ja Venäjän välinen jännitys.

Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 Suomi korosti omaa erikoislaatuaan. Suomen taide sai merkittävää huomiota ja näin nostettiin suomalaisten kansallistuntoa.
Suomen kenraalikuvernööriksi tuli Nikolai Ivanovits Bobrikov ja alkoi aika, jota kutsutaan sortovuosiksi. Hänet murhattiin kesällä 1904 ja Suomessa ajauduttiin suurlakkoon syksyllä 1905.

Suomessa tehtiin radikaali uudistus keisarin ja senaatin yhteispäätöksellä vuonna 1906, kun toteutettiin yksikamarijärjestelmä ja yleinen äänioikeus, joka ensimmäisenä maailmassa käsitti myös naisten täyden äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden. Tältä pohjalta toteutettiin ensimmäiset vaalit v. 1907.

Ensimmäisen maailmansodan riehuessa Venäjällä oli sekasortoinen tila  lokakuun vallankumouksen jälkimainingeissa ja Suomessa Eduskunta päätti ottaa itselleen korkeimman vallan. Svinhufvudin johtama ns. itsenäisyyssenaatti esitti eduskunnalle ehdotuksen Suomen suvereenisen tasavallan tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi ja itsenäisyysjulistuksen, jonka eduskunta hyväksyi 6.12.1917.

Sosialistit eivät kuitenkaan tyytyneet eduskunnan päätökseen vaan käynnistyi punaisten vallankumoushanke. Tästä alkoi kansalaissota, joka jakoi kansaa punaisiin ja valkoisiin ja johti suuriin murhenäytelmiin. Kevään 1918 kansalaissodan päätyttyä nuori valtiomme haki linjaansa hallintomuotoihin ja poliittiseen päätöksentekoon.

Maamme kehittyi ja syntyi uusia elinkeinoja, jotka nostivat elintasoa. Karjalaisille ja koko Suomelle tärkeä Viipuri kukoisti kansainvälisenä kaupunkina jossa monipuolinen kulttuurielämä kukoisti.
Kauan ei Euroopassa rauhallinen aika säilynyt, vaan 1930-luvun loppupuolella alkoivat valtapyrkimykset nousta jälleen.
Vuosi 1939 oli maailmalla levotonta Hitlerin kasvatettua valtaansa ja Neuvostoliiton  pyrkivän Stalinin johdolla kasvattamaan alueitaan ja etupiiriään. Saksa ja Neuvostoliitto solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen 23. päivä elokuuta Moskovassa. Sopimuksen allekirjoittivat ulkoministerit Molotov ja von Ribbentropp. Myöhemmin selvisi, että sopimukseen liittyi salainen lisäpöytäkirja, jossa määrättiin valtioiden välinen tuleva raja sen jälkeen, kun eräät olemassa olevat valtiomuodostelmat on hajotettu. Lisäyksen mukaan Hitler  antaa  Neuvostoliiton vaikutuspiiriin Suomen ja Baltian maat ja varaa itselleen Puolan länsiosan. Puolan Pisa, Narew, Veiksel ja San-jokien itäpuoliset osat saa Neuvostoliitto. Syyskuun ensimmäisenä päivänä saksalaiset joukot marssivat Puolaan ja sopimusta toteutetaan. Näin käynnistyi toinen maailmansota.

Syksyn 1939 aikana huhut ja epävarmuus valtasivat suomalaisten mielet Neuvostoliiton aluevaatimusten kasvaessa. Lokakuun 5. päivänä Molotov kutsui ulkoministeri Eljas Erkon Moskovaan neuvottelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”. Samana päivänä Neuvostoliitto ja Latvia solmivat avunantosopimuksen. Suomi toteutti osittaisen liikekannallepanon 7.10.

Valtioneuvos J.K. Paasikivi matkusti 9.10. seurueineen Moskovaan neuvottelemaan. Neuvotteluissa Neuvostoliiton vaatimukset koventuivat ja Suomessa toteutettiin yleinen liikekannepano 12.10. Edellisenä päivänä alkoivat ylimääräiset kertausharjoitukset. Paasikivi ja Tanner kävivät vielä kaksi neuvottelua Moskovassa Stalinin ja Molotovin kanssa lokakuussa.  31.10. Paasikivi ja Tanner olivat matkalla Moskovaan kolmanteen neuvotteluun, kun Molotov julkisti puheessaan Neuvostoliiton keskeiset vaatimukset Suomelle. 9. päivä marraskuussa käytiin Kremlissä viimeinen neuvottelu Stalinin ja Molotovin esittäessä aluevaatimuksia Paasikivelle ja Tannerille. Suomalaiset eivät voineet hyväksyä vaatimuksia. Neuvostoliiton lehdistö arvosteli kärjekkäästi Suomea. 17.11. pidettiin Helsingin Messuhallissa isänmaallinen kansankokous, jossa puhui muun muassa Urho Kekkonen.

