Karjalan Liitto
 

Kesän kotiseutu- ja sotahistoriallinen matka Karjalan Kannakselle

30.6.- 2.7.2017


Matka alkoi aamulla varhain Tampereelta Hauhon Liikenteen bussilla, jota Tomi ohjasi taitavasti kohti Lappeenrantaa ja Nuijamaan rajanylityspaikkaa. Matkalta hän poimi lähtijöitä useilta paikkakunnilta Tampereen ja Lahden väliltä sekä vielä edelleen Lahdesta Kouvolan kautta Lappeenrantaan.
Matkanjohtajamme Raija ja minä nousimme kyytiin Viipurinportin ABC:ltä, jossa matkalaisilla ja kuljettajalla olikin aika pitää sopivasti kahvittelutaukoa. Etelä-Karjalan vehmaitten maisemien kautta pääsimme Nuijamaan tulleihin ja melko joustavasti sujuivat rajamuodollisuudet siellä, kun ei mitään suuria jonojakaaan ollut. Euroja vaihdoimme rupliksi uudessa pankissa jo ennen tullia.
Kauniit maisemat ilahduttivat silmiä Saimaan kanavaa myötäilevällä tiellä. Ohi Viipurin huristimme ohitustietä pitkin ja sitten halki Karjalan Kannaksen. Sotahistiallinen kohteemme osui Kuuterselän taistelupaikoille, jonne nyt vapaaehtoiset sotahistorian harrastajat ovat entisöineet puiden rungoilla vahvistettuja taisteluhautoja. Metsään on rakennettu siltoja ja polkuja. Suomalaisten kesäkuussa 1944 rakentaman pallokorsun sodassa räjäytetyt jäännökset ovat helposti nähtävillä. Opastaulut, venäjäksi ja osin suomeksikin,  selvittävät siellä käytyjen taisteluiden kulkua kesällä 1944.  Neuvostojoukkoja oli kaksi armeijakuntaa hyökkäämässä väellä ja voimalla. Suomalaisia tällä osalla VT-linjaa oli vain noin 5.000 miestä. Kesäkuun 9. päivä Valkeasaaressa alkaneen rajun hyökkäyksen tavoitteena Stalinilla oli kolmessa viikossa rynniä Helsinkiin. Kuuterselkä menetettiin 14.-15.6. käydyssä taistelussa ja suomalaisten oli peräännyttävä Viipuri-Kuparsaari-Taipale-linjalle.
Syvissä ajatuksissa ja hiljaisina lähdimme sieltä. Matkamme jatkui kohti Vammelsuuta ja siellä kohteenamme oli Rakkauden hauta. Bussissa Raija kertoi tositarinan siitä, miksi Rakkauden hauta ja sen viereinen bysanttilaismallinen kirkko sinne aikanaan tehtiin. Opastauluista katselimme kirkon ehjää kuvaa räjäytettyjen jäännösten vierellä. Venäläinen taiteilija on ihan viime vuosien aikana valmistanut naispatsaan Maria Kartavtsevan hautapaadelle ja pienen nallepatsaan sen edustalla olevalle kivelle. Paikalla on merkitystä myös venäläisille kävijöille ja nyt sinne onkin laitettu kukkaistutuksia Marian muistoksi.
Vammelsuusta ajelimme kaunista rantatietä pitkin ja Terijoen kautta matkasimme Raivolaan hotelliin. Illallisen jälkeen väsyneinä oli hyvä lintujen liverrystä kuunnellen majoittua yölevolle.

Kotikyliä ja sotahistoriaa

Seuraavana aamuna matkasimme aamiaisen jälkeen taas kauniille rantatielle ja Kuokkalasta kohti Kivennavan Linnamäkeä. Sinne tuli oppaaksi professori Jevgeni Balasov. Totesimme kasvuston seasta aikanaan olleen Kivennavan pappilan rakennusten kivijalkoja sekä kenraali Aaro Pajarin vuonna 1943 valmistuneen ns. Pajarin kirkon jäännöksiä Linnamäellä. Sieltä Balasov opasti ryhmää Kankaan hautausmaan lähellä olevia bunkkereita tutkimaan.

Kivennavan Linnamäki. Kuva Ritva Rikka.

Kirkonkylässä nousimme ohi kulttuuritalon entiselle kirkonmäelle. ”Ikuisuuden Portille” matkanjohtajamme laski sinivalkoisen kukkakimpun esivanhempiemme ja siellä eläneiden sukujemme muistoksi. Viime vuosien aikana kirkonkylästä on muodostunut nykyasukkaiden keskus kahviloineen, toreineen  ja kymmenine kauppoineen. Meistäkin monet kävivät iltapäivätauon aikana kahvittelemassa sekä ostoksilla. Kotikyliinkin oli menijöitä, mm. Raivolassa, Tammiselässä, Polviselällä, Kaukolempiälässä, Liikolassa, Voipialassa, Vuottaalla, Kauksamossa.
Kirkonkylästä lähdimme Kekrolan kautta kiertäen kohti Siiranmäkeä. Hyvin vaikeaa oli ajotien varrelta katsoa parin-kolmen viime vuoden aikana tehtyjä puuston kaatoja, kantojen raivausta ja hiekan kaivauksia  Soppikylän, Räikylän ja Kanalan kylien maastossa. Niissä kylissä juurensa olevien matkalaisten mielissä näky tuntui pahalta ja oli masentavaa nähdä hirvittävää luonnon raiskausta.
Suurselkälän kohdalla Siiranmäkeen kääntyvän tienristeyksen  paikalla jäin itse pois bussista. Halusin käydä vielä kerran isäni suvun kotitalon kohdalla, talon n:o 16. Kuljin Kanalaan vievää hiekkatietä, joka nyt oli suurten hiekkakuormien kuljetukseen kunnostettuna tasainen ja tukeva entisen kuoppaisen ja vetisen savitien sijasta. Jättiputkien ja korkeiden nokkosten välistä pujottauduin ison ojan ylitse kylämme peltoaukealle. Petyin ja masennuin siinä.

Aikaisemmilla käynneilläni peltoaukea oli kukkaketoa, jossa kasvoi niittyleinikkejä, kurjenpolvia, apilaa, voikukkia ja keväisin suurina alueina valkovuokkoja. Siinä oli ollut helppo kulkea. Olen samonnut yli kahdenkymmenen vuoden ajan koko kylän alueen mäkistä kyläaukeaa. Ja löytänyt ja paikantanut sieltä myös ns. Hiiren lähteen sekä isäni Mattisedän paikalta rakennusten kivijalat. Suurselkäläläisten talojen neuvostoaikaisina kivijalkakiviröykkiöinä pihlajineen, pajuineen ja muine pensaineen siellä täällä ovat helpottaneet kymmenien vuosien takaisten kotitalojen rakennusten  paikantamista aina toissavuotiseen viime käyntiini saakka. Nyt kaikki kiviröykkiöt, kaikki puut ja pensaat oli tyystin poissa. Kaunis kukkaketo oli syvältä kynnetty ja äestetty varmaan viime vuonna. Pehmeässä mullassa kasvoi saviheinää ja jättiputkien taimistoa aina kyläaukeamaa reunustavien metsien reunoihin saakka. Suuresta Roskar-siipikarjatilasta oli sinne ajettu myös korkeat, leveät ja pitkät lantakasat. Haju oli sen mukaisen pistävä. Ja vain muutaman sadan metrin päässä Kanalassa kohosi valtava hiekkavuori yli puiden latvojen. Kaivetaankohan Suurselkäläkin pois? Onko se selkä syvää hiekkaa?

Itku tuli! Olen menettänyt isän kotipaikan Kivennavalta! Totean Ilmari Pimiän runon sanoin: Ei ole meillä enää Kivennapaa… Ennen talvisotaa isä oli ostanut omalta Antti-isältään ja Ilmari-veljeltään sen Antin vanhemmiltaan perimän Mikkolan pientilan. Kauppakirja on minulla. Siinä on allekirjoitukset kauppahinnan suorituksista, Ilmarille loppusumma vielä muutamia vuosia jatkosodan jälkeen. Silloin oli isälläni ja äidilläni rakenteilla oma talo Vehkalahdella. Tiukilla he olivat!
Lähdin pois kävelemään kohti Siiranmäen muistomerkkiä, jonne bussimme oli vienyt muita matkakumppaneitamme. Siellä professori Balasov kertoi rajuista torjuntataisteluista 13.-16.6.1944. En jaksanut kuunnella vaan kävelin vähän kauemmas ajatuksiini vaipuneena.
Toisilla kotikylissään käyneillä oli hyviä kokemuksia. Joku löysi koulun jäännöksiä, joku toinen taas äitinsä kotitalosta osan rappusia ja villiintyneen ruusupensaan taikka angervopensaan. Ohjustietä pitkin ajoimme kirkonkylään ja sitten maantietä ohi Vienolan, Tahoslammen, Uupuneen, Pamppalan ja Rantakylän. Alkuillaksi saavuimme Viipuriin ja hotelliimme Druzhbaan. Aurinkoinen ja lämmin ilta kutsui iltakävelylle illallisen jälkeen.

