Karjalan Liitto
 

Dosentti Silvo Hietanen

Siirtoväen ja rintamamiesten asuttaminen Savo-Karjalaan toisen maailmansodan jälkeen


Toukokuussa 1945 säädetyn maanhankintalain perusteella asutettiin karjalaista maataloussiirtoväkeä, rintamamiehiä ja eräitä muita pienempiä sodasta kärsimään joutuneita ryhmiä. Lain perusteella muodostettiin myös huomattava määrä lisäalueita pientiloille ja perustettiin yhteislaitumia maaseudun mökkiläisten nautakarjalle. Lisäalueen saajista monet olivat rintamamies-pienviljelijöitä. Myös suuri joukko siirtoväestä sai maata – lähinnä asuntotontteja - perheellisinä rintamamiehinä, vaikka eivät olleetkaan taustaltaan viljelijöitä. Pääministeri J.K. Paasikiven yritys lykätä rintamamiesten asuttaminen myöhemmäksi maanhankintalain säätämisen yhteydessä keväällä 1945 ei onnistunut, vaan hän joutui taipumaan hallituksen enemmistön tahtoon.

Savokarjalaisen sodanjälkeisen asutustoiminnan ominaispiirteenä olikin, että marssijärjestyksessä pieni lukumääräinen etumatka oli perheellisten rintamamiesten maansaannissa ennen siirtoväkeä. Esimerkiksi Suomen tärkeimmän vuoden 1945 jälkeisen ”asutusmaakunnan” eteläisen Hämeen kohdalla tilanne oli täysin päinvastainen.

Savo-Karjala ennen roudan maiden kukintaa

Pitkään jatkunut yhteiskunnallinen ja taloudellinen pysähtyneisyys leimasi savo-karjalaista maaseutua vielä 1930-luvun lopullakin. Esimerkiksi sähköistys oli vielä suorittamatta suurimmassa osassa maakuntaa. Torpparivapautus 1920-luvulla oli ollut suuri edistysaskel Kuopion maanviljelysseuran alueella. Se ja vuonna 1922 säädetty niin sanottu Lex Kallio eivät kuitenkaan riittäneet poistamaan Savo-Karjalan ikiaikaista maattoman väestön ongelmaa. Vaikka tilanne olikin talvisotaan tultaessa muuttunut 1900-luvun alun vuosikymmenistä, jolloin Savo-Karjalan väestöstä oli puolet maattomia.  Tämä merkitsi käytännössä sitä, että vielä 1930-luvun lopullakin mahdollisuudet maakunnan maaseudulla ”omaan tupaan ja omaan lupaan” olivat rajalliset.

Selvimmin tämä näkyi siinä, että savolaisten läänien naimaikäisistä miehistä noin 60 prosenttia ei saanut nauttia avio-onnesta, vaikka maata olisi ollut runsaasti tarjolla oman kodin perustamiseen näille yksinäisille maaseudun jätkä-sekatyömiehille, jos sitä vain asutustoiminnan kautta olisi järjestetty.

Savo-Karjalasta marssi kesällä 1941 suomalaisen ”kansanarmeijan” harmaisiin riveihin pysyvältä näyttänyt yksinäisten poikamiesten joukko ensin valtaamaan Sortavalan seutua, sitten taistelemaan Syvärin sillanpäässä asemasodan pitkät vuodet ja lopulta kamppailemaan kesällä 1944 U-linjan onnistuneissa torjuntataisteluissa Laatokan Karjalassa. Osa maakunnan miehistä teki sotavuosien mittaisen marssin Rukajärven tiellä.

Jo kesä 1941 muutti kuitenkin yllättäen suomalaisia avioliiton solmimisperusteita, kun äärimmilleen voitolliseen ”kesäsotaan” mobilisoidussa maassa mentiin vihille ennätystahtia. Oman kodin ja luvan tarve ei ollut tuolloin tässä ja nyt, vaan jossakin tulevaisuudessa sodan jälkeen, jos silloinkaan, sillä monen uuden avioliiton tarina saattoi päättyä jo ennen kuin se kunnollakin ehti alkaakaan. Sen määräsi sodan armoton todellisuus. Sodan jälkeen avioliittomarkkinat avautuivat vielä vilkkaimmiksi. Tuloksena syntyivät niin sanotut suuret ikäluokat syyskuusta 1945 lähtien. Yleensä niiden katsotaan syntyneen vuosina 1945-50, mutta todellisuudessa syntyvyys pysyi korkeana maan itäisissä ja pohjoisissa osissa vielä 1950-luvulla, jolloin maaseutuperheisiin – uusille asutustiloille – syntyivät vielä viidennet ja kuudennet pahnan pohjimmaiset.

Rintamamiehet maansaajina

Kun pika-asutuslaki säädettiin kesäkuussa 1940 talvisodan jälkeen maataloussiirtoväen asuttamiseksi, ei rintamamiesten maansaanti noussut esille lain säätämisen missään vaiheessa. Pika-asutuslain toimeenpanon raukeamisen jälkeen syksyllä 1941 asetettiin niin sanottu Jutilan komitea suunnittelemaan valtion haltuun jääneiden ”pika-asutusmaiden” käyttöä rintamamiesten asuttamiseen. Komitea sai  työnsä valmiiksi vuonna 1943. Syksyn 1944 uudessa tilanteessa, jolloin siirtoväki oli jälleen asutettavana, oli myös rintamamiesten asuttaminen asuttaminen yhteiskunnallinen välttämättömyys. ASO:n vt. ylijohtajaksi vuonna 1943 nimitetty Veikko Vennamo perehtyi Jutilan komiteassa seikkaperäisesti rintamamiesten maakysymykseen.

