Karjalan Liiton itsenäisyyspäivän juhla
Karjalatalo, Helsinki 6.12.2012
Kirjailija, professori Laila Hirvisaari
Arvoisat Itsenäisyyspäivän juhlijat, hyvät karjalaiset ja suomalaiset.
Me vietämme tänään itsenäisen Suomen 95-vuotista juhlaa. Vietämme sitä aikana, jolloin suuret ja vaikeat maailmanlaatuiset ristiriidat lisääntyvät, ne koskettavat myös Eurooppaa, ja meidän maatamme. Jossakin vaiheessa sanalla " rauha" oli poliittiinen merkitys. Nykyään tuo sana kuuluu sivistykseen. Me olemme eläneet Suomessa sodan jälkeistä rauhan aikaa 68 vuotta. Puhumme yhä paljon sota- ajasta, mutta itsenäisen Suomen rauhan aika on ollut onnemme. Kivuttomasti emme rauhaan siirtyneet, tuskin mikään maa pystyy siihen raskaiden sotavuosien jälkeen. Sitä turvattomuuden tunnetta ei niin vain unohdeta, mutta muistojensa kanssa on tultava toimeen.
Tämä talo on omistettu meille karjalaisille, ja samalla saamme juhlia täällä Suomen itsenäisyyttä. Miten olemme tämän juhlan ansainneet, tämän, että meillä on 95 vuotta ollut vapaa, itsenäinen Suomi. Työtä tekemällä, maatamme rakastamalla, toisiamme kunnioittamalla, muistoista puhumalla. Eteenpäin katsomalla me ansaitsemme tämän maan, joka viiden vuoden kuluttua viettää itsenäisyytensä 100-vuotispäivää.
4. joulukuuta 1917 Suomen Eduskunnan istunnossa Suomen Senaatti puheenjohtajansa kautta antoi Eduskunnan käsiteltäväksi ehdotuksen uudeksi hallitusmuodoksi Suomelle kansalle. Joulukuun viimeisenä päivänä 1917 Venäjän Kansankomissaario päätti tunnustaa Suomen tasavallan itsenäisyyden. Pohjoismaat olivat odottavalla kannalla, kunnes heidän oli todettava, että Suomesta tulee itsenäinen, niinkuin tuli. Kirjoitelma on pitkä, siteeraan ainoastaan sen loppuosaa. Senaatin hallitus vetoaa kansalaisiin:
" ....hartaasti kehoittaen kutakin kohdastansa, järkähtämättömästi noudattamalla järjestystä ja täyttämällä isänmaallisen velvollisuutensa, ponnistamaan kaikki voimansa kansakunnan yhteisen päämäärän saavuttamiseksi tänä ajankohtana, jota tärkeämpää ja ratkaisevampaa ei tähän asti ole Suomen kansan elämässä ollut. "
Julistuksen on allekirjoittanut Senaatin hallitus, 12 miestä: P. E. Svinhufvud, Kyösti Kallio, Onni Talas, Heikki Renvall, Aleksander Frey, O. W. Louhivuori, E. N. Setälä, Jalmar Castren, Arthur Castren, Juhani Arajärvi ja E. Y. Pehkonen.
Joulukuun 6. päivänä Suomen Eduskunta hyväksyi porvaripuolueiden äänin 100 - 88 itsenäisyysjulistuksen. Samalla hävisi sosiaalidemokraattien ehdotus itsenäistymisneuvotteluista Venäjän hallituksen kanssa. Itsenäisyydestä oltiin yksimielisiä, vain asian toimeenpanosta oli erimielisyyksiä. Suomi alkoi saada onittelusähkeitä Euroopasta: Ruotsi, Ranska, Saksa, Tanska ja Norja ensimmäisinä. Englanti ja Yhdysvallat lykkäsivät tunnustusta, ne saatiin, mutta vasta toukokuussa 1919. Suomen sisäpoliittinen tilanne alkoi tasaantua kansalaissodan ja hallitusmuotokysymyksen jälkeen. Me olimme itsenäisiä.