Suurselkälä. Kuva Ritva Rikka.


Viipurissa ja paluu Suomeen

Kolmantena aamuna lähdimme aamiaisen syötyämme kiertoajelulle Viipurin eri kaupunginosiin. Jotkut halusivat mennä tutustumaan Monreposin puistoon ja sinne heidät vietiin bussilla, koska kävellen olisi mennyt paljon aikaa ja energiaa. Monreposin puisto on niin laaja, että sinne lähtijän täytyy varata aikaa riittävästi eri nähtävyyksiä varten.
Viipurikiertoajelun jälkeen meille oli tilattu käynti Viipurin kasarmissa nyt olevaan Talvisotamuseoon. Valeri-oppaan innostuneen kertomuksen avulla tutustuimme museoon kerättyihin esineisiin ja kuviin. Ostos- ja kahvitauon jälkeen lähdmme kohti Nuijamaata ja sieltä rajan yli Suomeen. Joustavasti sujuivat kaikki rajamuodollisuudet tälläkin kertaa.
Mielenkiintoinen ja uusia kokemuksia tarjonnut matkamme onnistui olosuhteiltaan hyvin poutaisena pysyneen säänkin ajan. Onkin aiheellista kiittää hyvistä järjestelyistä Raijaa ja mukavaa kuljettajaamme Tomia sekä kaikkia yli kolmeakymmentä matkakumppania, joista monista minulle tuli kolmen päivän aikana hyviä ystäviä.

Teksti ja kuvat: Ritva Rikka

Karjalaisseurojen Kymenlaakson piirin keväinen kulttuurimatka Karjalaan 2017


Perjantai:
Viikonvaihteeseen 26.-28.5. ajoittunut perinteeksi muodostuneelle piirimme kulttuuri- ja kotiseutumatkalle oli tänä vuonna ollut kovasti kiinnostusta. Heti helatorstain jälkeisenä aamuna oli lähdetty matkaan.
Kokenut matkavastaava, piirimme sihteeri, Eija Vänskä-Sinkkonen sai talven ja kevään mittaan väkeä kiinnostumaan reissusta Sortavalaan, Valamoon ja Impilahdelle. Ennen rajan ylitystä ruokailimme Simpeleellä.
Tulli- ja rajamuodollisuuksiin ennätimme iltapäivällä Niiralaan, ja siinä vierähti aikaa tunnin verran. ”Pakollinen” tauko pidettiin Ruskealassa tien levikkeellä sillan kupeessa kuoharimaljoja nostellen hyvän matkan onnistumiseksi. Ihailimme tien toisella puolella olevaa maisemaa. Sinne on muutaman viime vuoden aikana rakennettu lomakylä. Siellä virtasi kuohuva koski vesiputouksineen. Virran yli oli rakennettu kauniita riippusiltoja ja kallioiselle sekä hiekkaiselle kumpareelle useita hirsirakennuksia.
Alkuillasta pääsimme Helylän kautta Sortavalan kaupunkiin, majoituimme hotelli Seurahuoneelle, jossa oli järjestetty matkalaisille illallinen.
Keväinen ilta houkutteli meitä tutustumaan kaupunkiin vielä iltakävelyn muodossa.  Ja puiston lintujen iltakonsertti oli juhlallinen.

Lauantai:
Aamulla hotellista lähdön jälkeen mentiin laivarantaan, josta toistakymmentä matkalaistamme siirtyi kantosiipialukselle päämääränä viettää koko päivä Valamossa. Päivä oli mieliinpainuva ohjelmineen siellä, kertoivat meille Valamossa kävijät illallisella. Aika monta oli sellaisia, jotka nyt pääsivät sinne ensimmäistä kertaa elämässään.
Laivarannassa käynnin jälkeen bussin keula suunnattiin tosi kauniita Laatokan rantoja myötäillen kohti Impilahtea. Se oli Vänskän suvun kotipitäjä ennen sotia. Asfalttitie jatkuu kohti Petroskoita, mutta Impilahden kyliin täytyi tyytyä ajelemaan vähän kuoppaisia hiekkateitä pitkin. Ohitimme Impilahden sahan, josta valmiit tuotteet menevät Venäjän markkinoille. Sahausjätteestä tehdään haketta, josta osa tuodaan Suomeen. Sahan omistaa Enso. Kun saha oli uusi, tuli johtaja sinne Suomesta, mutta nyt siellä on venäläinen johtaja ja työväki.
Impilahden kirkonkylässä oli kauppa, josta hankittiin retkievästä päiväksi. Kirkkoakaan ei siellä enää ole, mutta Vänskän Rauni ja Sinikka tiesivät osoittaa sen paikkaa meille muille. Rohkeasti jatkoimme bussilla vielä muutaman kilometrin eteenpäin, vaikka hiekkatie kapeni uhkaavasti. Sitten otettiin reppu selkään ja lähdimme kävellen kohti entistä Hättilän kylää.  Ylämäkeä riitti varmaan muutaman kilometrin verran. Vesipurokin virtasi rauhallisesti solisten kivisen ja vaatimattomassa kunnossa olevan kylätien vieressä. Ylämäkeen kiipeäminen sai ainakin minut hengästymään. Oli mukavaa pysähtyä ihailemaan pientareella kasvavia ketunleipiä ja rentukoita. Yritimme tunnistaa myöskin kuulemiemme pikkulintujen lajia niiden laulun perusteella. Ei ollut yhtään ainoaa rakennusta tien lähettyvillä.
Kilometrien mittaisen ylämäkiponnistelun jälkeen tulimme tiheän metsäisen osuuden jälkeen avautuvan peltoaukean laitaan. Vänskien: Sinikan, Raunin, Eijan ja Karin innostus tarttui meihinkin. Peltoaukealla tulimme ensin muutaman vanhan omenapuun luo. Niiden juurella kukkivat iloiset keltaiset esikot. Vänskän suvun rakennusten kivijalkoja ilmestyi vihreän ruohokasvuston lomasta. Tässä oli matkamme yksi etappi. Jari ehdotti kolminkertaista eläköönhuutoa ja sehän toteutettiin. Keskityimme eväiden nauttimiseen. Oli Ritvan päivä ja meitä oli kaksi Ritvaa paikalla. Kuohuviinipulloja poksahteli auki. Lauloimme Karjalaisten laulun ja Maammelaulun. Sinikka oli pienenä asunut täällä, ja nyt hän vei Karin vähän edemmäs ja sieltä he löysivät sukunsa vanhan kaivon. Jälleen raikuivat eläköönhuudot. Rauni kiirehti suurten koivujen alla oleville kivijaloille.

Hättilä ja Huunukka 2017 153 (1)

Aurinko lämmitti ihanasti, kun jatkettiin taas kävellen matkaa kohti Huunukkaa. Kun oli vaellettu pari kilsaa,  puolet joukostamme, vanhimmasta päästä, päätti kääntyä takaisin levähdyspaikastamme. Piti jaksaa kävellä bussille. Toinen osa, nuorimmat joukosta, jatkoi edelleen. He kävivät korkealta katsomassa Huunukan kylän kaunista maisemaa. Sieltä näkyi Laatokan sinistä selkää kauas aina horisonttiin asti.
Palasimme bussilla Sortavalaan hotelliin, jonne Valamon kävijätkin olivat tulleet. Reippaimmat jaksoivat vielä iltamenoihin kaupungille illallisen jälkeen.

Sunnuntai:
Aamiaisen jälkeen tehtiin pieni kiertoajelu Sortavalassa ja lähdettiin kotimatkalle. Ruskealaan saavuttuamme poikkesimme päätieltä Ruskealan marmorikaivokselle. Sinne on rakentunut matkamuistomyymälöitä, kahviloita, kuvauspaikka kaivoksen reunalle ja muita houkutuksia matkailijoille. Eija ja Rauni järjestivät bussissa arpajaiset matkan edistyessä.
Rajamuodollisuudet sujuivat loistavasti tällä kertaa. Pajarinhovissa pidettiin ruoka- ja kahvitauko ja sitten kotimatka halki kauniin keväisen Suomi-Karjalan sujui hyvin.
Hyvä on aina rajan taakse Karjalaan lähteä ja vielä parempi palata takaisin Suomeen ja kotiin!

