Sortavala-seura Helsinki ry

Karjalan Liitto
 

Eila Kivikk’aho – runoilija ja kääntäjä Sortavalasta

(oik. Sammalkorpi, os Lamberg s. 8.2.1921 Sortavalassa – k. 21.6.2004 Helsingissä)

Eila Kivikk’aho on kaipauksen tuntojen aistikas runoilija, joka lukuisten valtionpalkintojen ja käännöspalkintojensa myötä on ollut nostamassa suomalaisen runouden profiilia sodanjälkeisessä Suomessa.

Ensimmäinen runokokoelma ”Sinikallio” ilmestyi 1942 ja runoilijan työ jatkui pitkälle 1990-luvulle. Kivikk’ahon suomentajan ura on myös mittava, hän on kääntänyt puolisensataa lastenkirjaa eri kieli- ja kulttuurialueilta.

 

Koti Sortavalan Vakkosalmessa

Eila Lamberg syntyi Sortavalassa helmikuun toisena päivä vuonna 1921. Vanhemmat olivat suutari Juhana (Juho) Lamberg ja ompelija Ida Maria Laukkanen. Kotitalo sijaitsi Vakkosalmen kylässä, kauniissa ja turvallisessa ympäristössä. Perheessä harrastettiin musiikkia ja kirjallisuutta ja ilmapiiriin vaikutti myös äidin puolelta tullut renqvistiläinen rukoilevaisuus. Runoilijan kuvaus lapsuuden kotitanhuvilta on luettavissa tämän artikkelin lopussa.

Eila Kivikk’aho muistelee vanhempiensa merkitystä omaksi runoilijaksi tulemiselleen. Isän puolelta hän peri musikaalisuuden, isä nimittäin opetti häntä soittamaan viulua, ja äidin puolelta tuli kiinnostus runouteen. Äiti oli iltasatujen lukemisen sijaan lausunut tunnettujen runoilijoiden säkeitä runoantologia Säkenistöstä. Useat Kivikk’ahon runot ovatkin hänen itsensä kertoman mukaan syntyneet yhtäaikaisesti purkautuvan melodian kanssa. Tämä selittänee niin monien runojen rytmin ja ”laulullisuuden”.

Eila Lamberg kävi Sortavalan tyttökoulun ja tuli sen jatkoluokilta ylioppilaaksi 1940. Lukioaikana hän tutustui Saima Harmajan, Uuno Kailaan ja Otto Mannisen lyriikkaan. Suuren vaikutuksen teki myös lapsena luettu Otto Willy Gailin teos ”Hans Hardin matka kuuhun” ja sen myötä tutustuminen tarunhohtoiseen Atlantikseen.

 

Evakkona kasvaminen runoilijaksi

Eila Lamberg työskenteli erilaisissa toimistotehtävissä Sortavalassa, sekä myöhemmin evakkoaikana myös Porissa, Lahdessa ja Helsingissä. Hän työskenteli sekä Helsingin että Porin kaupunginkirjastoissa ja lastenlehti Sirkan toimittajana. Keväällä 1944 hän oli työvelvollisena Otto Mannisen Kotavuoressa tehtävänään kirjoittaa puhtaaksi Mannisen suomentamia teoksia.

 Helsinkiin Eila Lamberg muutti vuonna 1944 WSOY:n taloon Rajasaarenkadulle. Täällä asui muitakin kirjailijoita mm. Eila Pennanen. Pääkaupunki antoi sykähdyttävät mahdollisuudet jatkaa kouluaikoina alkanutta taiteeseen tutustumista – vaikutuksen teki erityisesti surrealistinen taide. Eila Lamberg avioitui v. 1948 arkkitehti Risto Sammalkorven kanssa. Nuoreen perheeseen syntyi kolme lasta: Tarleena, Ilkka ja Annu. Eila Kivikk’aho tunnetaankin myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden suomentajana (mm. Astrid Lindgren, Elsa Beskow). Hänen välittämänään kansainvälinen tarina-aineisto siirtyi suomalaisten ulottuville.