Rintamamiesten maansaantioikeus rajoitettiin maanhankintalaissa kuitenkin vain perheellisiin, sillä sen ulottaminen kaikkiin rintamalta palaaviin katsottiin liian laajaksi urakaksi. Tästä jäi itämään vuosien kestänyt katkeruus kesällä 1945 vielä poikamies-rintamamiehiin, jotka avioituivat pian maansaantihakemusten jättämisajankohdan jälkeen. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä rintamamiesten enemmistö ei heti sodan jälkeen ollut vielä naimaiässä.

Rintamamiesten asuttamisen painopiste oli selvästi maaseudun asuntokysymyksen ratkaisemisessa, sillä suurin osa heille perustetuista uusista tiloista oli asuntotiloja tai -tontteja. Asuntotilat perustettiin yleensä metsätyötulojen varaan ja asuntotontit kaupunkeihin ja taajamiin, missä ne olivat pelkästään välttämätön lisä sodanjälkeisen Suomen kipeiden asunto-ongelmien ratkaisemiseen. Savo-Karjalassa rintamamiehet saivat kuitenkin pääasiassa viljelys- ja asuntoviljelystiloja, mikä merkitsi uusilla asutustiloilla huomattavaa raivausurakkaa.

Vuoden 1959 maataloustiedustelun mukaan Kuopion maanviljelysseuran maatiloista rintamamiesten saamia oli 11.1 prosenttia (3456) ja Pohjois-Karjalassa 11.0 prosenttia (2206). Suhteellisesti eniten niitä oli Kainuussa (14.2% ja 1354). Kokonaiskuvaa rintamamiesten asuttamisesta on kuitenkin vaikea saada, sillä vuoden 1959 aineistosta puutuvat heidän saamansa asuntotontit ja lisämaa-alueet.

Evakkotie ja asuttaminen Laatokan Karjalasta Savo-Karjalaan

Suojärven Hyrsylän kylän ja eräiden muiden Laatokan Karjalan rajakylien asukkaiden talvisota alkoi koko sodan kestäneenä ”siviilisotavankeutena”, joka päättyi vasta toukokuussa 1940. Enemmistö Laatokan Karjalan siviiliväestöstä evakuoitiin kuitenkin onnistuneesti Savo-Karjalaan. Kesällä 1940 säädetyn pika-asutuslain sijoitussuunnitelman mukaan suurin osa Laatokan Karjalan maataloussiirtoväestä oli tarkoitus asuttaa Savo-Karjalaan ja Pohjois-Pohjanmaalle. Maataloudellisesti heidän sijoitusalueensa ei läheskään aina olisi vastannut olosuhteita entisillä kotiseuduilla niin kuin laki edellytti. Suuri ongelma olisi ollut myös perinteisen laatokankarjalaisen uskonnollisen yhteisön - ortodoksisuuden - pirstoutuminen laajalle maantieteelliselle alueelle. Maantieteellinen pirstoutuminen olisi haitannut myös karjalan kielen säilymistä arkikäytössä.

Pika-asutuslain toimeenpano raukesi kuitenkin syys-kesällä 1941 voitollisen ”kesäsodan” jälkeen, kun siirtoväen evakkous päättyi. Paluumuutto takaisinvallatulle alueelle sai massiiviset mittasuhteet keväällä 1942. Laatokan Karjalan evakoista palasi 67 % prosenttia.

Neuvostoliiton suurhyökkäys kesäkuussa 1944 Syvärillä pakotti Laatokan Karjalan siviiliväestön uudelleen evakkoon heinä-elokuussa.  Jäähyväiset kotiseuduille voitiin jättää kuitenkin rauhallisemmin kuin Karjalan kannaksella hieman aikaisemmin. Evakkomatka päättyi jälleen jo entuudestaan tuttuihin savokarjalaisiin maisemiin.

Kesällä 1945 vahvistettu maataloussiirtoväen sijoitussuunnitelma otti tällä kertaa  selvästi paremmin huomioon laatokankarjalaisen siirtoväen ominaispiirteet – uskonnon ja kielen – kuin talvisodan jälkeen. On kuitenkin ymmärrettävää, että monet evakot olivat tyytymättömiä uskonnollisesti ja kielellisesti pirstouttavaan sijoitussuunnitelmaan, joka perustui Savo-Karjalassa suureksi osaksi uudisraivaukseen. Kuopion maanviljelysseuran tiloista oli vuoden 1959 aineiston perusteella 7.9 prosenttia oli (2529) siirtoväelle muodostettuja ja Pohjois-Karjalassa vastaavasti 9.6 prosenttia (2046). ”Asutusmaakunnassa” eteläisessä Hämeessä evakkotiloja oli 18.3 prosenttia.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


 


Tulosta sivu
 
Poutapilvi web design Oy