Olen itse niitä lapsia, jotka syntyivät juuri sodan alla. Minun ikäpolveni esimmäiset todelliset muistikuvat liittyvät jatkosotaan. Sota - ajan lapsina olimme täysin tietämättömiä, mitä maailmassa tapahtui, mitä merkitsivät lentolaivueet, pommitukset, aikuisten kyyneleet, evakkomatkat. Me luulimme itsestäänselvyytenä - vaikka vasta myöhemmin sen ymmärsimme - että maailma johon synnyimme, oli sellainen; sotaa, pelkoa, kauhua. Me emme tienneet mitä oli elämä ilman sotaa, ennen syntymäämme. Eräs muistoista oli äärimmäinen vakavuus aikuisten kasvoilla. Myös merkillinen itkun ja naurun samanaikaisuus ikuisuudelta tuntuvalla evakkomatkallamme. Aikuiset puhuivat hiljaa lasten ollessa läsnä. Katsottiin merkitsevästi idän suuntaan, katsottiin aina taivaalle. Pelättiin tähtikirkkaita öitä.
Lokakuussa 1941 minun kotitalooni Lappeenrannan lähelle laskeutui suru. Isovanhempieni kaikki neljä poikaa olivat rintamalla jatkosodan hyökkäysvaiheen alkaessa. Isäni Aarne Hirvisaaren Rajakomppania 42 oli tullut Petroskoihin, jonka nimi oli edellisenä päivänä, näin kerrotaan, muutettu Äänislinnaksi. Seuraavana päivänä rajakomppania lähti kohti Kentjärveä, jossa isäni kaatui. Edellisenä iltana hän oli pyytänyt parasta ystäväänsä niin sanotusti "katsomaan" vaimonsa ja lapsensa perään, hän sanoi ystävälleen että kaatuu huomenna. Tästä miehestä tuli sodan jälkeen isäpuoleni, ja isäni, ja samalla lasteni isoisä. Sain myös kaksi sisarta ja veljen. Tämä on merkillisin testamentti mitä olen kuullut.
Kohtalo muutti meidän sotaorpojen elämää. Emme tiedä minkälaiseksi elämämme olisi muodostunut, jos isämme olisivat jääneet eloon. Yleensä me ihmiset puhuessamme elämästämme joudumme olemaan subjektiivisiä, mutta sotaorpojen elämäntarina on ollut meille kaikille niin samanlainen: isää ei enää ollut. Jotkut menettivät myös äitinsä. Tosiasiassa meitä oli, ja meitä sotaorpoja on, ihan liian paljon. Ja meidän on ollut pakko selvitä.
Karjalaiseen olemassaoloon sisältyy kaipuuta ja nostalgiaa, jota jotkut muut heimot kenties halveksivat, toiset hyväksyvät. Vuosikymmenien aikana ovat oppineet kuitenkin meitä karjalaisia ymmärtämään. Tämä merkillinen heimo levittäytyi ympäri Suomea jo talvisodan puhjetessa, ja uudelleen - lopullisesti - kesäkuusta 1944 piirakoineen, kattiloineen, itkuineen, nauruineen ja murteineen. Meillä oli mukanamme poikkeukselliset muistot. Minua on aina hellyttänyt Ilmari Pimiän runo Karjala kallis, josta muutama värssy. Niissä menetetyn kotiseudun kaipuu asettautuu oikealle kohdalleen:
Siellä se läikkyi
Laatokka laaja,
sieltä se aamu päiväksi nousi.
Siellä se Vuoksen
vaahtosi uoma.
Äyräpään lietteillä jousenet sousi.
Kun olit pehmyt,
kun olit vehryt,
kotoinen nurmi, kun lumossa ehtoon
polkuas pitkin
hiljeten hiivin
kielojen tuoksua tulvivaan lehtoon.
Niin sinä olit,
niin sinä menit...
Kallis on kaikki nyt takana rajan.
Viikosta viikoon.
vuodesta vuoteen
murhetta mittaa ankkuri ajan.
Niin lauloivat myös äidit ja isoäidit silloin, lauloivat laulun kauneimman... Lauloivat, itkivät, lauloivat taas. Mitä ne itkut silloin merkitsivät, pakoa kodista, kauas, tuntemattomaan. Suvullani on valokuva, joka levisi aikoinaan suomalaisiin lehtiin; nainen, minun isoäitini, seisoo kahden sankarivainajan valokuvien vierellä, toinen hänen oma poikansa, kummisetäni, toinen minun isäni. Mikä järkytys isoäitini kasvoilla - hän antoi uhrinsa. Hän yksi monista. Häneltä ei kysytty.
