Vuotuisjuhlat:  Joulu

Joulu on erityisesti luterilaisen kirkkovuoden kohokohta, kuten ortodokseilla pääsiäinen. Jouluperinteessä on vanhaa suomalaista perua olkien tuonti tuvan lattialle. Siitä on vielä muistitietoa mm. Kannakselta. Joulukuusi tuli tupaan 1900-luvun alussa. Tapa sai alkunsa kansakoulujen kuusijuhlista.

Karjalaisilla on myös omia jouluruokia, muun muassa aattolohko tai uunipuuro joulupuurona. Lipeäkala, joka on keskiaikainen paastoruoka, ei levinnyt Karjalaan kuin satunnaisesti. Joulupukki, joululahjat ja leikit kuuluivat ja kuuluvat karjalaisten jouluun. Osa karjalaisten jouluperinteestä on läntistä perua, mm. joulukinkku, monet koristeet ja tavat. Haudoilla käynti ja kynttilöiden sytyttäminen tuli jouluaaton perinteeksi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tapaa ovat meillä lisänneet käydyt sodat ja Karjalaan jääneiden vainajien muisto.

Karjalan käki

Karjalan käki

Enkelien sanansaattaja "Karjalan käki" tai "Karjalan käkönen" on karjalainen joululintu. Joululintu tunnetaan myös nimillä kattokäki, kasteen tai rauhan kyyhkynen.

Joululinnussa on yhtymäkohtia vanhaan kansanuskontoon, missä linnulla oli merkittävä rooli muita eläimiä viisaampana, tulevaisuutta ennustavana, maan ja taivaan välillä toimivana sanansaattajana. Lintua pidettiin myös kasvillisuuden herättäjänä, kevään ja lämmön tuojana sekä hyvä sadon takaajana.

Joululintu synttyy tiheästä, pihkantuoksuisesta havupuun palasesta yhtenä kappaleena. Lintu onkin puukonkäsittelytaidon mestarinäyte!

Vuolemisen taitoihin voi tutustua videoiden kautta tai hankkimalla Joel Nokelaisen vuolukirjan: https://www.youtube.com/watch?v=_f-Nvr5B7Tg

Annan päivä

Keskiajalta aina 1600-luvun lopulle joulukuun 15. päivä oli Suomessa omistettu Annalle. Tämän takia kansanperinteessä Annan päiväksi kutsutaankin usein juuri joulukuun puoliväliä.

Vanhana Annan päivänä pimeys on tuntunut ihmisistä sananparsien perusteella loputtomalta. »Kyllä on yötä jouluista, Annan päivän aikuista». Jouluaattoon on kuitenkin enää yhdeksän yötä. Annan päivänä pitikin jo aloittaa joululeipomiset ja jouluoluiden valmistus.

Annan pitkää yötä pidettiin sopivana aikana joulun leipomisille. Ihmiset nukkuivat illalla muutaman tunnin, mutta puoliltaöin herättiin leipomaan koristeellisia joululeipiä. Yhteen leipään, joka syötiin jouluaamuna, tehtiin »joulusilmät» eli ihmisen kasvot. Leipomisen lisäksi yöllä kierrettiin myös naapureissa pyytämässä paistinkakkua. Anteliaisuus takasi talolle leivän vuotuisen riittämisen ja hyvän kalansaaliin.

Sanottiin myös, että »Annana oluet pannaan, jouluna joukolla juodaan». Tämä merkitys voi liittyä päivän uudempaan ajankohtaan eli joulukuun 9. päivään. Loitsuilla pyhitetty olut on ollut muinaissuomalaisten juhlajuoma. Oluen tehtävänä oli olla juhlamielen ja ilon antaja pidoissa. Hedelmällisyyteen liittyvissä juhlissa juopuminen saattoi kuulua asiaan, ja humala toi oluen ja viljan haltijan osaksi juhlaa.

Rahvaanuskossa vihreäviittainen Anna eli Annikki on metsän emäntä tai Tapion tytär. Annikki soitteli metsässä simapilliä ja istui kultaisella tuolilla kehräten vaskisella värttinällä. Metsän pedot olivat Annikin koiria, joten oli luonnollista, että karjanhoitajat pyysivät Annikkia, »juottajaa metisen juoman, katsojaa metisen karjan», varjelemaan karjaa näiltä koirilta.

Metsälle lähtevä mies on pyytänyt Annikilta saalista esimerkiksi tähän tapaan:

»Annikki, tytär Tapion,
Juonitar, metsän emäntä,
Annas tuosta riistan juosta,
Rahan karvan katkoella
Poikki Pohjolan joesta,
Kanasaaren kainaloitse!»