Kirjoittanut: Ritva Rikka

Kulttuuri- ja sotahistoriallinen matka 2016

6.6.2016 048

Haminan seudun Karjala-seuran tämän alkukesän ohjelmassa oli matka sotahistoriallisille seuduille Laatokan ja Äänisen seuduille.

Maanantaiaamuna 30.5. kymenlaaksolaisten lisäksi oli matkalaisia myös Helsingistä, Joutsasta ja Lappeenrannasta. JaPi-Matkojen tilausliikenteen bussi lähti jo varhain Haminasta halki Etelä-Karjalan kohti Niiralan rajanylityspaikkaa. Ritva oli jo kokeneena matkanjohtajana lounaspaikalle Pajarinhoviin päästyä ohjeistanut kaikki papereiden täyttämiset ja niinpä rajalla ei tarvinnutkaan kovin kauaa ylitystä odotella.

Matkalaisten ryhmän koko oli 24 plus vakituinen kokenut kuljettajamme Ahosen Jarmo. Pakollisten Venäjän tullin jälkeisten ”laskenta- ja leimatarkastusten” jälkeen matka eteni ripeästi kohti Laatokan rantoja myötäilevää tietä Koirinojalle ja Surunristin muistomerkille laskimme kukat sen juurelle. Muutaman kymmenen metrin päässä olevan muistokiven juureen laskimme sytytetyn muistokynttilän kaikkien alueella käydyissä taisteluisssa menehtyneiden sankarivainajien kunniaksi.

Sotahistorian asiantuntijamme Taisto selvitti kuulijoille sekä talvi- että jatkosodan vaiheita ja alueella olleiden mottien kohtaloita. Ritvan selostus kuultiin Surunristin muistomerkin tekopäätöksistä ja sen tekijöistä. Matka jatkui Loimolan ja Uuksujoen kauniita maisemia ihaillen. Kollaalle pysähdyimme taas, poimimme orvokkeja ja kieloja, jotka veimme maljakossa siellä olevalle muistomerkille ja myös sinne laskimme muistokynttilän. Se suojattiin tuulelta paikalta löytyneen sotaromun avulla, ettei siitä mahdollisesti kaatuessa syttyisi metsäpaloa. Iltaan mennessä saavuimme ensimmäisen yön majapaikkaamme, Suojärven hotelli Kareliaan. Melko rötisköltä hotellirakennus näytti ulkoa päin, mutta majoitushuoneita oli kyllä hiljattain remontoitu. Maalinhaju sen paljasti. Illalla jäi muutama tunti aikaa tutustua paikkakuntaan.

Seuraava lämmin ja aurinkoinen aamu valkeni ja aamiaisen jälkeen paikkakunnalla asuva ja suomea puhuva paikallisopas Galina kertoi Suojärven keskustan merkittävimmistä taloista ja muista rakennuksista kiertoajelumme aikana. Ritva luennoi Suojärvestä ennen talvisotaa. Bussimatkamme heikoin tieosuus Suojärveltä kohti Karhumäkeä vei koko päivän. Valtavia suoalueita, isoja ja pienempiä järviä ja lampia sekä useita jokia näimme matkamme aikana. Siellä täällä putkahti mutkan takaa myöskin muutamien talojen kyläseutuja. Kieloja ja kulleroita oli suurina esiintyminä tien varsilla.

6.6.2016 206


Porajärvellä kuljettajamme Jarmo keitti retkikahvit. Jotkut matkalaiset piipahtivat kyläkeskuksen kaupoissa ja ehtipä kaima-Ritva Tavastilasta myös uimaan Porajärvessä. Illan suussa ehdimme Karhumäen ohitse Poventsaan katsomaan Stalinin kanavaa. Taiston sotakertomus traagisista tapahtumista siellä oli vaikuttava. Palatessamme sieltä poikkesimme Sandarmohiin, Stalinin vainojen uhrien teloituspaikalle ja hautausmaalle. Siellä tapahtuneista teloituksista kuullut kertomukset saivat ihon kananlihalle, vaikka kesäilta oli harvinaisen lämmin. Karhumäessä majoituimme hotelli Onezhkayaan. Illallisen jälkeen monet meistä lähtivät tutustumaan kaupunkiin ja sen läheisiin seutuihin. Siellähän on vieläkin nähtävissä bunkkereita ja taisteluhautojen jäännöksiä runsaasti. Suomen ajalta oleva rautatieasema kiinnosti suurta joukkoa matkalaisista.

Kun sitten seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen lähdettiin Karhumäestä, kurvasi Jarmo vielä rautatieaseman kautta. Monet halukkaat kävivät sitä rakennusta kuvaamassa, kun se on niin kaunis.
Aamuaikaan poikkesimme suurelta Muurmanskin valtatieltä sivutielle, joka johti Kivatsun luonnonsuojelualueelle. Sääsket olivat vähän kiusana, kun menimme Kivatsun vesiputousten äärelle ihailemaan valtavia vesimassoja vyöryviä koskia. Patikoimme myös puistoalueella ja tietysti kävimme myös matkamuistomyymälän tarjontaa ihailemassa.

Kontupohjassa meille oli varattu lounas ravintolassa, jonka baaritiskiä koristi Saab-henkilöauto. Prääsään teimme kiertoajelun kaunista rantatietä myöten. Edelleen matkamme jatkui kohti Sortavalaa. Nuosjärvellä oli pieni pysähdys kaupassa käyntiä varten ka Kolatselän kylässä löytyi kahvibaari. Itä-Lemetin motin muistomerkillä kävimme ennen Sortavalan kaupunkiin tuloa. Siellä yövyimme hotelli Kauniissa. Todella viihtyisät olivat hotellin huoneet ja kaupungissa löytyi loistavia ruokailupaikkoja sekä kauppoja, museoita ja muita nähtävyyksiä kunkin maun mukaan.

6.6.2016 142


Neljännen matkapäivän aamuna ei pidetty kiirettä vaan vielä jäi aikaa seikkailuun kaupungissa. Bussimatkalla Ritva luennoi Sortavalan kaupungin ja maalaiskunnan historiasta, asukkaiden vaiheista ja tunnetuista henkilöistä. Kirjailija Maiju Lassilan elosta ja tuotannosta kerrottiin. Samoin Haminassa nykyisin toimivan Jamilahden kansanopiston perustamisesta ja ensimmäisestä rehtorista Mikael Nybergistä sekä hänen musiikillisesta tuotannostaan selvitti asioita Ritva. Jänismäen myymälä- ja kahvilarakennuksessa poikkesimme tauolla ja sitten ajettiinkin jo rajamuodollisuuksiin. Kiteellä nautittiin lounas Pajarinhovissa. Kotimatkalla kuulimme Raja-Karjalaisista perinteistä ruokien ja käsitöiden osalta sekä kuuntelimme CD:ltä Karjala tanssii.
Yhdessä totesimme  matkamme olleen taaskin antoisan ja mielenkiintoisen sekä  kaikin puolin onnistuneen.


Kirjoittanut: Ritva Rikka
Kuvat: Raija Herrala

Kiitospuheena loppumatkasta:

Matkalaulu Karjalasta / sävel Karjalan Marjaana / sanat Eija Vänskä-Sinkkonen 2.6.2016

1. Meitä Ritva kivennapalainen        6. Sortavalaan suunta aamusella
    johti reissun nelipäiväisen.                ihanaa on asfaltoitu tie.
    Tehtiin retki rajakarjalainen            Jopa ryyppy maistui iltasella
    mutkat suori Jarmo Ahonen.            Kaunis suihkun paineen hyvin ties.

2. Värtsilästä alkuvauhti saatiin,        7. Taisto meille historiaa haastoi,
    Jänismäes kassit tankattiin.            Sotaretket vakavoitti niin.
    Kato nesteitä tää helle vaatii,            Vaikka muistot sodan mieltä raastoi,
    mitä kauemmaksi matkattiin.            Sotasaaliin vuoksi skoolattiin.

3. Monta suota maisemassa nähtiin,        8. Ritva paikkakunnat tunsi tarkkaan,
    illan tullen päästiin hotelliin.            kertoi asukkaitten ajoista.
    Päätä tyynyyn, sitten matka tähtiin,        Kuinka Ruotsi, Ryssä vaihtoi paikkaa,
    ihan kuin ois tullut Hiltoniin.            Sanoi: loput kato Googlesta!

4.  Galina kun hoiti aamiaisen,        9. Hermot täytyy olla täyttä rautaa,
     Porajärvel kahvit nautittiin.            miehel joka sompaa puikoissa.
     Kohti Karhumäkee matka jatkui,            Vaikka karjalaisten laulu raikaa,
     tekohampaat taskuun laitettiin.            ei se hätkäytä Jarmo Ahosta.