Vuosikymmenien ajan suomalaiset - eivät ainoastaan karjalaiset - kasvattivat varovasti luottamusta tulevaisuuteen. Tekivät töitä, jälleenrakensivat kokonaisia kaupunkeja ja kauppaloita, uusia koteja pommitettujen tilalle. Ja kaiken keskellä he tyynnyttivät vereslihalla olevaa sisintään, joka ehkä ei pohjimmiltaan vielä uskonut rauhaan.
Muistelen viime vuoden Itsenäisyyspäivää, jolloin Suomi oli ollut itsenäinen 94 vuotta. Katsoimme varmaan kaikki Linnan juhlia. Haastatteluissa kameran eteen tuli mies, veteraani, joka ainoana koko hienossa juhlassa puhui juhlan aiheesta, Suomesta ja itsenäisyydestä. Tämä mies oli opetusneuvos, kunniarajajääkäri Antti Henttonen, monivuotinen ystäväni, joka juuri tällä hetkellä osallistuu Valtioneuvoston Juhlajumalanpalvelukseen. Vuosi sitten hän avasi tyylikkäästi ja esimerkillisellä tavalla vaimoineen tasavallan juhlat, ja puhui haastattelussaan televisiolle illan aikana siitä, mitä on jokaisen meidän sielussamme, mutta jota emme useinkaan sano ääneen; kotimaamme koko kuva, itsenäinen maa ja sen uhrit.
Olen usein myös miettinyt, etteivät Ihmiset voi elää vuosikymmeniä jatkuvassa vihassa, uupumuksessa, tai rikkoutuneissa unelmissa. Jotkut kokevat kadotetun Karjalan läpipääsemättömän suurena suruna. On luonnollista, että Karjalassa vierailut nostavat kivun pintaan. Niitä itkuja on käyty yli 70 vuotta. Läheisimmän vainajankin poismeno tasoittuu vuosikymmenien myötä, tulevat nuo tutut haikeuden, rakkauden ja kaipuun tunteet, mutta itku helpottaa silloin, kun kipeimmin koskee. Mitä enemmän käymme Karjalassa, sitä voimakkaimmin meille jää päällimmäiseksi se, että menetimme kauneimman osan Suomea menettäessämme Karjalan. Vaikka oma kotini jäi entisen rajan tälle puolelle, sain kiteytettyä Karjalan menetyksen Hylätyt talot autiot pihat - elokuvani kohtaukseen, jossa Martta ottaa juuri lähdön hetkellä pelarkuun, panee sen tuvan pöydälle pesuvatiin ja sanoo: kuki siinä, näkevät miten täällä elettiin...
Minulla on henkilökohtaisesti ollut useina kesinä onni päästä lähiystävieni kanssa kokemaan Karjalan Kannaksella alkavan kesän kauneus. Useimmiten se oli toukokuun loppu, lauantai, Antrean Anttilassa, juuri opetusneuvos Antti Henttosen lapsuudenkodin pihamaalla. Siinä unohtumattomana hetkenä me olemme laulanneet aina Karjalan Kunnailla. Olemme kuunnelleet käen kukuntaa ja ihastelleet sireenien tuoksua pihalla. Sitä ennen on seisty Antrean kirkon raunioilla, laulettu Suvivirsi, ja viety aina seppele sodassa kaatuneitten muistomerkille. Kerran ryhmäämme juuttui pieni vikkelä poika. Hän seisoi edessämme kuin isäntä kuuluen meihin, hän, pienoinen, tähän päivään syntynyt. Sanonko siis itselleni nämä kesäkarjalat kokeneena, älä itke, älä kaipaa, älä muutu nostalgiseksi, hyväksy, katso eteenpäin, unohda. Eikö ole helpompi sanoa se teille!