 

Joulu tulla jongertaa...

Joulu tulluo jongertaa, liha leipä lingertää,
saavat lapset voita syödä, vanhat ämmät talkkunaa." Vpl. Pyhäjärvi 1937

Karjalaiseen ruokapöytään kuului aattokala ja joulurokka, joka valmistettiin pavuista ja herneistä. 

Jouluaattona syötiin kylvyn jälkeen, sitten kun oljet oli tuotu tupaan. Syöminen ei rajoittunut aattoiltaan. Jouluyönä saatettiin nousta ”puoliyö-aterialle”.


Ropakot enteilevät joulua!

Ropakot ja ropakointi kuuluivat rajan taakse jääneen Karjalan joulunviettoon.

Aina jo pari viikkoa ennen joulua tytöt ja pojat laittoivat itsensä miksi mitäkin: nuohoojiksi, mustalaisiksi, piruiksi, noita-akoiksi ja -ukoiksi 
sekä vanhoja ukkoja ja ämmiä. Sitten tulevat illan hämärissä taloon ja laulavat oven suussa.

Talon perhe kestittää, antaa kahvia, pullaa, piirakkaa taikka rahaa. Ropakot kiittävät ja lähtevät taasen toiseen taloon nauraen ja tirskuen. Taloon jääpi tuntu joulun tulosta.

- Koivisto 1936

http://neba.finlit.fi/tietopalvelu/juhlat/joulu/kaakko.htm

Viipurin pitäjäseura ry:n lehdessä 1/2014 SKS:n erikoistutkija Juha Nirkko luennoi ropakoinnista ja artikkelissa kerrotaan Viipurin maalaiskunnassa 1920- ja 1930-luvuilla tätä harrastetun tapanista loppiaiseen eli jouluaaton jälkeen.

Ropakot oli puettu hassunkurisesti ja niin ettei heitä tunnistettaisi. Naispuoliset ropakot saattoivat käyttää miesten vaatteita. Myös erilaisia naamioita tai harsoja voitiin pitää kasvoilla. Lupaa tulla taloon kysyttiin tavallisesta muutetulla äänellä. Talonväen kysellessä mistä ropakot tulivat, kerrottiin yleensä väärä kotipaikka.

Nirkon mukaan tarjoilua ei pyydetty, mutta useimmiten sitä saatiin. Laulamisen lisäksi ropakot saattoivat esiintyä muillakin tavoin, vaikkapa haitaria tai huuliharppua soittaen tai tanssien. Tarkoituksena oli pitää hauskaa.


Joulukirkkoon hevosreellä

Kirkkoon piti ennenvanhaan joulupäivänä lähteä aamuyöllä, koska perille piti ehtiä aamukuudeksi. Matka taittui mukavasti hevosreessä vällyjen alla. Jos ei omistanut hevosta, oli käveltävä.

Joulupäivän aamuna tienvarren talojen ikkunoilla paloi kodikkaasti kaksi kynttilää ja aidanseipäissä tervasoihtuja kirkkoonmenijöiden iloksi ja suuren juhlan kunniaksi.

Rekikyytiin otettiin matkan varrelta jokainen jalkamies, joka suinkin kyytiin mahtui, sillä joulu teki kaikista hevosmiehistäkin kilttejä. Myös reen jalaksille kuului ottaa väkeä.

Hevonen ei saanut väsyä, olihan se levännytkin ja syönyt hyvin ennen kirkkomatkaa ja matka taittui reippaasti. Näin köröteltiin kirkkoon tupaten täysillä hevosreillä aisakellojen ja kulkusten kilinässä, juhlavissa tunnelmissa.

Sortavalan luterilainen kirkko (1801-1940) oli Sortavalan maaseurakunnan ja kaupunkiseurakunnan yhteinen kirkko Kisamäellä Sortavalassa luovutetussa Karjalassa.

Kuva: Sortavalan luterilainen kirkko (1801-1940) oli Sortavalan maaseurakunnan ja kaupunkiseurakunnan yhteinen kirkko Kisamäellä Sortavalassa luovutetussa Karjalassa.


Mummo oli ollut koko päivän leipälapion varressa, paistanut piirakat, pullat ja marjakakkarat, nostanut uuniin piirakat ja lihapotit. Nyt kävi sängylle kädet ristissä ja alkoi puhua: "Kaik on hyvää, mitä on tehty, tää on ulkonaista. Siivoaminen pitää alkaa sydämestä, puhdistaa pois kauna ja katkeruus, jokainen kova sana, mitä vuoden aikana on tullut sanottua. On tehtävä tila pienimpäänkin soppeen, tilaa Herramme tulla."

