Kaukolan Pitäjäseura ry

Karjalan Liitto
 

 

MUINAINEN KAUKOLA – KIVIKAUSI – KOVERILAN KALMISTOT

 

MUINAINEN KAUKOLA – VANHOJA JA UUSIA TUTKIMUKSIA

Pirjo Uino

 

Kaukola on muinaislöydöistään luovutetun Karjalan rikkain pitäjä. Suomen Kansallismuseon arkeologisiin kokoelmiin on talletettu Kaukolasta aineistoa miltei 6000 luettelonumeron verran. Summa ei tarkoita esineiden lukumäärää, koska yhdelle numerolle on voitu luetteloida yksi esine tai esimerkiksi laatikollinen, ts. satamäärin saviastianpaloja, jotka ovat peräisin tuntemattomasta määrästä rikkoutuneita saviastioita.

Toisen maailmansodan jälkeen Kaukolassa on tehty vain vähän arkeologisia tutkimuksia. Tietomme seudun kivikaudesta ovat siten edelleen suomalaisten tutkijoiden (mm. Julius Ailio, Sakari Pälsi) 1900-luvun alussa Riukjärveltä ja Piiskunsalmelta kokoaman aineiston varassa. Rautakauden löydöistä valtaosa on peräisin Theodor Schvindtin 1880-luvulla Koverilan Kekomäellä ja Kulhamäellä tutkimista ristiretkiajan kalmistoista. Silloisten tutkimusmenetelmien tarkkuus ei vastaa nykyajan vaatimuksia, mikä vaikeuttaa aineiston tulkintaa.

Venäläisten arkeologien tutkimustoiminta Kaukolassa alkoi hiljakseen viritä 1960-1970-luvuilla, mutta tyrehtyi pian kokonaan. Erään tiedon mukaan A.N. Rumjancev olisi tehnyt koululaisten kanssa kaivauksia Kaukolan kivikautisilla asuinpaikoilla 196o-luvulla, mutta tuloksista ei ole tarkempaa tietoa. J. N. Urbanin 1970-luvulla suorittamissa etsinnöissä löytyi mm. Riukjärven ja Piiskunsalmen seuduilta jonkin verran kivikauden ja vanhemman metallikauden keramiikkaa.

Arkeologi Aleksandr Saksa (Venäjän Tiedeakatemia, Pietari) pyrki 1970-luvun lo-pulla paikantamaan maastossa Schvindtin tutkimia kalmistoja. Tehtävä ei ollut niinkään yksinkertainen. Paikannimet oli sodan jälkeen muutettu, karjalaiset olivat siirtyneet pois, karttoja ei ollut vapaasti saatavilla ja tutkimusraportit olivat Sumessa. Kaukolan arkeologisten kohteiden paikannusta on sittemmin tehty Suomesta käsin, ja kuva muinaisen asutuksen sijainnista onkin tarkentunut. Entiset kaukolaiset karjalaiset ovat tarjonneet tämän kirjoittajalle tässä suhteessa korvaamatonta apua, mistä esitän parhaimmat kiitokset.

Vuonna 1979 Saksa kaivoi koekuoppia Koverilassa useille mäenkumpareille toivoen löytävänsä viitteitä rautakauden asutuksesta. Kulhamäen kaakkoispuolta tutkittaessa löytyikin joitakin tulisijoja palaneine kivineen sekä muutamia paloja ristiretkiaikaista tai keskiaikaista keramiikkaa. Ristiretkiaikaisia hautoja ei alueelta tavattu. Saksa pani myös merkille Koverilaa vastapäätä, Järvenpään puoleisella rannalla sijaitsevia kiviröykkiöitä (metallikautisia hautoja?), joita ei ole kuitenkaan tarkemmin tutkittu.

 

Kivikauden väestön muistoja

 

Kaukolan vanhimman asutuksen merkit ovat esikeraamiselta ajalta (n. 8000-5000 eKr.)1. Kivikaudella, jolloin Neva-jokea ei vielä ollut, vedenpinta oli huomattavasti nykyistä ylempänä ja Laatokka oli yhteydessä Suomenlahteen leveän saaristoisen salmen kautta. Maankohoamisen vuoksi kivikautiset asuinpaikat ovat Kaukolassa jääneet jo yli 20 metrin korkeudelle nykyisestä merenpinnasta, vaikka ne aikoinaan sijaitsivat veden ja metsän välisillä avoimilla hiekkarannoilla.