5. Illan tullen käytiin asemalla,              10. Hei kauas kuljin, matkan suljin
    siinä samppakaljat ryypättiin.            aarteekseni kultamuistojen.
    Vaikka oltiin karjalaisten mailla,            Pienen hetken, hauskan retken
    Höyhensaareen hiljaa hiivuttiin.            päätän kiittäen.        


Karjalaisvierailu Torreviejassa

Uusi Costa Blanca -lehdessä 4/2015 sivulla 40 on Virolahden Karjaseuran matkakertomus vierailusta Torreviejassa:
http://www.lehtiluukku.fi/lue/uusi-costa-blanca-4-2015/96111.html

 KEVÄTKESÄN MATKA LAATOKAN YMPÄRI


Lähtö 25.5.2015


Kovasti odotetulle ja melko tavalla mainostetulle reissullemme heti toukokuun viimeisen viikon maanantaiaamuna kerääntyi iloinen osallistujajoukko Haminan linja-autoasemalle. JaPi-matkojen bussi  kaartoi sinne poutaisessa kesäsäässä. Kuljettajaksi saimme venäjänkävijän, liikennöitsijä Jarmo Ahosen, jonka kielitaidosta olisi meille paljon hyötyä. Haminan Karjala-seuran väkeä oli lähtijöistä suurin osa, mutta muutaman ystävänkin olimme saaneet kiinnostumaan matkastamme.

Iloinen ja odottava puheensorina täytti bussin aina Vaalimaan raja-asemalle saakka, josta viimeiset matkalaiset tulivat joukkoomme. Raja- ja tullimuodollisuuksien jälkeen ajoimme Viipurin Veikkojen kauppa-asemalle ostoksille, rahanvaihtoon sekä aamuiselle kahville. Varsinaisen kulttuurimatkan aikana varsinkin sotahistorian asiantuntijana ansioitunut  Taisto Puustelli kertoi selostuksia ja tietoiskuja ohittamistamme pitäjistä ja suomalaisten elämästä Karjalassa ennen talvi- ja jatkosotaa. Kuulimme selostukset talvisotaan johtaneista tapahtumista, Viipurinlahden  sotatoimista sekä Viipurista luopumiseen johtaneista sattumista. Viipurin kaupungin historiasta, yleistä tietoa kaupungin asukkaista, elinkeinoista ja nähtävyyksistä ennen viime sotia kertoi matkanjohtaja Ritva Rikka.

Matkaa jatkettaessa Ritvan kertomana saatiin Kanneljärven pitäjästä yleistietoa sekä asiaa pitäjän kulttuurihenkilöistä. Mm. kirjailija Unto Seppänen oli kotoisin Kanneljärveltä. Maininta käsitti hänen elämäänsä ja kirjallista tuotantoaan. Harmonikansoittaja ja säveltäjä Viljo (Vili) Vesterinen oli myös kanneljärveläistä sukua. Kuultiin selostukset hänenkin elämästään, urastaan ja tuotannostaan. Uudehkolle huoltoasemalle pysähdyttiin kahvi- ja jäätelötauolle.

Sitten lähestyttiin Kivennapaa, Ritvan isän suvun kotipitäjää. Sen vuosisatojen aikaisena valtioiden riitamaana olemisesta, historiasta, vaakunasta ja nähtävyyksistä selosti Ritva Rikka. Pitäjän tulisieluisten kirjailijoiden: Olavi Paavolaisen, Ilmari Pimiän ja Edith Södergranin tuotannosta ja elämän vaiheista saimme kuulla. Myöskin Terijoen historiasta, alueen matkailun vaikutuksista ja nähtävyyksistä ennen sotia Ritva selosti matkakumppaneilleen. Raili Valkki, joka on harrastanut runojen lausuntaa, lausui Edith Södergranin ihanan runon ”Satakieli”. Lounastaukoa pidettiin myös Terijoella.

Matkaa jatkettiin taas. Pietaria meidän piti lähestyä pari edestakaista ajelua. Runsaasti liikennöidyltä ja monikaistaiselta moottoritieltä täytyi löytää ramppi kohti isoa liiketalokompleksia. Sieltä Jarmo nouti jo huhtikuussa anomaamme Venäjän Rajavartiolaitoksen sopimusta, jolla viimeisenä matkapäivänämme saisimme luvan mennä Elisenvaaran asemalle. Ylitimme Nevajoen ja jatkoimme matkaa jälleen useampikaistaista moottoritietä kohti Olhavajoen rannalla sijaitsevaa Volhovin kaupunkia, jossa ensimmäisen päivän päätteeksi hotellimme meitä odotti. Illallakin vielä oli yli 20 astetta lämmintä ja monet matkalaisista kävivät iltakävelyllä tutustuen kaupunkiin.

Volhovista Syvärille

Seuraava aamu oli kaunis ja auringon lämpö helli maisemia. Olimme päässeet Venäjällä vallitsevan helleaallon reunamille.
Staraja Ladogaan, vanhaan kaupunkiin tutustuimme heti kohta Volhovista lähdettyämme. Kaupungin historia tunnetaan viikingeistä ja Rurik-ruhtinaasta sekä varjaageista lähtien. Seutu oli järjestäytynyt silloin jo yhteiskunnallisesti. Vanhimmat löydöt ovat 850 – 925 jKr. ajalta. Vuonna 2003 vietettiin paikan 1250-vuotisjuhlaa. Kävelimme ja ihailimme Ladotska-joen rannalle rakennettua vanhaa linnaa ja myös luostarin alueen kauniita maisemia. Satakieli lauleli rantapuistikossa samoin monet muut pikkulinnut. Näimme myös viikinkihautakummut joen rannalla.

Aamiainen Syväriläisen luostarilla. Kuva Raija Herrala.

Puolen tunnin bussimatkan päässä sijaitsi Novaja Ladoga, = Uusi Laatokka. Vain sen kautta Leningradin piirityksen aikana laivoilla pystyttiin piiritettyyn kaupunkiin toimittamaan edes vähän elintarvikkeita kaupunkilaisille. Piiritys kesti lähes 900 päivää, syyskuusta 1941 tammikuun lopulle 1944. Se purkautui Slissenburgin sillan kohdalla. Leningradissa ruokaa oli vähän, sitä oli säännöstelty, vähimmillään vain 125 grammaa leipää per henkilö per päivä. Siksi Novaja Ladogaa kanavineen ja laivoineen kutsuttiin ”Elämän tie” -nimellä. Pysähdyspaikassamme Jarmo keitti kaasukeittimellä oikeat suomalaiset kahvit matkalaisille. Ja taas matka jatkui.

Lotinapeltoa lähestyttäessä Taisto kertoi Aunuksen alueella venäläisten hyökkäyksistä ja suomalaisten puolustuksesta. Lotinapelto oli mm. aikanaan Pietari Suuren laivaston rakennuspaikkana. Kävimme myös Syvärin voimalaitoksen alueella.

Varhain iltapäivällä lähestyimme Aleksanteri Syväriläisen luostaria ja hotelli Staraja Slobodaa, jonka majoitustaloissa sijaitsi matkalaisten seuraava illallis- ja yöpymispaikka. Ritva Rikka kertoi luostarin perustamisesta,  historiasta ja nykypäivästä. Meillä oli mahdollisuus myös tutustua luostariin ja sen laajoihin alueisiin omatoimisesti.

Aleksanteri Syväriläisen luostari. Kuva Raija Herrala.
 

Aunuslinnaan ja Sortavalaan

Keskiviikkoaamuna jatkoetapille lähdettyämme oli taivas tummien pilvien peitossa, ukkonenkin jyrähteli ja kohta alkoikin sataa vettä. Aunuslinnan kaupunkiin tutustuimme kiertoajelulla. Taisto Puustelli selvitti edelleen Aunuksen ja Tuuloksen alueella käytyjä taisteluja sekä Viteleen maihinnousua. Tien korkeassa kohdassa Rajakonnussa ihailimme Laatokkaa, joka siinteli puiden latvojen takana. Sen takarantaa ei ollut nähtävissä, vain horisontti.