Toini Pelkonen.
Vpl. Pyhäjärvi -lehti 2008

 

Jouluolkien maaginen voima!

Oljen tuonnista tupaan on selitetty monin eri tavoin: niillä koristeltiin talo juhlakuntoon, ne suojasivat lattian kautta tulevalta kylmältä, ne symboloivat tulevan vuoden satoa tai Kristuksen seimiolkia.

Jouluolkiin liitettiin usein jonkinlaista maagista voimaa ja siksi ne olivat soveliaita erilaisiin viljan kasvua edistäviin, kasvillisuutta suojeleviin tai eläinten lääkitsemiseen soveltuviin tarkoituksiin.

Oljista myös ennustettiin: talon isäntä heitti sylillisen olkia kattoon ja katto-orrelle jääneiden olkien määrä kertoi tulevan vuoden sadon runsauden.

Olkia saattoi heittää myös muu talonväki, jolloin se, jonka heitosta jäi eniten olkia orrelle on se, jonka kylvämänä vilja parhaiten menestyi seuraavana kesänä.

Oljilla saatettiin ennustaa myös jäljellä olevia elinvuosia ja varsinkin naimaikäiset naiset ennustelivat oljista häitä.

Jouluoljilla käyttäytymistä koskivat tietyt säännöt. Vaikkakin oli tavallista, että oljilla leikittiin, monin paikoin jouluoljilla ei sopinut liikaa pelmuta, sillä jouluolkien sotkeentuminen tiesi seuraavan kesän laihon lakoontumista.

Usein jouluoljilla nukuttiin, jotta vainajat ja enkelit saivat tilaa vuoteissa tai koska vapahtajakin nukkui seimessä oljilla. Saatettiinpa uskoa oljilla nukkumisen siirtävän jonkinlaisen hedelmällisyysvoiman makaavista ihmisistä olkien välityksellä viljapeltoon.

Kuva paraistenkotiseutumuseo.blogspot.fi
Taustatieto avoinmuseo.fi


Joulukuun 26. päivä
Toinen joulupäivä, Tapani, Tahvana, Tahvo eli Tapaninpäivä

"Tahvana-aamuna varhain ennen talon väen heräämistä riennetään omin luvin lämmittämään naapurin saunaa.

Lämmittäjän on koko lämmitysaika pidettävä tarkasti vahtia, sillä nurkan takana voi olla piilossa toinen, joka on yrittänyt saunaa lämmittämään mutta myöhästynyt.

Jos lämmittäjä hetkeksikään poistuu, voi hän palatessaan tavata saunan uunin mustana. Uuniin ja kiukaalle uunin päälle on lapioitu lunta.

Kun kylpy on valmis, käy lämmittäjä kutsumassa talon väen kylpemään."
Tällainen joulutapa oli käytössä vielläkin vuonna 1935.

Ovatko nämä tuttuja?

"Tapani on hevosten herra, sula suihtien sukija."
(sula = hyvä, laupias ; suihtien = suitsien)

Tapanina ajellaan kylissä "Tapania tapaamassa".

"Tahvana pöytää tai uun moaha."
Tarkoittaa talon velvollisuutta kestitä Tapaninpäivän rekiajelulle lähteneitä vieraita

"Onks Tahvana koton?"
Tavanmukainen Tapaninpäivän vieraan tervehdys tupaan astuessa tarkoituksena varmistaa, onko hän tervetullut. Jos vastattiin, että kotona Tahvana oli, se tarkoitti, että tervetulleita oltiin ja talosta saisi tahvanan eli viinatyypyn.

Kyröjoen varrella nuoret miehet vierailivat tapanina tyttöjen luona ja pyysivät "Sylin Tapaninlankaa". 
Mielitietyilleen tyttöset antoivatkin pitkän säikeen kehräämäänsä rihmaa, lankaa tai peräti lankakerän. Siitä pojat tiesivät, oliko heillä mahdollisuuksia kyseisen tytön valloittamisen suhteen.

Tapaninpäivään liittyi myös taikoja, kuten:
Tahvana-aamuna syydetään lunta sikain silmille,
etteivät kesällä osaisi pahan tekoon!