Parhaiten löydöt valottavat ns. kampakeraamisen kulttuurin aikaa (5000-2500 eKr.), joka oli ilmastollisesti edullinen; elinolosuhteet olivat Suomessa suunnilleen samanlaiset kuin Keski-Euroopassa nykyään. Kaakosta lienee tullut Kannakselle tuolloin myös uutta väestöä. Saviastioitakin opittiin valmistamaan. Kaukolan asuinpaikoilta on löytynyt myös kivikautisten asumusten jälkiä.

Työkalut ovat etupäässä erikokoisia kivitalttoja ja -kirveitä. Raaka-ainetta ja valmiita esineitä tuotiin mm. Äänisen seudulta (viherliuske) ja Valdailta (pii). Suurin osa kiviesineistä valmistettiin epäilemättä itse ja viimeisteltiin hiomalla. Kaukolan löydöissä huomiota kiinnittää juuri suuri joukko hiekkakivisiä hioinlaakoja; hioinkivien kappaleita on useita tuhansia. Suuri osa käyttöesineistä tehtiin luusta, sarvesta, puusta, tuohesta tai nahasta. Orgaanisista materiaaleista valmistetut esineet eivät ole kuitenkaan säilyneet maaperässä.

Eniten kivikauden löytöjä on Riukjärven seudulta (Tiitunmäeltä, Kyöstä-länharjulta, Kankaanmäeltä, Nököpellosta) ja Piiskunsalmen molemmin puolin (mm. Lavamäeltä). 1900-luvun alun kaivauksissa näiltä asuinpaikoilta otettiin talteen palanutta luuta. Tämä aineisto valaisee hyvin Kaukolan kivikauden ravintoa, toimeentuloa ja elinympäristöä. Luut ovat enimmäkseen aivan pieniä paloja. Osteologi Mikael Fortelius kykeni kuitenkin määrittelemään luuanalyysissa (1980) aineistosta useita eläinlajeja.2 Valtaosa määritykseen kelpaavasta jätefaunasta (81 palaneen luun kappaletta) edustaa hyljettä (56 kpl, joista 1 kpl tunnistettu lajilleen norpaksi). Joukossa on myös majava, hirvi, kettu (tai koira), peura, lammas (tai vuohi), nauta (?), kalojen luita (hauki, kuha) ja jokisimpukka. Luuaineistossa on – erikoista kyllä – myös yksi pala palanutta ihmisen luuta (Heikki Teräväisen Rantapellon asuinpaikalta), mikä herättää ihmetystä: onko kyse kannibalismista (!) vai polttohautauksesta? Löydöksen kivikautisuus on kuitenkin epävarmaa, samoin karjanhoitoon viittaavien luulöydösten, koska asutus on jatkunut samoilla seuduilla mahdollisesti koko esihistoriallisen ajan. Erityisesti luuaineistossa korostuu hylkeenpyynnin tärkeys, mutta myös muun riistan metsästyksellä, kalastuksella ja varmaan linnustuksellakin oli kivikaudella merkitystä jokapäiväisen leivän kannalta.

Kaukolasta on asutuksen merkkejä myös kivikauden ja rautakauden alun väliseltä jaksolta (n. 1500 eKr. - 400 jKr.), joka Karjalassa on yleensä huonosti tunnettu. Vanhempaan metallikauteen (eli pronssikauteen) kuuluu mm. Keski-Venäjällä val-mistettu pronssikirves Rokosinasta. Riukjärven ja Piiskunsalmen kivikautisilta asuinpaikoilta on tavattu myös melko runsaasti muualla Karjalankannaksella toistaiseksi suhteellisen harvinaista vanhemman metallikauden keramiikkaa (ns. Sarsan-Tomitsan tekstiilikeramiikkaa sekä Luukonsaaren ja Sirnitsan asbestikera-miikkaa).