Lähestyttäessä Pitkärantaa  Ritva kertoi sen historiasta ja elämästä, kun se oli osa Suomea. Pysähdyimme sinne lounaalle ja sadekin oli lakannut. Lounaan jälkeen matkamme jatkui ja ”Murheen ristillä” pysähdyimme tutkimaan paikalla olevien muistomerkkien tekstejä. Sytytimme kaksi kynttilää siellä olevien muistomerkkien juurelle. Nietjärven puolustustaistelusta ja Lemetin motista kuulimme Taiston selostukset. Laatokan pohjoisrannan kauniit maisemat ohitettiin ja sitten saavuimmekin jo Sortavalaan. Majoittumisen jälkeen matkalaisille jäi runsaasti illalla aikaa käydä vanhempiensa kotipaikoilla tai etsiä hautausmaalta suvun jäsenten viimeisiä lepopaikkoja. Riekkalansaaressa kävi osa matkalaisista ja ainakin Kari löysi isoisänsä hautapaikan.

Sortavalasta Elisenvaaraan, poikki Kannaksen ja vielä Haminaan

Torstaina aamiaisen jälkeen matkamme jatkui. Elisenvaaran ja sen aseman tapahtumista kesällä 1944 saimme taas kuulla Taiston pitämän luennon. Järkyttävät pommitukset asemalle pysähtyneisiin evakko- ja sotilasjuniin saivat aikaan satoja kuolleita, joista 2/3-osaa oli siviileitä. Ilmatorjunta vihollisen pommikoneita vastaan oli olematonta. Laskimme  muistomerkin juurelle sytytetyn hautakynttilän vainajien muistolle. Ja siellä otimme ryhmästämme valokuvia.
Paikallinen sotilashenkilö tuli myös tarkastamaan sen Pietarista noudetun rajavyöhykeluvan sekä muutamilta hän katsoi myös passin ja viisumit.

Matkalaiset Elisenvaarassa. Kuva Raija Herrala.


Elisenvaaran muistokivi. Kuva Raija Herrala.


Kurkijoen kirkon raunioiden lähistöllä pidimme myös jaloittelutauon. Sinne sytytimme myös kahdelle muistomerkille kynttilät. Sekin seutu on ollut sotanäyttämönä ja suomalaisten aikaisia rakennuksia on tuhottu paljon.

Ritva luennoi Käkisalmea lähestyttäessä sen historiasta, Suomen aikaisesta elämästä ja asukkaista, tehtaista sekä tunnetuista käkisalmelaisista henkilöistä. Heitä onkin luetteloitu runsaasti. Kiertoajelu kaupungissa paljasti sen nykytilan. Ränsistyneen luterilaisen kirkon vieressä olevalle muistomerkille sytytettiin kynttilä sankarivainajien muistolle. Lounaspaikkana oli viehättävä ravintola, josta kävelymatkan päässä tien toisella puolella oli Käkisalmen linna. Siihen ympäristöineen kävimme tutustumassa. Sen puistossa kuulimme pikkulintujen iloista viserrystä ja Vuoksen vedessä uivia sorsia ihailimme.
Kiviniemen kautta matkamme jatkui Muolaan kautta kohti Viipuria. Ritva luki kertomuksen ”Viipurinrinkeli”. Viipurin kauppahallista ostettiin viimeiset kotiintuliaiset ja jatkettiin kohti rajaa Vaalimaalle. Rajamuodollisuuksien jälkeen alkoi vielä ajo kohti Haminaa ja kohti kotia.
Onnistunut ja mieliinpainuva kesämatkamme oli hyviä ja myös ristiriitaisia muistoja täynnä. Paljon saatiin kokea ja myös oppia. Karjalamme maisemat olivat vehreitä ja kukkivia. Sota-ajan tapahtumat ja sen jälkeiset päätökset sen ovat meiltä vieneet.

Kirjoitti: Ritva Rikka
Kuvat: Raija Herrala




Kotiseutumatkailua                     


Raju raja


           Oli  ihana hämyinen yö. Odotin äitiäni, mummelia, nojaten autoon. Mikään ei ollut niin kaunista kuin aamuyö. –Onkohan nyt kaikki?, mietiskelee mummeli. – Autoon nyt, komensi mieheni, ollaan kohta myöhässä, hän jatkoi. Mummeli sukelsi takapenkille eväitten ja varavaatteiden sekaan. Matka jatkui kohti Karjalaa.

      -No niin, vesikanisteri unohtui, mummeli päivitteli. – Aja tuonne huoltamolle, neuvoin miehelleni. Hän oli jo aivan kypsä. Saimme viimeiset varusteet Karjalan reissulle. Ja sitten, linja-autoasemalle ja kaikkien halaukset. Pienoisbussi kaarsi paikalle ja saattajat sopivat kellonajoista vuorokauden päästä meidän takaisin hausta.

      Linnut lauloivat viimeistä päivää ja aurinko teki tuloaan taivaankannelle. Oli edessä ensimmäinen reissuni, kotiseutumatka mummon kotitanhuille. Äitini ja kummisetäni, myös mummon ensimmäinen lapsi, olivat syntyneet Karjalassa. Niin sitten bussi pakattiin ja viimeisenä pistolapio. Se oli hyvin tärkeää, halusin muistoksi kukkia juurineen, niin äitinikin, ja taisi siinä supista joku muukin. Sitten matkaan!

       Saavuimme raja-asemalle ja jonoa ei ollut, mutta oli rajavartioiden lakko! – Joo, just silloin kun mä olen mukana, niin täällä on lakko! RAJA RAILONA AUKEAA! Siinä se oli, lakana vedetty puusta puuhun! Olin kyllä sotilaiden ja tullin puolella, mutta meillä oli kiire.  Venäläiset taisivat antaa täydeltä laidalta tukea suomalaisille.  Mutta mitä menimmekään katsomaan.? Vanhaa kaunista Karjalaa, se oli ollut kaunis. Mutta ei ollut enää. Menisimmekö katsomaan sitä, kurjuutta ei kummempaa.
      Vihdoinkin! Olimme ohittaneet rajan ja sitten mummoni pääsi vauhtiin. Hän oli kuskin takana ja neuvoi minne mennään. Miten hän voikin muistaa joka risteyksen ja joka talon? Hän määräsi tahdin ja selitti samalla naapureidenkin nimet ja pellot. Tiestöstä ei ollut välitetty viiteenkymmeneen vuoteen, paitsi palo-ojat oli kaivettu teiden ja metsien väliin.

      Saavuimme perille ja pidimme ruokatauon. Ja vettä riitti, muillakin on kanistereita mukana.  Istuimme vanhojen raunioiden päällä ja mummo maalasi sielun maisemaa. Äitini oli syntynyt kun pommikoneet olivat jyränneet kylän päälle. Ja sitten oli lähtö ja lehmät talvipakkaseen. Lehmien vetimet jäätyivät punaiseksi kuin tomaatit. Mummon anopin nuorin tytär oli ollut synnytyksessä mukana ja kertoi sen minulle kun revimme saunan lattialaatan päältä kasveja pois. Jäi nyt edes joku muisto.

       Mutta tähän päivään! Sitten näimme että joku talutti lehmää sonnille. Myös koirien kohtalo oli julma. Melkein kaikilta oli vasaroitu toinen etutassu, jotta eivät yrittäisi karkuun. Kettinki millä ne olivat kiinni oli puolitoista metrinen, kopissa tai kuistissa kiinni.  Jatkoimme Antrean asemalle, joka oli vaikuttava. Eihän Helsingissä ollut siihen aikaan vastaavaa. Kaiken yli kattava silta oli työnäyte, minkä Karjalaiset olivat tehneet. Löysimme mummon kotitalolle, mutta pellot olivat niin soistuneet että vain miespuoliset serkkuni pystyivät tarpomaan sinne.

      Mummo oli vihainen kun ei päässyt entiseen kotiinsa. Mikäs nyt olisi kauniimpaa kuin lähteä entiseltä kotitanhueltaan pilvilinnoihin. Mutta hän oli Teräsmummo, lapsenlapset sanoivat häntä pikku-mummoksi, kun hän kutistui pienemmäksi ja hauraammaksi. Elämä opettaa, jos ei muuta kuin hitaasti kulkemaan.
      Tulimme takaisin raja-asemalle. Tavaraa lähti mukaan ja tungimme penkkien alle mitä saimme.  
No, meillä oli vain kukkia ja joku puun taimi. – Onkos jotain tullattavaa?, kuului suomaisen sotilaanhuuto bussin ovelta. – Ei ole mitään, huusi mummomme takaisin. – Tämä on vain kotiseutumatkailua, hän jatkoi istuen kaljapakaasin päällä. Joku pyyhe oli peittona. Hyvin meni apsolutilta.

Sitten  lujaa kotiin päin. Oli jälleen yö, uni hiipi silmiin. Mummoni vain naposteli sipsejä ja
hörppäsi entisen kotinsa kaivosta tuotua vettä kun reissu oli tehty, uutta odoteltiin. Mummo
hörppi välillä kolajuomaa, kahvi oli loppunut. Siitäköhän hän tuon tarmonsa sai? Mallia
nuoremmillekkin.  Taisipa ne voimat olla siitä kotikaivon vedestä.