 

Esikoiskokoelma Sinikallio

1940-luvun alkuun sijoittuu Kivikk’ahon ammatillistuminen runoilijaksi, esikoiskokoelma ”Sinikallio” ilmestyi evakkovuonna 1942 runoilijan ollessa vain 21 vuotias. Sortavalan jouduttua sodan jalkoihin ja tapahtumien vyöryessä yli ja kun kaikkea tapahtui liikaa. Mirjam Polkusen tulkinnan mukaan runoilija ikään kuin lakkasi muistamasta ja tapahtumien jäsentäminen ymmärrettävällä tavalla oli vaikeaa – näin se, mikä oli vaikeaa jäsentää rationaalisella tavalla, sai ilmaisunsa runoissa. Muistot ja jopa vaikeneminen ovat runon keskiössä. Näin Eila Kivikk’ahosta tuli karjalaisevakkojen syvien elämäntuntojen tulkki - menneisyyden kaihoisan kaipuun - menetetty on ihaninta ja tuoksuvinta, mitä voi kuvitella, ja kuun kuvajainenkin kauniimpi kuin muualla…

 

NOCTURNO

Läpäjävä vedenkalvo.

Vipajava kuva kuun.

Älä katso. Älä valvo.

Nuku tuoksuun tuomipuun.

 

Vaivu uneen, niin et muista 

saman tuoksun huokuvan

tuhansista tuomipuista

rantamilta Laatokan,

 

etkä muista kuvastuvan

vielä kuulaampana kuun 

hopeaisen peilikuvan 

kotilahteen kaivattuun. 

(Kivikk’aho 1942, 89-90.)

 

Eila Kivikk’aho oli evakkorunoilija, joka useissa runoissaan viittasi luovutettuun Karjalaan muun muassa paikannimien avulla. ”Runon kuvat ja näkymät ovat vaappumista uuden ja entisen maiseman välillä --, vaikka tietäisin jonkin runon puhuvan Kokemäenjoesta, saatan joutua huomaamaan jossakin käänteessä, että sen leveä kymi kaventuukin pieneksi Vakkojoeksi.” Läsnä on se mitä ei enää ollut ja minne ei enää ollut pääsyä. Tämä uudempi näkymä ja tunnettu, tavoitettavissa oleva paikka saa voimansa ”yksityisemmästä” menetyksestä ja iäksi kadotetusta. Satakunnan Kansassa arvioidaan esikoisrunoja: ” – niissä on nuoruuden välittömyyttä ja nuoren sielun ikävää. – Niiden sanallinen kypsyys osoittaa huomattavaa kypsyyttä, samalla kun se kertoo tekijättären omintakeisesta näkemys- ja ilmaisutavasta.”

 

Laululyriikasta moderniin runouteen

Vuonna 1945 julkaistiin Kivikk’ahon toinen kokoelma ”Viuhkalaulu”. Sota oli juuri loppunut ja rauhanneuvottelujen ehdot tyrmistyttivät. Evakoilta suljettiin kotiovet lopullisesti ja sopeutuminen uusiin oloihin alkoi. Runokokoelmaa leimaakin koti-ikävä.

 

KOTI-IKÄVÄ

Järvi läikkyi rantaa vasten,

järvi läikkyi luo.

Ohitseni, ohitseni

virtaa joen vuo.

(Kivikk’aho 1945, 60)

 

Runossa näkyy jo rytmi sekä vuolassanaisen kuvailun vähenemistä – runoilija oli siirtymässä kohti tanka-runoja ja haikuja sekä niiden muunnelmia. Tämä aiheutti arvostelijoissa hämmennystä runoilijan irtautuessa ajoittain vahvasti ajan hengen mukaisesta runotyylistä ja mitallisuudesta vapaarytmisyyteen. Myös aforismit ja katsomuksellisuus on noussut nyt runoihin. Naisrunoilija oli muutenkin vaikeassa asemassa; sotien jälkeen tuli erityisen tärkeäksi palauttaa naiset jälleen kodin ja äitiyden piiriin, ei suinkaan kohti uusia rooleja.