 

Muinaismuistot kartta 1

Kaukolan tärkeimmät esihistorialliset kiinteät muinaisjäännökset. Kivikautisia (ja vanhemman metallikauden) asuinpaikka-alueita: Riukjärvellä (1) Nököpelto, (2) Tiitunmäki, (3) Kyöstälänharju ja Kankaanmäki; Piiskunsalmella (5) Lavamäki ja (6) Piiksuonkangas ym. Rautakautisia (ristiretkiaikaisia) kalmistoja: Koverilan Kulha-mäki  ja (8) Koverilan Kekomäki, (9) Säppää. Rautakautisia asutus- ja kalmisto-löytöjä: (10) Rokosina. Muinaislinnoja: (11) Koverilan Linnamäki.

Piirt. Virpi Rauhala / Pirjo Uino

 

Kivikauden jälkeisen löytöniukkuuden arveltiin aiemmin viittaavan siihen, että Karjala olisi autioitunut kivikauden päätyttyä (1500 eKr.) ja ollut pitkään vailla vakinaista asutusta. Samoin 1960-luvulle asti uskottiin, että koko Suomi olisi lähes autioitunut esiroomalaisen rautakauden alussa (500 eKr.) ja että suomalaiset olisivat muuttaneet maahan vasta ajanlaskumme taitteessa. Myöhempi tutkimus on uusien löytöjen johdosta kuitenkin muuttanut täysin käsityksemme Suomen asutushistoriasta ja "jatkuvuusteoria", jonka mukaan minkäänlaista asutuskatkoa ei maassamme ole ollut, on nykyään yleisesti hyväksytty.

Vaikka side Karjalan kivikauden väestöstä rautakauden asutukseen on toistaiseksi ohut, se on kuitenkin olemassa. Jo yksin Kaukolasta löydetty vanhemman metalli-kauden keramiikka on riittävä todiste asutuksen jatkuvuudesta myös Karjalankannaksella. Vesistömuutokset - Laatokan vedenpinnan nousu ennen Nevan syntyä, mikä tapahtui 1300 eKr., ja sen jälkeinen vedenpinnan aleneminen - eivät ole sanottavasti vaikuttaneet ainakaan Riukjärven ja Piiskunsalmen olosuhteisiin. Löytöniukkuuden ensisijainen syy on epäilemättä tutkimusten riittämättömyys. Vaatimattomilta näyttäviin asuinpaikkalöytöihin (saviastianpalat, palanut savi, hiili- ja nokiesiintymät) ei aikaisemmin kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Intensiivisempi kenttätyö tuottaisi Karjalassa epäilemättä juuri tätä vaihetta koskevaa aineistoa.

 

Koverilan vallasväen kalmistot

 

Theodor Schvindtin kaivaukset 1880-luvulla Koverilan Kulhamäen ja Kekomäen ristiretkiaikaisissa kalmistoissa olivat seudulla merkkitapaus. Kekomäen kuusi hirsikehikkohautaa, joiden sisältä löytyi neljäntoista vainajan jäännökset, muodostavat yhä edelleen esineistönsä puolesta ylivertaisen kokonaisuuden Karjalassa.

Kuin ihmeen kautta on yli sadan vuoden aikaisista kaivauksista ollut vielä saatavilla muistitietoa. Kulhamäen viereiseltä Särkisenmäeltä kotoisin ollut Eeva Särkinen (1876-1960, kymiläisen Anna-Liisa Hiiren aviopuolison Johannes Hiiren täti) oli sukulaisilleen muistellut "tri Vinttiä", jonka oli pienenä tyttönä tavannut. Schvindt oli tullut taloon kysymään, olisiko heillä antaa pärekoreja, ja asukkaat luulivat hänen haluavan lainata niitä. Sitten selvisi, että niitä ei palautettaisikaan vaan että ne "menevät myötämöisin". Koko kalmistosta oli esineitä löytynyt niin paljon, että Schvindtin oli ostettava Koverilan taloista kaikki pärekorit saadakseen kuljetetuksi kallisarvoiset löydöt Kansallismuseoon Helsinkiin. Schvindt oli maksanut koreista hyvän hinnan (Anna-Liisa Hiiren tiedonanto P. Uinolle 21.10.1994).