21.12. Tuomaanpäivänä aloitetaan oluen pano.

"Se oli oluen synty
kalevalaisten kaljan alku
siitä sai hyvän nimensä, 
siitä kuulun kunniansa,
kun oli hyvänoloinen, 
hyvä juoma hurskashille
pani naiset naurusuulle, 
miehet mielelle hyvälle,
hurskahat iloitsemahan, 
hullut huppeloitsemahan."

Kalevala, 20:415-424


"Tule meille Tuomas kulta
Tuopa joulu tullessasi!
Tule aatto, joudu joulu,
Sekä Tahvana tavota!

Meill' on leivät leivottuina,
Sekä piiraat paistettuina,
Olut o'ottaa puolikossa,
Viina leroo lekkerissä.

Ompa kystä aitassamme,
Paljon pantua eloa:
Sirkan siivet, torakan koivet,
Permusen peräpakurat."


Joulu Tuomaanpäivästä Lasten päivään 
kansanperinnekirjailija Johannes Häyhän teoksesta
"Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista I - Joulun vietto"

SA-kuva

21.12. Tuomaan päivä
Tuomaanpäivä. Oluen pano. Nuotan veto. Kynttiläin teko. Ryynin teko.

23.12. Joulun aatonaatto 
Tuvan sillanaluksen puhdistaminen. Veden kanto. Riihessä olo. Tuvan peso.

24.12. Jouluaatto 
Piirakasten teko. Viinan lasku. Saunan lämmittäminen. Vierasten vastaanotto. Saunan kylpy. Joulun tuojat. Illallinen.

25.12. Joulupäivä
Aamurukous. Kirkkoon meno. Kirkossa olo. Kotiin tulo. Karjan konstaaminen. Kahvin juonti. Hartaushetki.

26.12. Tahvananpäivä eli Tapaninpäivä
Tahvanan ajo. Joululeikkituvan pyyntö. Joululeikkiin meno. Niemelän Raisan ja Lippolan Juhanan liitto.

Joululeikit. Vastakkaistanssi. Rinkitanssi. Laivasilla olo. Vuorotanssi.

27.12. Kolmas joulupäivä 
Sudennuotan veto. Paistisilla olo. Laulun ja ulkoluvun kilpailu. Rinnakkaistanssi. Panttisilla olo. Joulusaarna.

28.12. Neljäs joulu eli Lasten päivä, Viimeispyhä. 
Hiirisillä olo. Sikasilla olo. Seulau juoksu. Parisilla olo. Neito kammiossa. Vanhan joulun loppu.

 

"Nyt on Knuutin knuppi, Joulun loppu,
iiva hattuun, tappi taskuun."

Joulunvietto päättyi perinteisesti Nuutin päivään. Hiiva-Nuutin vietto oli yleistä 1850-luvulla Viipurin maalaiskunnan pitäjissä ja sitä viettivät vain miehet.

”Heidän oli oltava päihdyksissä. Päihtyneenä miehet menivät savihautaan Hiiva-Nuuttia hautamaan. Hevosilla vedätettiin savea johonkin määräpaikkaan esim. rakennukselle. Miehet sotkivat savihaudassa niin kauan, kunnes olivat yltä yleensä savessa. Sitten menivät kotiin. Seuraavaa päivää nimitettiin ”Kur-Nuutiksi” ja sitä vietettiin
samoin kuin edellistäkin.”

Mahtoipa herroilla olla hauskaa! Ja emännillä sitten myöhemmin
kun savisia vaatteita puhdistettiin.

Nuutinpäivänä, Hiiva-Nuuttina, loppuivat kolme viikkoa kestäneet jouluiset uhrijuhlat, joiden aikana oli hankittu menestystä sekä uhreilla lepytelty haltijoita ja jumalia. Hiiva-Nuutti on saanut nimensä siitä, että Nuutinpäivänä kylillä ajettiin suurella porukalla kokoamassa hiivatynnyrin tappeja. Jos talosta ei annettu tappeja, kannettiin sisälle ilkikurisesti kanto.

Nuutinpäivänä taloissa kierteli myös nuuttipukkeja. Poikajoukko pukeutui tavallisesti oljista tehtyyn asuun ja kierteli talosta taloon kyselemässä: ”Onko hiivoja jälellä?”. Elleivät he saaneet mitään syödäkseen ja juodakseen, Hiiva-Nuutit veivät tynnyreistä kaikki tapit mennessään.