Kuuden vuoden tauon jälkeen v. 1951 ilmestyneessä ”Niityltä pois”-kokoelmassa runoilija siirtyi laulusta puheeseen, perinteestä moderniin. Kivikk’aho teki tankasta oman ilmaisumuotonsa. Runot ovat usein kaksijakoisia ja riimitettyjä – ensin annetaan dynaaminen kuva ja sitten äkillinen käänne tai vastakohta. Mieterunossa ”Nainen” on varhainen kannanotto roolikeskusteluun.

 

NAINEN

Puu jos olisin,

riistäytyisin juuriltain

alle akkunas.

Nainen olen. Odotan

sua alle akkunan.

(Kivikk’aho 1951, 11)

 

Kodin perintönä muotoutunut laulullisuus ei kuitenkaan jäänyt kokonaan pois Kivikk’ahon runoudesta ja jo vuoden päästä v. 1952 ilmestyi perinnepohjaisia runoja sisältävä ”Venelaulu”. Tuomas Anhava arvioi: ”Toisaalta Kivikk’aho on aito laulaja: avoin, välitön, naivi, toisaalta miettivä, suhteita tajuava ja rakentava.”

 

KANSANLAULUN TAPAAN

Timotei, sinä keinuva heinä

varrella ojan,

sinun luotasi vei

tie kerran tytön ja pojan,

timotei,

sinä keinuva heinä.

 

Kesäpäiviä näitä

ja puntarpäitä

katsellen

kylä mietti jo häitä

ja niitä ja näitä, mut tiesimme sen:

kesä päiviä vain, suvi teitä,

puntarpäitä.

 

Kova viikate päivät ne niitti

ja heinä vei,

ja se onneaan kiitti,

ken itsekin murtunut ei

timotei,

sinä keinuva heinä.

 

MUUAN ISÄMEITÄ

Anna meille – tarkoitan:

älä ota pois.

Vaikeata lastesi

luopua ois.

 

Elämäämme helpottaa

vaikket koskaan vois,

tätä pientä onneamme

älä ota pois.

(Kivikk’aho 1952)

 

Yhdeksän vuoden hiljaisuuden jälkeen v. 1961 ilmestyi kokoelma ”Parvi”. Kivikk’aho ei intoutunut 1950-luvulla ryminällä koko kirjallista kenttää hallitsevan uusia arvoja julistavan nuoren taiteilijapolven mukaan. Hän samaistui pikemmin tappion kärsineeseen, sodan kokeneeseen keskipolveen. Heihin, jotka joutuivat sotaan ja kasvoivat aikuiseksi rintamalla. Niihin, jotka pitkien vuosien jälkeen joutuivat aloittamaan elämänsä alusta yhdessä nuorten kanssa – itse kuitenkin vailla nuoruutta ja elämänuskoa. ”Rotkon tuntee vain polku, joka katkesi siihen!”

 

MAHDIT

Rauta-antura

tallaa tulisen liljan

vaakunakseen

(Kivikk’aho 1961)

 

Runoilija itse kertoo runojensa synnystä seuraavasti: ”Useimmat runot syntyvät kirjoituspuuskassa, jonka syytä ei jälkeenpäin muista ja joka jättää jälkeensä valmiita tai puolivalmiita riipustuksia, säekatkelmia tai muistiinpanoja – mikäli ulottuvilla sattuu olemaan kynä ja paperia edes sanomalehden marginaalin verran. Tai runo jää ja unohtuu tyystin, jollei kynää ole. Ja mikä harmillista sen unohtuneen runon kuitenkin muistaa.” Kivikk’aho piti kolme pitkää hiljaista taukoa julkaisujen välissä ja pysytteli perheensä parissa kirjallisen elämän kentästä erillään, joka selittää osittain sen, ettei hän ollut niin tunnettu kuin muutamat muut aikalaisrunoilijat. Eila Kivikk’aho oli tunnustetusti perinteisen laululyriikan viimeisiä taitureita ja samalla uuden modernin runouden ensimmäisiä mestareita.