Schvindtin kuvauksen mukaan Kulhakalliolta oli ”kaunis näköala länteen, etelään ja itään, pitkin ja poikki järveä”. Kulhamäen kalmiston paikka on selvä: se sijaitsee Särkisenmäen länsipuolella olevan Kulhakallion juurella, Kulhamäen itärinteellä. Kekomäen kalmiston sijainnista on sitä vastoin ollut epätietoisuutta. Schvindtin mukaan Kekomäki oli "matala ja aivan loivarinteinen kummake Kulhamäestä noin 300 tahi 400 meeteriä maantielle eli koilliseen päin". Schvindt ei piirtänyt karttaa alueesta; kaikkihan tiesivät Koverilan mäet muutenkin. Koverilan entisten asukkaiden tietojen pohjalta Kekomäkikin pystyttiin – vaikka vaihtoehtoja oli pari-kolme – lopulta sijoittamaan pitävästi kartalle.3

Kaukolan emännän komea muinaispuku (ns. Muinais-Karjalan puku) on 1952 ennallistettu juuri Kekomäen noin 900 vuotta vanhojen löytöjen perusteella. Puku perustuu lähinnä hautaan nro 5, johon esineistä päätellen oli haudattu mies, nainen ja tyttölapsi. Miehen varusteita haudassa olivat mm. komeasti koristeltu pronssikahvainen miekka sekä kehikon päädyssä kirves ja hevosen kuolaimet. Viikate ja keritsimet liittyvät arjen askareisiin. Hunnun hopeinen koristesykerö ei kuulu haudan nro 5 kalustoon, vaan se on "lainattu" haudasta nro 6 ja esiliinan hakaristiaiheinen pronssispiraalikoristelu jäljittelee puolestaan haudan no 1 esiliinan mallia.

 

Muinaismuistot kartta 2

 

Koverilan tärkeimmät muinaisjäännökset. 1 = Kulhamäen kalmisto, 2 = Kekomäen kalmisto, 3 = Koverilan Linnavuori. Topografinen kartta (4114 10) 6770/ 80-30° -490/500 Kaarlahti 1:20 000. Maanmittaushallitus 1939.

 

Tekstiilien säilymisen haudassa on mahdollistanut puvuissa käytetty pronssispiraa-likoristelu, johon tekstiilikuidut ovat takertuneet. Miesten puvuissa tällainen koristelu on ollut harvinaista, emmekä tiedä niistä sen vuoksi yhtä paljon. Naisen puvun tyypillistä korustoa ovat ketjulaitteen soikeat kupurasoljet, toilettivälineenä käytetty ns. korvalusikka, helisevä eläinkoru, pronssikahvainen koristeltu puukko, paidan pyöreä hopealevysolki ja vaipan suuri hopeinen hevosenkenkäsolki. Miesten haudoissa huomiota herättävät mm. komeat miekat, kirveet ja pronssihelaiset vyöt. Tälläinen juhlapuku, johon vainaja puettiin viimeiselle matkalleen, ei ollut Karjalassakaan joka naisen omaisuutta – eikä joka miehellä ollut varaa sellaiseen ylelliseen varustukseen kuin Koverilassa.

Laboratoriotutkimusten mukaan Kaukolan muinaispuvun värjäykseen on käytetty luonnonkasveja, mahdollisesti värimorsingosta saatavaa sinistä väriä. Muinaispuvun nykyinen kopio ei täysin vastaa hautalöytöjä, ei myöskään Kansallismuseon mallinukelle vuonna 1956 tehty pukumuunnos, joka poikkeaa puolestaan myynnissä olevasta puvusta. Arvostelua on herättänyt mm. hartiushameen yläosan malli, samoin esiliinan pronssispiraalikoristelun toteutus. Ongelmallisinta on, ettei 1800-luvun kaivausten jälkeen ole koko Karjalasta tullut esille yhtä rikkaita ja hyvin säilyneitä hautoja. Nykyaikaisin menetelmin olisi mahdollista saada lisää tietoa pukujen yksityiskohdista, jos vastaavanlaisia hautoja onnistuttaisiin vielä löytämään.