Soile Lehto

HAMINALAISTEN KESÄMATKA SUOMENLAHDEN YMPÄRI


Lähtö 2.6.

Kovasti odotetulle ja paljon mainostetulle reissullemme heti kesäkuun alun maanantaiaamuna iloinen osallistujajoukko kerääntyi Haminan linja-autoasemalle, kun JaPi-matkojen bussi sinne  kaartoi poutaisessa kesäsäässä. Kuljettajaksi saimme venäjänkävijän Jarmo Ahosen, jonka kielitaidosta olisi meille paljon hyötyä. Haminan Karjalaseuran väkeä oli lähtijöistä suurin osa, mutta muutaman ystävänkin olimme saaneet kiinnostumaan matkastamme.


Iloinen ja odottava puheensorina täytti bussin aina Vaalimaan raja-asemalle saakka. Raja- ja tullimuodollisuuksien jälkeen ajoimme Viipurin Veikkojen kauppa-asemalle ostoksille, rahanvaihtoon sekä aamuiselle kahville. Varsinaisen kulttuurimatkan aikana varsinkin sotahistorian asiantuntijana ansioitunut  Taisto Puustellin kertomana kuulimme selostuksia ja tietoiskuja ohittamistamme pitäjistä ja suomalaisten elämästä Karjalassa ennen talvi- ja jatkosotaa. Kuulimme selostukset talvisotaan johtaneista tapahtumista, Viipurinlahden ja Tienhaaran sotatoimista sekä Viipurista luopumiseen johtaneista sattumista. Viipurin kaupungin historiasta kertoi matkanjohtaja Ritva Rikka.


Ohitettuamme Viipurin kaupungin kuulimme Taistolta tietoja Viipurinlahden taisteluista kesällä 1944. Koiviston kauppalaa, maisemia, laivojen rakentamista, talonpoikaispurjehdusta ja kirkon historiaa valotti kuvien kera Ritva. Pidimme kahvitauon kirkon lähellä ja sytytimme muistokynttilän kirkkopihassa olevalle muistomerkille.




Matkaa jatkettaessa Taiston kertomana saatiin käsitys Kuolemajärven ja Uudenkirkon pitäjistä, VT-linjasta Vammelsuussa ja niiden merkityksestä molemmissa sodissa. Vammelsuussa sijainneesta Maria Kartavtsenin ja rikkaan miehensä Jevgenin omistamasta Villa Marijoki -huvilasta, Marian kuoleman jälkeen tehdystä hautamuistomerkistä sekä ortodoksisesta kauniista kirkosta Ritva luki Emmi Mikkolaisen kirjoittaman tarinan ”Rakkauden hauta”. Kevyenä alkanut sade ei hidastanut käyntiä sotien aikana tuhoutuneiden kirkon raunioilla ja Marian muistopaadella. Iloksemme viikkoa aiemmin näkemiemme hautapaaden päällä olleiden lautatelineiden tarkoitus selveni, kun paikalla ollut taiteilija poisti veistämiensä nais- ja lelunallepatsaiden päältä muovit. Siellä oli myös naismalli, nuori nainen, joka englanniksi kertoi taiteilijan vielä viimeistelevän patsaita. Niihin oli tulossa pronssipinta, kuten oli ollut sodassa tuhoutuneissa patsaissakin. Näin entistetyn käyntikohteen turistimäärä varmaan lisääntyy paljon patsaiden valmistumisen myötä. Sytytimme muistokynttilän kivipaaden juurelle, missä oli maalattuna Marian nimi, syntymä- ja kuolinaika.


Ajelimme Vammelsuusta kohti yöpymispaikkaamme Terijokea. Taisto selosti ns. Terijoen hallitusta. Kiertoajelumme aikana Terijoen keskustassa menimme Otto-Ville Kuusisen palatsin ohi. Ränsistynyt pylväin koristeltu rakennus on ollut varmasti kaunis aikanaan, nyt jo purkukuntoinen. Terijoen ev.lut.kirkon pihalla olevalle sankarivainajien muistomerkille sytytimme kynttilän ja pääsimme käymään myöskin kirkossa. Lauloimme suvivirrestä ensimmäisen säkeistön siellä ja paikalla olleet paikkakunnan asukkaat ilahtuivat asiasta. Sitten olikin jo aika mennä Gelioshotelliin majoittumaan ja illalliselle.

Terijoelta Kronstadtin kautta Pietariin

Seuraava aamu oli sateen jälkeen vielä jonkin aikaa kosteahko, mutta sitten auringon lämpö alkoi kuivata maisemia. Ritva kertoi Terijoen ihmisten elämästä  1900-luvun alkuvuosista talvisotaan päättyneeltä suomalaisajalta, elinkeinoista, liikenneyhteyksistä, kouluista ja kuuluisuuksista, joista nimekkäin lienee ollut taiteilija Ilja Repin. Taisto selosti Siestarjoen vaikutuksesta, rajalinjasta, kivääritehtaasta sekä matkan joutuessa Pietarin patotiestä ja tekosaarista linnoituksineen.
Kronstadtissa kiertoajelun aikana kuulimme saaren historiallisista tapahtumista, kävelimme puiston halki katsomaan satamassa olevia sotalaivoja ja tutustuimme myös ortodoksiseen kauniiseen kirkkoon sisältä ja ulkoa sekä sen edessä olevalla aukiolla näkyviin sotasankareiden patsaisiin. Sitten lähdettiin matkaamaan edelleen ja ajoimme tunnelissa Suomenlahden ali. Alitus varmistaa laivojen pääsyn Pietarin satamaan. Tunneli oli melko lyhyt, odotin paljon pitempää matkaa meren alla. 



Maisematietä mentiin sitten kohti Pietarhovia, tsaariperheen loisteliasta kesäpalatsia. Puolentoista tunnin aikana saatiin pikapuolinen näkymä palatsin puistoon istutuksineen, suihkulähteineen, kanavineen ja rakennuksineen. Aurinkoinen lämpö hiveli kullattuja patsaita, palatsin koristeita ja kirkon kupolia häikäisevästi. Matka jatkui Pietarin kaupunkiin Narvanportin ohitse ja kiertelimme nähtävyyksiä ihaillen päivälliselle sivukadun varrella olevaan ravintolaan. Kuljettajamme Jarmo tunsi Pietarin kaupungin ”kuin omat taskunsa”. Hän osoitti ohiajaessamme merkittävämmät kohteet kaupungissa, Iisakin kirkon, Talvipalatsin, Nevajoen rannoilla sijainneet kivitalot ja muut rakennukset sekä eri henkilöiden patsaat. Majoituttuamme Moskovahotelliin oli ilta täysin vapaata aikaa omin päin kaupunkiin tutustumiseen. Ainakin osa ryhmästämme suunnisti Nevskin luostarin puutarhaan ja iltajuomien pariin valtakadun vieressä olevaan kellaripaikkaan.

Pietarista Narvaan

Keskiviikkoaamuna Pietarista lähdettyämme oli ilma lämmennyt jo korkealle ja iltapäivällä se nousi hellelukemille. Laitakaupungin teollisuuslaitosten ja korkeiden kivitalojen jälkeen maisemaan antoi näkemistä monista kirjoista tuttu Inkerinmaan maaseutu viljelyksineen ja rakennuksineen. Kingiseppin taajamassa pidimme taukoa, etsimme kahvilaa ja kauppaa, mistä hankimme vesipulloja ja naposteluherkkuja matkaviihteeksi. 


Aikaisin iltapäivällä Ivangorodin kaupungissa sitten siirryimme Venäjältä Viron puolelle. Komean Iivananlinnan tornit ja muurit Narvajoen itärannalla olivat vaikuttavan näköiset. Linnaa alettiin rakentaa 1492 tsaari Iivana III:n toimesta. Narvajoen sillan jälkeen olimme Narvan kaupungissa, jonka rantaa hallitsi massiivinen Hermannin linnoitus. Siitä oli ensimmäinen maininta jo v. 1277. Sekä linna että ympäröivä kaupunki myytiin Saksalaiselle Ritarikunnalle 1347. Venäjän hallintaan Narva joutui 1558, mutta 1581 alueen sai Ruotsi. Venäjä valloitti 1704 Narvan itselleen halliten aluetta Viron 1918 itsenäistymiseen saakka. Nykyisin Narva on vironvenäläisten kaupunki, jonka asukkaista n. 94 % on venäjänkielisiä. Siellä on teollisuutta; saha-, pellava- ja elintarviketeollisuutta sekä sähköntuotantoa. Myös Tarton yliopiston Narvan toimipisteessä on yliopisto-opetusta nuorille. Molempien kaupunkien historiaan meidät tutustutti Taisto.