Eila Kivikk’ahon kuvaus kotikylästään kirjassa ”Sortavalan ja Laatokan maisemat”

Muistelmia ja kuvia vanhasta Sortavalasta, saaristosta ja maalaiskunnasta 

Karjalan kirjapaino Oy Lappeenranta (v. 1988)

Runoilija Eila Kivikk’aho kertoo lapsuutensa maisemista tähän tapaan: 

”Vakkosalmen puisto oli ihana juhlapaikka Airaanteenjärven ja Vakkojoen rannalla, sen tiesivät kaikki Sortavalalaiset. Moni oli kulkenut sinne kesäjuhlilleen. Mutta mahtoivatko viiriensä liehuessa huomata samannimistä Valkkosalmen kylää, vaikka se oli näkyvällä paikalla samaisen Vakkojoen toisella puolen omalla kukkulallaan.

Kärrytie Vakkosalmen kylään erkani puistoon vievästä tiestä heti rautatien ylikäytävän ja ratavartijan talon jälkeen. Polveiltuaan ulpukoitten ja keiholehtien maailmassa Vakkojoen ja Tuhkalammen välillä tie kääntyi aivan kuin alleviivaamaan kahta loivaan rinteeseen raivattua peltoa. Ne kannattaa muistaa, ne olivat vanhempaa kautta kuin kylä itse, entistä Tuhkalan tilaa. Olen juuri nähnyt valokuvan – ehkä vuosisadan alussa otetun - jossa peltorinteen nousu päättyy eheään metsänreunaan. Lampea reunustavat luhdan mättäät voi kuvasta tunnistaa, mutta yhtään taloa ei näy. Myöhäisempi, 1920-luvun lopulla Kuhavuorelta otettu kuva esittääkin jo asutusaluetta, joka tuohon metsään on raivattu, ja vielä varsin suoraviivaisesti.

Minun lapsuudessani kylä siis oli olemassa. Sitä kohti kärrytie lopulta ampaisi peltojen keskeltä ja päättyi kukkulan laelle, missä maasto tasaantui, ja pienet talot nököttivät kujiensa varsilla.

Rinnettä nouseva tie saattoi näyttää raidalliselta. Siihen oli syynsä. Pellot olivat savimaata, samoin tie. Kelirikkojen aikaan savi oli hyllyvää velliä, ahne nielaisemaan, vaikka kalossin jalasta. Mutta kyläläiset pystyisivät yhteistyöhön, ja tielle päätettiin ajaa soraa. Tieosuudet jaettiin talojen kesken. Hanketta ei kuitenkaan toteutettu aivan yksissä tuumin, vaan jokainen osti soran mistä huokeimmalla sai. Kun kuormat eivät tulleet yhdeltä ja samalta sorakuopalta tuli tiestä hauskasti poikkiraitainen. oli hiekkaa, oli soraa. Juuri sellaisena se kertoi myös elämän moninaisuudesta.

Maiseman laidassa ollut kolmikerroksinen talo, Tuhkalan tilan entisen omistajan rakennuttama Lydia-tyttärelleen, oli jäänne entisiltä ajoilta, se loi jo pelkällä nimellään romantiikan hohdetta kulmakuntaan: Lydiala. Silti kylän oma ilmapiiri oli kaikkea muuta kuin haaveilujen sävyttämä. Kylä oli oikea työteliäisyyden kirjokartta. Asukkaat olivat ammattimiehiä, pystyviä, mutta eivät niin suurituloisia, että varat olisivat riittäneet kalliin tonttimaan ostamiseen. Mökin he kyllä saattoivat lunastaa. Alue olikin kaupungin vuokramaata, ja se ratkaisi perheiden asuntopulman.

Vakkosalmelle oli kertynyt väkeä värjäristä leipuriin, sepästä suutariin, ajurista maalariin – tai heidän leskiään. Muurarin leskiä oli kaksikin kuin osoituksena siitä, että perheenpäät olivat saaneet säästetyksi talon hinnan ja sitten uupuneet. Oli myös ratavartijan leski, hevosmiehen leski, kivityömiehen leski. Muita aloja edustivat sotilasvirkamies, poliisi ja Laatokka-lehden toimittaja. Kauppiaita oli useita, joillakin oli myymälä kaupungissa ja asunto kylässä. Metsän rajassa asui kalakauppias. Kauppiaiden pitkät talot erottuivat; heillä oli eniten vuokralaisia. Kaukokaipuuta edusti Pulkkasen poika, merimies. Koska Sortavala oli koulukaupunki, johon tultiin opiskelemaan kaukaakin maakunnasta, oli myös lyseo saanut jalansijaa: yksi talo oli pelkästään koulukortteeri, kolmen perheen yhteinen.