Koverilan hautalöydöissä on runsaasti esineitä, joiden alkuperä viittaa Novgorodinmaalle, mm. kristillisiä symboleja, esim. Kekomäen haudasta no 6 löytynyt bysanttilaisten esikuvien mukainen rukoilevaa Neitsyt Mariaa (Maria orans) esittävä hopeakoru. Kaksipäistä hevosriipusta vastaavia koruja on löydetty runsaasti Laatokan eteläpuolelta, Olhavanjoen varrella sijaitsevasta Novgorodista. Suomensukuisen väestön keskuudessa lintu- ja hevosaiheiset riipukset ovat olleet suosittuja Latvian liiviläisalueilta Moskovan seuduille saakka.

Muinaisvenäläisissä kronikoissa karjalaiset mainitaan Novgorodin liittolaisina ensimmäisen kerran vuonna 1143 ja sen jälkeen toistuvasti. Rikkaimmin varustetut hirsikehikkohaudat Kaukolassa, Käkisalmessa, Räisälässä ja Sakkolassa ovat samalta ajalta. Asuinpaikat ja talot ovat luonnollisesti sijainneet jossakin kalmistojen lähituntumassa, mutta niistä on tietoja vain vähän.

Karjalaisilla kronikat tarkoittavat todennäköisesti juuri näitä loisteliain hautamenoin ja -varustuksin vainajansa haudanneita vauraita maata viljeleviä talonpoikia ja kauppiaita. Näillä on ollut nähtävästi tiiviit taloudelliset ja poliittiset siteet Laatokan eteläpuolen keskuksiin. Varallisuutensa karjalaiset ovat hankkineet myydessään tuotteitaan Olhavanjoen kauppapaikkojen markkinoilla. Keskiajan kirjallisissa lähteissä Karjalan vientiartikkeleina mainitaan mm. turkikset, kalat, hevoset ja kankaat.

Koverilan Linnamäki on pitäjän ainoa muinaislinna, joskin sen kivivalleista on vain vähäisiä jäännöksiä. Paikka on kuitenkin ollut otollinen vesitse lähestyvien muukalaisten tarkkailuun. Koverilan ohella rautakauden hautoja löytyi Schvindtin tutkimuksissa myös Säppäästä ja yksittäisiä esineitä Rokosinan, Kaukolan ja Järvenpään kylistä. Koverila ja Säppää, jotka mainitaan myöhemmin vuoden 1500 Vatjan viidenneksen verokirjassa, ovat olleet tärkeitä keskuksia jo rautakaudella, mutta asutusta on voinut olla muuallakin. Kaikki eivät kuitenkaan näytä olleen aivan samanlaista vallasväkeä kuin Koverilan mahtisuku. Nykyisin menetelmin asutuksen merkkejä voisi löytyä lisää, jos vain olisi riittävästi tutkijoita ja varsinkin varoja tutkimusten suorittamiseen.

 

Lopuksi

 

Päinvastoin kuin ennen toista maailmansotaa, jolloin kaukolalaiset toimittivat Kansallismuseoon runsaasti maasta löytämiään muinaisesineitä, nykyasukkaat eivät ole osoittaneet tämänkaltaista harrastusta. Vanhoja kalmistoja ja asuinpaikkoja tuhoutuu, kun Venäjän muinaismuistolain toteutumisesta vastaava viranomainen ei kykene niitä suojelemaan. Koverilassa rakennettiin Kekomäen tuntumaan suuri ajoneuvohalli jo 1970-luvulla. Kulhamäen kalmiston rinteeseen ilmaantui 1990-luvulla hiekanottokuoppia ja uusrikkaiden datsoja.

