Kirkot ja hautausmaat
Uudenkirkon luterilainen pääkirkko:
I kirkko tuhoutui vuonna 1495 Vanhanvihan aikana.
II kirkko tuhoutui vuonna 1586, jolloin venäläisten kerrotaan polttaneen sen ja vieneen kellot mennessään.
III kirkko oli 1600-luvulta, ja mainitaan rappeutuneeksi jo vuonna 1652. Alla oleva piirros kuvaa Uudenkirkon kirkkoa vuonna 1649 (Maanmittaushallituksen arkistot).
IV kirkon kerrotaan valmistuneen vuonna 1743, ja myös se ilmeisesti paloi.
V ja viimeinen kirkko valmistui vuonna 1800 ja vihittiin 21.7.1807 Pyhän Johanneksen kirkoksi. Se oli kaksinkertainen ristikirkko eli kahtamoinen. Kirkon rakentajana pidetään Matti Salosta ja ilmeisesti hänen isänsä Juhana Salonen suunnitteli ja johti töitä. Vielä 1900-luvun alussa suunniteltiin uuden kirkon rakentamista, mutta päädyttiin perusteelliseen korjaukseen. Lisäksi kirkko Edvard Kuntun ansiosta sähköistettiin.
Kuva: Viimeinen kirkko ennen peruskorjausta, Museovirasto.
Viimeisen kirkon kohtalo
Suomalaiset sotilaat polttivat kirkon talvisodan alussa 3.-4.12. Kirkkoaarteet saatiin evakuoitua: alttarivaatteet, messukasukat, kirkkohopeat, jotka pataljoonan pastori lähetti rinkelilaatikossa Viipurin tuomiokapituliin.
Kirkkohopeat kuitenkin katosivat, ja löytyivät vasta vuoden 1940 tammikuussa sattumalta. Pastori Topi Vapalahti istui varuskunnan saunassa Viipurissa ja kuuli itselleen tuntemattomien miesten keskustelevan komendanttiviraston portaikossa lojustavasta kummallisesta laatikosta, jossa on kirkkotavaroita. Vapalahti lähti oitis tarkastamaan asiaa ja huomasi tavarat oman seurakunnan aarteiksi. Vapalahti lähetti kirkkohopeat tuolloin Kiikkaan, jossa sijaitsi uusikirkkolaisten pääsijoituspaikka.
Nykyisin ko. kirkkoesineet on pääosin lahjoitettu Salon seudun kirkkoihin. Mm. Halikon kirkon kirkkomuseossa on Uudenkirkon vanhin säilynyt kasukka, joka on selvinnyt myös vuoden 1765 tulipalosta.
Ahkeria kirkossakävijöitä
Uudenkirkon kirkossa oli 1600 istumapaikkaa. Kirkossa käytiin ahkerasti. Valtakunnallisen tilaston mukaan vuonna 1936 Uudellakirkolla käytiin kirkossa 11. eniten. Kesällä sanankuulijoita oli keskimäärin 1.000 ja talvella noin 600 per tilaisuus.
Hautausmaa
Hautausmaan on kerrottu olleen yksi Suomen suurimpia, runsas 8 ha. Alun perin hautausmaan koko oli nelisen hehtaaria; sitä laajennettiin kahteen otteeseen vuosina 1908 ja 1927. Hautausmaata ympäröineen kiviaidan pituus oli noin 900 metriä. Vuonna 1939 rakennettiin kattava vesijohtoverkosto yli hautausmaan.
Kellotapuli
Kivinen kellotapuli on valmistunut vuonna 1857. Sitä ennen paikalla oli vuonna 1734 valmistunut puinen kellotapuli, joka 1800-luvulla oli jo kovin lahonnut.
Kellotapulin alakerros oli kivestä, kellokammio huippuinenn puusta. Tapulin kivistä alakerrosta käytettiin paarihuoneena ja hautausmaan työvälinevarastona. Myös tapulin puinen yläosa paloi talvisodan alussa kirkon polton yhteydessä, jolloin kuumat lieskat ylettyivät myös tapuliin. Nykyisin venäläisten haudat ympäröivät täysin niin pahasti rappeutuneen kellotapulin kuin alueella sijaitsevan Rauhanviita -puiston.
Hautausmaata hoidetaan
Uudenkirkon hautausmaa on pääosin jäänyt venäläisten hautojen alle. Osa sankarihautausmaasta on säästynyt. Tälle alueelle on vuonna 1991 rakennettu Rauhan viita -puisto ja muistomerkki.
Sankarihautausmaasta voi lukea lisää tästä linkistä.
Turun Uusikirkko-kerho tekee hautausmaalle ns. hoitomatkan kerran vuodessa, jolloin Rauhan viita -puistoalue mm. haravoidaan ja nurmikko leikataan. Alueelle on myös palautettu vanhoja alkuperäisiä hautalaattoja ja muistomerkkejä osittain ennallistettuina. Kuvassa muistomerkkien entisöinnin hoitanut Ville Tuittu toukokussa 2019 (Pirjo Linkka).
Kuva: Hautausmaan kartta.
Yläpuolella kellotapuli 1930-luvulla. Alla näkymää nykyisestä tilanteesta.
Uudenkirkon hautausmaa
Kuva Uudenkirkon hautausmaalta vuonna 1929 (Tuttavaisen kotiarkisto)