Muistan hyvin oman Viipurin mummini kertoneen, miten häntä aivan sydämestä riipaisi uutisia kuunnellessa. Pelko kasvoi päivä päivältä. Hän kertoi myös, että jokainen päivä alkoi ja päättyi rukouksiin perheen ja Suomen puolesta. Uhat toteutuivat ja 26.11.1939 Mainilan rajakylässä ammutut laukaukset käynnistivät talvisodan. 28.11. Neuvostoliitto sanoi yksipuolisesti irti hyökkäämättömyys-sopimuksen Suomen kanssa. Neuvostoliitto väitti Mainilan laukausten tulleen Suomen puolelta ja käynnisti suurhyökkäyksen koko itärintamalla Karjalankannakselta Petsamoon 30.11. klo 6.50. Helsinki, Viipuri ja Turku sekä yhteensä 16 paikkakuntaa olivat pommitusten kohteena. Presidentti Kyösti Kallio julisti Suomen sotatilaan. Venäjä on myöhemmin tunnustanut laukausten tulleen omalta puolelta.

Me sodan jälkeen syntyneet voimme vain arvailla millaiset tunteet ja pelot olivat suomalaisten mielessä. Itsenäisyys oli saavutettu vasta reilut 22 vuotta aiemmin ja Suomen kohtalon vuodet alkoivat. Talvisotaa käytiin kovassa pakkasessa epäinhimillisissä olosuhteissa ja silloin syntyi kuuluisa talvisodan henki. Kollaa, Suomussalmi ja Summa sekä monet rintamalinjat eivät unohdu koskaan. Suomi näytti puolustustahtonsa ylivoimaisen vihollisen hyökätessä. Joulukuun lopulla suomalaiset olivat pysäyttäneet venäläisten hyökkäykset kaikilla rintamalohkoilla. Tammikuussa 1940 eversti Siilasvuon joukot tuhosivat puna-armeijan 44 . divisioonan Raatteen tiellä. Venäjä lisäsi hyökkäyksiä Laatokan Karjalassa ja Viipurissa, mutta tammikuun lopulla Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov ilmoitti maansa periaatteellisen valmiuden keskustella rauhasta. Kuitenkin puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen helmikuun alussa Kannaksella. Suomella ei ollut riittävää asevarustusta, jotta esimerkiksi panssarivaunuja olisi voitu riittävästi torjua. Helmikuun lopulla Suomen hallitus päätti ryhtyä rauhanneuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa. Raskas rauhansopimus solmittiin 13.3.1940. Suomalaisia kaatui talvisodassa 21 396 sotilasta ja haavoittui 43 557, lisäksi 1434 kadonnutta sotilasta. Venäläisiä kaatui noin 200 000 ja haavoittui 600 000.

Suomen sotilaat sekä kotirintamalla raataneet tekivät mahdottomasta mahdollisen ja puolustivat isänmaata tehden suuria uhrauksia. Nämä 105 talvisodan kunnian päivää ovat saaneet kansainvälisessä sotilashistoriassa ansaitsemansa huomion.
Raskaat rauhanehdot johtivat alueluovutuksiin ja ensimmäinen evakkotaival alkoi Karjalan heimolle. Rauha oli vain välirauha ja edessä oli vielä raskaat jatkosodan vuodet. Karjala vallattiin takaisin syksyllä 1941 ja karjalaiset alkoivat palata evakosta koteihinsa. Sota oli hävittänyt monilta kodin, mutta uusia alettiin rakentamaan. Sotavuodet koettelivat pientä Suomea erityisesti sillä tehokkaista puolustustarvikkeista oli jälleen pulaa.

Venäläiset kävivät Saksaa vastaa sotaa liittoutuneiden kanssa ja Saksan luhistuminen alkoi. Näin Venäjä pystyi käynnistämään suurhyökkäyksen valloittaaksen Karjalan uudelleen ja tunkeutuakseen syvälle Suomeen. Ylivoiman edessä Suomen oli vetäydyttävä. Vielä heinäkuun alussa 1944 Talin-Ihantalan taisteluissa suomalaiset pysäyttivät puna-armeijan ja saavuttivat torjuntavoiton. Välirauhassa 1944 ja Pariisin rauhansopimuksessa 1947 raja Karjalassa palautui Neuvostoliiton vaatimusten mukaiseksi v. 1940 talvisodan rauhansopimuksen linjalle. Karjalaiset menettivät kotinsa toistamiseen. Lisäksi Suomi joutui luovuttamaan alueita pohjoisesta ja Petsamon. Suomi säilytti kuitenkin itsenäisyytensä eikä maatamme miehitetty.

Arvoisat itsenäisyyspäivän juhlavieraat!

Haluan vielä kiittää sotiemme veteraaneja ja kotirintamalla toimineita itsenäisestä Suomesta. Emme saa milloinkaan unohtaa miten kalliisti itsenäisyytemme on lunastettu. Valtiojohdon ja päättäjien tuleekin vastuullisesti vaalia suomalaisten turvallisuutta ja isänmaata. On huolehdittava hyvästä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta myös kahdenvälisesti naapurimme kanssa. On myös analysoitava muuttunutta Euroopan turvallisuustilannetta ja asemaamme siinä. Nato-optio on myös ennakkoluulottomasti tutkittava ja tarvittaessa tehtävä johtopäätökset.

Yhteistyö eri muodoissaan vahvistaa kansojen välistä luottamusta. Sitä me omalta osaltamme teemme Karjalan Liitossa tapaamalla Karjalan tasavallan, Leningradin oblastin ja Viipurin piirihallinnon johtoa yhteisillä seminaareilla ja neuvotteluilla esimerkiksi menetetyssä Karjalassa olevien vanhojen suomalaisten hautausmaiden suojelemiseksi pyhinä paikkoina.

Haluan vielä toivottaa kaikille hyvää itsenäisyyspäivää!


Tulosta sivu

 


 
Poutapilvi web design Oy