Kun ottaa huomioon, miten rikas Kaukola on muinaislöydöistään ja miten vähäistä tutkimus on sodan jälkeen ollut, on selvää, että vain osa muinaisista asuinsijoista on löydetty ja että maa kätkee sisäänsä korvaamattoman menneisyyden arkiston. Kaukolan muinaislöydöillä on merkitystä koko maamme varhaisasutuksen tutkimuksen kannalta. Siksi on syytä toivoa, että Kaukolan arkeologinen tutkimus voisi käynnistyä uudestaan. Parhaiten se voi tapahtua suomalais-venäläisen yhteistyön pohjalta.

 

 

KIRJALLISUUTTA

 

Edgren, Torsten, 1992. Den förhistoriska tiden. Finlands historia I. Ekenäs.

Huurre, Matti, 1995. 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Helsinki. (5. uudistettu painos, 1. painos 1979)

Kauhanen, Sylvi, 1953. Kaukolan vanhaa pukuloistoa. Kaukola. Lahti.

Kočkurkina, S. I., 1981. Arheologieskie pamjatniki Korely V-XV vv. Leningrad.

Kočkurkina, S. I., 1982. Drevnjaja Korela. Leningrad.

Kyläkirja Kaukolan Koverilan Koulupiiristä. Tampere 1996.

Lapšin, V. A., 1995. Arheologi českaja karta Leningradskoj oblasti. Čast' 2. Vostočnye i severnye rajony. Sankt-Peterburg.

Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa, 1984. Ancient Finnish Costumes. Suomalaisia muinaispukuja. Helsinki.

Luho, Ville, 1953. Kaukolan muinaisuutta. Kaukola. Lahti.

Luoto, Jukka (ym.), 1998. Vuosi 1997 - arkeologian vuosi Etelä-Karjalassa. Museoviesti 1/98.

Nordman, C. A., 1924. Karelska järnåldersstudier. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXXIV:3. Helsingfors.

Pälsi, Sakari, 1915 (1920). Riukjärven ja Piiskunsalmen kivikautiset asuinpaikat Kaukolassa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXVIII:1. Helsinki.

Saksa, Aleksander, 1994. Rautakautinen Karjala - Karjalan synty. Kahden Karjalan välillä - Kahden Riikin Riitamaalla. Studia Carelica Humanistica 5. Joensuu.

Saksa, Aleksandr, 1998. Rautakautinen Karjala. Muinais-Karjalan asutuksen synty ja varhaiskehitys. Studia Carelica Humanistica 11. Joensuu 1998.

Schvindt (Schwindt), Theodor, 1893. Tietoja Karjalan rautakaudesta ja sitä seuraavilta ajoilta. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XIII. Helsinki.

Suomen historia 1. Kivikausi. Pronssikausi ja rautakauden alku. Keski- ja myöhäisrautakausi. Espoo 1984.

Uino, Pirjo, 1990. Luovutetun Karjalan arkeologisesta tutkimuksesta. Kotiseutu 3/1990.

Uino, Pirjo, 1997. Ancient Karelia. Archaeological studies. - Muinais-Karjala. Arkeologisia tutkimuksia. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 104. Helsinki.

                                                                                                               

 Loppuviitteet

 

¹ Tässä esitetyt kivikauden vaiheiden ajoitukset poikkeavat Ville Luhon (1953) artikkelissa ilmoitetuista vuosiluvuista. Kivikauden jaksojen ikäykset ovat ajoitusmenetelmien kehittyessä muuttuneet, ts. huomattavasti vanhentuneet.

 

²  Mikael Forteliuksen osteologinen analyysi Kaukolan asuinpaikkojen luuaineistosta 1980. Museovirasto, Arkeologian osaston arkisto.

 

³  P. Uinon teoksessa (1997) sivulla 232 esiintyvässä kartassa 7 Kekomäkeä tarkoittava no 2 on noin 0,5 cm liikaa idässä, mutta tekstissä mainitut koordinaatit ovat oikein. A. Saksan teoksessa (1998) sivun 84 kartassa (kuva 16) Kekomäki ja Kulhamäki ovat vaihtaneet paikkaa; Kekomäellä tekemillään kaivauksilla (s. 86) Saksa tarkoittaa Kulhamäellä suorittamiaan koekaivauksia.


Tulosta sivu
 
Poutapilvi web design Oy