Aurinkoisen iltapäivän aikana kävimme katsomassa Narvasta noin 15 kilometriä pohjoiseen Narvajoen suussa olevaa Narva-Joesuun kylpyläkaupunkia. Siellä on pitsihuviloita, funkkistyylinen kylpylä ja monia kilometrejä pitkä kaareva hiekkaranta. Kodikas King-hotelli otti meidät suojiinsa ja illallisen jälkeen monet matkalaiset pääsivät jo yöpuulle.

Narvasta Tallinnaan, laivalla Helsinkiin ja vielä Haminaan

Torstaina aamiaisen jälkeen matkamme jatkui Virossa Suomenlahden rantoja seuraillen. Sinimäelle menimme useiden maiden pystyttämien sotamuistomerkkien hallitsemalle mäennyppylälle ja sen alueen maailmansotien tapahtumista saimme taas kuulla Taiston pitämän luennon. Laskimme yhden muistomerkin juurelle sytytetyn hautakynttilän eri kansallisuuksia olleiden sankarivainajien muistolle. Ritva luki vaikuttavan runon ”Rohkeat miehet”. Monen silmäkulmassa oli kosteaa.



Tallinnan kaupunkia lähestyttäessä Ritva esitteli sen historiaa, sillä kaupunkihan on jo yli 850 vuotta sitten perustettu. Se on ollut vaikuttava kauppapaikka ja usean hallinnon alainen. 1500-luvun puolivälin jälkeen 1700-luvulle Ruotsikin hallitsi sitä silloin, kun Ruotsi oli laajimmillaan. Venäjän keisarikunta hallitsi Tallinnaa 1721 – 1918. Silloin Viro kuitenkin säilytti saksalaisen hallinnon ja instituutiot Venäjän vallan loppupuolelle saakka. 2000-luvun liikenteestä, asukkaista, opiskelusta, nähtävyyksistä sekä nykymatkailun näkymistä piti luennon Ritva. Tallinnassa meillä oli runsaasti aikaa ennen kuin nousimme Helsinkiin vievään autolaivaan, jonka buffetpöydän antimia saimme nauttia matkan aikana. Helsingin satamasta alkoi vielä ajo kohti Haminaa ja kohti kotia. Antoisa ja mieliinpainuva kesämatkamme oli hyviä muistoja täynnä. Tyytyväisinä matkalla olijat kyselivät ensi kesän matkasuunnitelmia ja monta halukasta ilmoittautui jo, vaikka ei ole määränpäätäkään päätetty.

Kirjoitti: Ritva Rikka
Kuvat: Raija Herrala



Nummen Karjalaisten matkakertomus

Matka muistoihin alkoi lauantaiaamulla Saukkolassa ja kesti koko kauniin kesäisen päivän. Olimme virittäytyneet monenlaiseen nähtävyyteen, mutta yllätyksiä tuli .
Päivän kulku Forssan kaupungin historiasta  Karjalan kunnaille oli melkoinen loikka menneeseen.   Lähdimme kaupungista   tapahtumarikkaana  lauantai-iltapäivällä  kotimatkalle ja poikkesimme  metsäteitä kulkien  pieneen kylään  Forssan liepeille, Rajarantaan.

                                                                                               

Portista pihaan astuessamme oli hämmästys melkoinen, edessä oli pieni karjalainen kylä tyypillisineen rakennuksineen ja kaikkialla oli paljon kukkia kaunistamassa vehreää pihapiiriä. Aluksi oli vaikeaa löytää parasta kohdetta silmille ja mielikuville, koska nähtävää oli niin runsaasti.
Erkki ja Hilkka Känkänen olivat  saaneet   elantonsa  maanviljelijöinä  alkaen  luovutettujen tilusten maista aina 1990-luvun  alkuun asti, jolloin poika miniän kanssa ottivat tilan haltuunsa ja jatkoivat perinteitä viljellen viljaa, mutta elämäntilanteet muuttivat suuntaa ja he alkoivat vihannesten viljelyyn.        

                                      

Erkki  Känkäsen  karjalaisen  kylän rakentaminen alkoi  15  vuotta sitten ja tontille kohosi  kaunis hirsinen päärakennus ulkorakennuksineen.  Kaikki  valmistui  vähitellen  omin käsin, matkat  muistojen kotiin Karjalaan toivat aiheen uuteen kuvaan ja kertomukseen.  Jokaisella  rakennuskohteella   pihapiirissä oli oma tarinansa . Ne toivat Karjalan kotiseutuineen  lähemmäksi.  Kun saavuimme portille,  meitä ”tervehti” pienoiskoossa  Muolaan  kirkko. Kirkon sisällä olivat murheen  aiheuttaneet  kuvat menneestä,  luettelot  sodassa  kaatuneista – vangiksi  joutuneista. Kuva  Muolaan alkuperäisestä  kirkosta oli  kirkon seinällä muistoja herättävänä monumenttina.     

Saavuimme pääoven eteen,  tervehdimme  isäntäparin  ja sitten alkoi opastettu kierros Karjalan perinnekylässä.       

                                                                                                                                                   
Merkittäviä olivat  rakennusten  ulkoiset puitteet  karjalaisuudesta. Väreinä punamulta, korostamassa perinteiset pitsikuviot räystäitten reunoilla ja pilkahdus mustasta  väristä. Karjalan omia värejä – maa ja sydänveri. Tosin pitsikuviot ovat enemmän rajakarjalaista tyyliä, mutta kauniita ne ovat hirsitalon koristeina Rajarannassakin. 


Pihan  tarinoita olivat erilaiset  esineet ja rakennukset. Suurin esine ehkä oli reestä valmistettu Karjalan kukko, jonka kyljissä olivat isännän keräämät luovutetun Karjalan kaikkien pitäjien vaakunat, se oli vaikea tehtävä.  

                                                                        
Päätalon seinässä  ulkopuolella olivat puutaulut kertomassa evakkotiestä  Erkki ja Hilkka Känkäsen yhteiselämän  alkuvaiheista.  Koko kertomus  siitä, miten  Viksbergin kartanon 17 luovutetusta tiluksesta evakkoväki alkoi saada leipänsä ja mahdollisuuden uuteen elämään. Tauluissa  näkyivät  perheen elämänvaiheet kuvina ja teksteissä. Ne  kertoivat raskaasta työstä, ikävästä ja kuitenkin ilosta tehdä työtä oman kodin  ja perheensä hyväksi.


Jokaisen rakennuksen seinässä oli  kuvia ja kertomuksia luovutetun Karjalan muistoista, ne kertovat jälkipolville, miten niistä  rakennettiin  Pikku-Muolaa!   

                  
Eira Vihersaari  

Nummen Karjalaiset sihteeri




KEVÄINEN KULTTUURIMATKA KARJALAAN


Viikonvaihteeseen 24.-25.5. ajoittunut perinteeksi muodostunut piirimme kulttuuri- ja sotahistorialliselle matkalle oli tänä vuonna ollut kovasti kiinnostusta ja niinpä melkein bussin täydeltä oli väkeä aamutuimaan iloisella mielellä rajamuodollisuuksissa Vaalimaalla. Ensimmäisten lähtijöiden reissuun lähtö oli ollut jo pari tuntia ennen viimeisten tullessa Rajahovista mukaan.
Kokenut matkavastaava, piirimme sihteeri, Eija Vänskä-Sinkkonen sai talven ja kevään mittaan reissusta kiinnostumaan ikäihmisistä alkaen aina nuorehkoihin pariskuntiin ja sisaruksiin Karjalan Kannaksen alueen talvi- ja jatkosotien tapahtumista sekä siellä Suomenlahden hiekkarantakulttuurin  historiasta. Sotahistoriasta matkan aikana kertoi tuttu everstiluutnantti Esa Urhovaara.

Tulli- ja rajamuodollisuuksiin ennätimme kakkosena busseista, joten siinä vierähti aikaa tunnin verran. ”Pakollinen” tauko pidettiin kohta rajan jälkeen Viipurin Veikkojen kahvila- ja kauppaliikkeessä rahanvaihtoineen ja ostoksineen. Lounaalle pääsimme Viipuriin Eijan tilaamaan Viipurihotellin ravintolaan.