Nuuttina joulunaika päätettiin paikoin varsin riehakkaissa tunnelmissa, ehkä kaoottisena vastapainona juhla-ajan alkujakson hiljaisuudelle ja rauhallisuudelle. Huittisissa miesjoukko veti reessä ympäri kylää kummallisesti puettua miestä, jolla oli päällään nurinpäin käännetty turkki, päässä tuohihattu sekä naamari, jossa oli suuri ”komonenä” ja huuliparta. Nuuttipukin puhemies kävi kyselemässä, josko tämä ”parooni” päästetään sisälle. Sitten puhemies piti puhetta ja kaatoi viinaa paroonin suuhun.

Seurue kokosi mukaansa viinaa ja olutta, minkä he sitten joivat loppuun jossakin saunassa. Toisinaan tällä ”joulupukilla” oli parta ja sarvet. Pukin selässä ratsasti toinen miekkonen turkki väärinpäin käännettynä; hänen tehtävänään oli kaataa viinaa pukin suuhun. Seurue kulki talosta taloon siihen asti kunnes kaikki juopuivat.

Joululeikkejä kesti monta päivää!

Kuva. Joululeikki Suutarin sohiminen -esittely vuonna 1928. Esko Aaltosen valokuva-arkistosta, Piipunjuurella-tietokanta.

Johonkin taloon kerääntyi nuoria sekä vanhoja ihmisiä. Näissä leikeissä tehtiin myös hyödyllistä työtä. Jos jollakin oli syksyllä jäänyt pellavat laittamatta, niin joululeikeissä ne yhdessä illassa pian laitettiin. Samoin voitiin pestä pyykkiäkin. Leikit kumminkin olivat pääasia: Suutarin sohiminen, Kalanjako, Uunin kaato....

- Viipurin pitäjä 1928

Suutarin sohiminen -leikin ohjeet on tässä:

Suutarina käytettiin ennen vanhaan oljista tehtyä kolmijalkaista olkikiekkoa eli ukkoa. Suutariksi kelpaa mikä tahansa pystyssä pysyvä puukapula tai vaikka kumisaapas. Suutarin vartija ja suutarin sohija tarttuvat 2-3 m pituiseen seipääseen, jonka yläpuolella he seisovat hajareisin selät vastakkain. Suutarin vartijalla on kasvot suutariin päin ja sohija on selin.

Leikki aloitetaan vartijan ja sohijan velisellä sanailulla:

Sohija: Onko suutari kotona? 
Vartija: On.
Sohija: Tekeekö hän minulle kengät?
Vartija: Ei tee.
Sohija: Sittenpä puhkaisen siltä silmän! (Uhkaavasti)
Vartija: Minä vartioin suutaria!

Sohija, joka katselee jalkojensa välistä suutaria, koettaa seivästä taaksepäin työntelemällä ja Vartijan liikkeitä seuraten saada suutarin kumoon. Vartija yrittää parhaansa mukaan ohjata seivästä ohi suutarin. Kun suutari on nurin, vaihdetaan rooleja.

Kuva. Joululeikki Suutarin sohiminen -esittely vuonna 1928. Esko Aaltosen valokuva-arkistosta, Piipunjuurella-tietokanta.

 

Uusivuosi

Uutenavuotena oli tärkeää etsiä enteitä tulevasta. Tulevan vuoden sato kiinnosti, samoin perhepiirissä tapahtuvat asiat, avioitumiset, syntymät ja kuolemantapaukset. Peilistä etsittiin tulevan sulhasen kuvaa, mutta jos siellä näkyikin ruumisarkku, oli kuolema tulossa lähipiiriin. Myös ulkoa kuuluvien äänien kuunteleminen ja tulkitseminen on ollut suosittua. Uudenvuodenyö oli kohtalokas ensimmäinen yö, jolloin tuleva vuosi oli vasta muotoutumassa. Kaikki tulevat tapahtumat olivat silloin läsnä ja niihin pyrittiin vaikuttamaan.

 

Loppiainen

Luterilaisessa Karjalassa loppiainen ei ole saanut kovin suurta merkitystä. Ortodoksisessa Karjalassa suoritettiin tuolloin tärkeä uskonnollinen juhlameno, veden vihkiminen eli Jordanilla käynti; Vieristä. Jäähän hakattiin suuri avanto, jonka ympärille kokoontui papin kera koko kylän väki vettä vihkimään. Vieristä oli yleinen praasniekkapäivä. Silloin myös kuunneltiin ja havainnoitiin luontoa, erityisesti vesipaikkoja, ja otettiin niistä enteitä tulevaa vuotta ajatellen. Itse Vetehisenkin uskottiin nousevan avannolle; jos sitä puhutteli takaperin, se paljasti tulevan vuoden kohtalot.