Monet talot olivat jo vaihtaneet omistajaa ennen kuin isäni osti mökin Vakkosalmelta. Siksi tiedän vähän ensimmäisistä asukkaista. Joenpuoleista osaa kylästä en tunne, koska se ei ollut koulutieni varrella. Mutta viimeinen tulokas, läheiseen metsään noussut rakennustyömaa ehti vaikuttaa kylän elämään. Suomen Kirkon Sisälähetysseura rakennutti sinne kehitysvammaisten hoitolaitoksen, Vaalijalan, jonne vedettyjen vesijohtojen ansiosta saatiin kylän kulmalle vesiposti.

Mielikuvakseni Vakkosalmen kylästä jäi se, että arkipäiväämme pitelivät otteessaan suuret vastakohdat. Toisella korvalla oli Vaalijala, johon monen kodin huolenaiheet oli koottu, toisella korvalla humisi elämän kohokohtien keskus, Vakkosalmen juhlapuisto, johon tultiin riemumielin ja viirit liehuen. Laaja oli näköala pienellä kylällä.”


Eila Kivikk’ahon runokokoelmat:

Sinikallio v. 1942

Viuhkalaulu v. 1945

Niityltä pois v. 1951

Venelaulu v. 1952

Parvi v. 1961

Ruusukvartsi v. 1995

Kootut runot v. 2001


Eila Kivikk’aho palkittiin Pro Finlandia-mitalilla sekä lukuisilla valtion kirjallisuuspalkinnoilla (1951, 1961, 1971 ja 1976) ja käännöspalkinnoilla (1970 ja 1979). Hänelle myönnettiin myös Eino Leino-palkinto1976, Aleksis Kivi-palkinto 1981, Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinto 1987 ja viimeiseksi Eeva-Liisa Manner-palkinto 1997.


Lähteitä ja viittauksia

Katso pohjoista taivasta : runoja Suomesta / toim. Jenni Haukio. Helsinki 2017. ISBN 978-951-30773-0

Kivikk’aho, Eila. Kootut runot. Helsinki 1975. Jälkilause / Mirjam Polkunen. ISBN 951-0-07183-8

Miten kirjani ovat syntyneet 2. Toim. Ritva Haavikko. Kirjailijoiden studia generalia 1979. Helsinki 1980. ISBN 951-0-09626-1

Nykytulkintojen Karjala. Toim. Outi Fingerroos & Jaana Loipponen. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 91. Jyväskylä 2007. ISBN 978-951-39-2651-9

Räty-Hämäläinen, Aino. Karjalan tyttäret. Helsinki 1998. ISBN 951-0-22306-9

Sortavalan ja Laatokan maisemat. Muistelmia ja kuvia vanhasta Sortavalasta, saaristosta ja maalaiskunnasta. Graafinen suunnittelu Eka Lainio. Karjalan kirjapaino Oy Lappeenranta 1988. ISBN 951-99918-3-2

Suomalaiset klassikkorunoilijat ja heidän koskettavat runonsa. Toim. Pekka Tuomikoski. Jyväskylä 2008.


Verkkojulkaisuja

Riikonen, H. K. : Kivikk’aho, Eila. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biografica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997- (viitattu 13.9.2017) URN:NBN:fi-fe20051410

Eila Kivikk’aho – Muistot - Helsingin Sanomat 21.6.2004. https://www.hs.fi/muistot/art-2000002628161.html (viitattu 13.9.2017)

Wikipedia ttps://fi.wikipedia.org/wiki/Eila_Kivikk’aho




Tulosta sivu
 
Poutapilvi web design Oy