Viipurista suuntasimme rantatielle kohti Koivistoa. Matkalla sinne osuimme Sommeen kylään paikalle, jossa Esa selosti jatkosodan hyökkäysvaihetta 25.6. - 8.12.1941 välisenä aikana. Presidentti Ryti totesi Suomen olevan sodassa Neuvostoliiton kanssa 25.6.-41. Sotatoimien selostus oli aika mutkikas ja moniulotteinen, mutta seuraavassa vain tiivistelmä tapahtumista.
 
24.8. suomalaiset joukot tekivät Viipurinlahden ylimenon Lihaniemen, Piispansaaren ja Porkansaaren kautta. Joukkojen komentajana oli kenraali Oesch.
Vihollinen oli päässyt hyökkäyksissään elokuun loppupuolelle mennessä lähelle Viipuria. Suomalaisten saartorengas ympäri Viipuria sen itäpuolella kiristyi 26.-27.8.-41. Neuvostoliiton marsalkka Voroshilov halusi pitää Viipurin vihollisen hallussa viimeiseen saakka. Se osoittautui virheeksi, totesi Esa Urhovaara. Mutta marsalkan joukot alkoivat ilman lupaa irtautua ja lähteä Leningradin suuntaan. Se vetäytyminen muuttui hajanaiseksi ja kaoottiseksi pakomatkaksi. 29.8. suomalaiset joukot etenivät tyhjään Viipuriin. Silloin 1.9. vihollisen hajanaiset joukot alkoivat antautumisen, ilman raskasta kalustoaan. Porlammin – Sommeen alueella oli motitettu vihollinen niin, että antautumisen yhteydessä suomalaisten saama sotasaalis käsitti: tykkejä 306 kpl, kranaatinheittimiä 246 kappaletta ja noihin edellämainittuihin yhteensä ammuksia noin 65000 kappaletta, konekivääreitä 272, autoja 673, traktoreita 300 ja hevosia 4500. Lisäksi kivääreitä ammuksineen valtavat määrät. Venäläisiä vankeja oli noin 9000, mukaanlukien kenraalimajuri  Vladimir Kirpitsnikov. Hän oli ainoa Neuvostoliiton armeijasta kenraalin arvoinen vangiksi jäänyt. Ja hänelle kävi huonosti aikanaan vankeja palautettaessa. Suomen tappiot olivat 2215 miestä, kokonaisvahvuudesta 49000 sotilasta.

Porlammin motin selostus 24.5.2014.


Koiviston kirkolle saavuttaessa pidimme jaloittelutauon, jolloin kirkkopihaa kierrellen saimme kokea, kuinka kauniilla paikalla vuonna 1904 rakennettu muhkea punagraniitista rakennettu kivikirkko sijaitsee. Sytytimme muistokynttilän ja laskimme kimpun valkoisia tuomenkukkia kirkkopihassa olevalle muistomerkille ja kaikki yhdessä lauloimme laulun ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu”. Tilaisuus oli harras ja vaikuttava ja ensikertalaiset kehuivat sitä suorastaan sykähdyttäväksi.

Koivistolta jatkoimme matkaa rantatietä pitkin ja saavuimme Vammelsuuhun, joka oli Uudenkirkon rantakylä Suomenlahden rannalla. Kauniilla paikkakunnan rannoilla oli hellesäästä johtuen runsaasti paikallista ja Pietarista lauantaivapaata viettävää väkeä nauttimassa keväisen luonnon vihreydestä ja auringonpaisteesta. Rauhaisaa metsätietä kävellen teimme retken ”Rakkauden haudalle” . Kirkkoraunioiden lähellä Ritva Rikkaa pyydettiin kertomaan Kartavtsenien rakkaustarina. Paikka on ollut suosittu käyntikohde ennen talvisotaa ja jatkosotaa. Sittemmin se on ollut  suomalaisilta suljettu, mutta nykyisin siellä rikkinäisten ja mustien raunioiden keskellä voidaan käydä muistelemassa sota-aikoina tuhottua kohta sata vuotta sitten rakennettua kaunista,  valkoista ortodoksikirkkoa ja Maria Kartavtsenin hautamuistomerkkiä. Ehkä paikalle on suunnitteilla alkuperäisen mukaista taiteilijan tekemää kivellä istuvaa naista, koska jotain laudoista tehtyjä telineitä oli nyt rakennettu kiven päälle. Tulevaisuus sen näyttää.

Vammelsuusta ajettiin suoraan Terijoelle hotelliimme Geliokseen. Ravintolassa tarjotun illallisen jälkeen suuri osa ryhmästämme lähti kävelemään ja ihailemaan ilta-auringossa välkehtivää merta. Ja puiston lintujen iltakonsertti oli juhlallinen.

Sunnuntaiaamuna hotellista lähdön jälkeen teimme kiertoajelun Terijoen keskustassa. Luterilaisen kirkon vieressä olevalle sankarihautausmaan muistomerkille laskimme kauniin sinivalkoisen kukkalaitteen, jossa luki punamustissa nauhoissa: Sankarivainajien muistoa kunnioittaen, Karjalaisseurojen Kymenlaakson piiri. Sytytimme sinnekin muistokynttilän ja neliriviin juhlallisesti asettautuneina lauloimme Karjalaisten laulun.

Muistomerkillä Terijoella 25.5.2014.


Bussin keula suunnattiin kohti entistä Rajajokea ja sieltä käännyimme Kronstadtiin vievälle Pietarin patotielle. Auto ajettiin puiden siimekseen puiston viereen. Kuljettajamme Jussi otti esille kahvinkeittoastiat, vesikanisterin ja kaasukeittimen. Kahvitauko ryhmäjaloittelun lomassa piristi mukavasti. Esa kertoi Kronstadtista tiivistetysti ja kiertoajelun yhteydessä kävimme saaren yleisölle avoinna olevassa upeassa ja kookkaassa ortodoksisessa kirkossa sisällä. Sen viileydessä oli mukava hiljentyä ja ihailla kullattuja ikoneita ja maalauksin koristeltua kattokupolia.

Kotiin päin palattiin Terijoen ja Uudenkirkon kautta ja matkalla Esa selvitti Summan alueella talvisodan aikaisia sotatoimia, linnoitustöitä ja YH-aikaa sekä valmistautumista puolustustaisteluihin. Summan lohkolla kovin taistelupäivä oli joulukuussa 1939. Vihollista vastaan hyökkäys 23.12. epäonnistui, siitä on käytetty nimitystä hölmön tölväys.
 
1.2.1940 alkoi vihollisen suurhyökkäys ylivoimalla. Suomen armeijalla oli tuolloin ammuspula. 10.2. saakka asemat pystyttiin pitämään. Seuraavana päivänä alkoi vihollisen suurhyökkäys kaikkia suomalaisia lohkoja vastaan. Lähteen lohkolla tapahtui murto. Suomella oli vain yksi ainoa panostorjuntatykki. Käytössä silloin oli kasapanokset ja polttopullot. Haminalaisten sittemmin hyvin tuntema Mannerheimristinritari Einar Schadewitz nousi vihollisen panssarin kannelle ja heitti panoksen panssarin sisälle, jolloin siellä olleet vihollisen miehet kuolivat. Suomalaisilla oli ammuspula ja kokemattomilla miehillä ilmeni pakokauhua. 13.2. vihollisen vastahyökkäys kyettiin torjumaan. Sitten tapahtui murros 4-5 km:n päässä Lähteen lohkolla. Vihollinen ei uskaltanut lähteä hyökkäykseen. Suomalaiset vetäytyivät taaksepäin. 15.2. vetäydyttiin väliasemaan marsalkka Mannerheimin luvalla. ”Miljoonabunkkerissa” ja ”Liisa-korsussa” vihollisen tykkitulen ne tuhotttua kuoli 40-50 nuorta suomalaista sotilasta tai jäi vangiksikin. Rauha saatiin maaliskuussa -40 neuvoteltua ja se tuli Suomen kannalta viime tipassa. Menetyksiä oli ammuspulan ja miesten vähyyden takia tullut paljon.

Viipuriin saavuttaessa mentiin lounaalle Viktoriahotelliin ja sitten ostoksille Karuselliin. Tyytyväisinä lähdettiin Viipurista, pidettiin Eijan junailemat arpajaiset ja rajallakaan ei tarkastuksissa mennyt kovin paljoa aikaa. Ensikertalaisia oli matkallamme kymmenkunta, mutta uskollisia joka vuosi matkallamme kävijöitä oli myös useita. Ensi keväällekin ilmoittautui jo monia, vaikka päämäärää ei ole päätettykään.

Kirjoittanut: Ritva Rikka
Kuvat: Eija Vänskä-Sinkkonen

 Kuvissa ollaan Terijoella muistomerkillä ja yhdessä kuvassa Sommeen motin tapahtumapaikalla.


Tulosta sivu
 
Poutapilvi web design Oy