Hyvät kuulijat. Fransiscus Assisialainen on antanut hienon ohjeen: jos meille tapahtuu jotakin sellaista, mille kertakaikkiaan emme mahda mitään, se on vain hyväksyttävä. On lukuisia asioita elämässä, jotka on pakko hyväksyä. Sota, ja läheisten kuolemat ovat rajuimmat. Joskus voimat eivät riitä hyväksymiseen, suruun voi mennä kokonainen elämä. Me tarvitsemme nyt tässä maassa enemmän suvaitsevaisuutta ja kokonaisnäkemystä, joka on kadonnut jonnekin politiikan ja teknologian alle. Positiivinen elämänasenne tuntuu väistyvän vanhanaikaisena, kaikki haluavat kaiken, menetyksissä ei osata elää. Me olemme maksaneet niin suuren uhrin itsenäisyydestämme, että meillä pitäisi olla suuri yhteenkuuluvaisuuden tunne, joka ulottuisi myös maamme päättäjiin. Eristäytyminen Euroopasta ei johda mihinkään, meistä täytyisi löytyä myös suvaitsevaisuutta kaikkia kansoja kohtaan, sillä toinen maailmansota ei repinyt vain Suomea, se repi myös Eurooppaa.
Suomi on sivistysmaa. Meillä on oma runo. Kalevala. Kaikkien sisäpoliittisten ristiriitojen keskellä emme saa unohtaa kulttuuriamme. Tulenkantajat avasivat ikkunat Eurooppaan. Me olemme jo siellä. Kun rakastamme isänmaatamme, osaamme rakastaa. Hyvää Itsenäisyyspäivää hyvät ihmiset!
6.12.2011
Risto Uimonen
Karjalan Liiton itsenäisyysjuhla, Karjalatalo, Helsinki
Arvoisat Karjalan Liiton itsenäisyyspäiväjuhlan vieraat!
Hyvät tilaisuuden isännät!
Täällä olevista moni muistaa varmaankin, miten valtiosääntöä tulkittiin ennen. Oli tapana sanoa, että Suomi on tasavalta, jossa kansa valitsee joka kuudes vuosi presidentiksi Urho Kekkosen.
Tuo lausahdus on perimätiedon mukaan erään koululaisen ainekirjoituksessaan esittämä tulkinta perustuslaista. Se oli niin osuva, että siitä tuli lentävä lause, jota kerrottiin ulkomaalaisillekin. Siinä kun oli totta toinen puoli. Koululaisen tahaton pisteliäisyys osui maaliin. Hänen toteamuksensa piti kirjaimellisesti paikkansa niin kauan kuin Kekkonen oli käytettävissä presidentiksi.
Kekkoselta loppuivat vakavasti otettavat vastaehdokkaat 50 vuotta sitten marraskuussa 1961, jolloin Neuvostoliitto jätti Suomelle nootin. Neuvostoliitto esitti Suomelle sotilaallisten konsultaatioiden aloittamista kansainvälisen jännityksen kiristymisen takia. Muun muassa sosiaalidemokraattien, kokoomuksen, vapaamielisten ja RKP:n presidenttiehdokas Olavi Honka luopui nootin säikäyttämänä. Kekkonen laukaisi konsultaatioiden uhan Novosibirskissa ja palasi sieltä Suomeen sankarina. Tuollainen oli presidentin rooli vanhan perustuslain aikana jykevimmillään. Koko maan kohtalo oli ajoittain yhden henkilön käsissä.
Presidentti on myös tänään itsenäisyyspäivänä ajatuksissamme. Me suomalaiset äänestämme jo puolentoista kuukauden kuluttua, 22. tammikuuta, presidentinvaaleissa. Jos vaali ei ratkea ensimmäisellä yrittämällä, toinen kierros järjestetään kaksi viikkoa myöhemmin, helmikuun 5. päivänä.
Presidentti-instituution tekee tänään ajankohtaiseksi myös se, että Tarja Halonen ottaa illalla linnassa vastaan viimeiset itsenäisyyspäivän vieraansa tasavallan presidenttinä. Kansalliseen seurapiiritapahtumaan kohdistuu sen takia tavallista suurempi mielenkiinto. Olipa Halosen äänestäjä tai ei, hän on ollut presidenttimme 12 vuotta. Olemme eläneet presidentin juhlassa ja arjessa jos ei konkreettisesti niin ainakin tiedotusvälineiden kautta.
Meille kaikille on syntynyt käsitys Halosesta ja hänen tavastaan toimia presidentin tehtävässä, joka sijoittuu Suomen virallisessa protokollassa eli arvojärjestyksessä kaikkein korkeimmalle. Tasavallan presidentti ei ole enää maan merkittävin vallankäyttäjä, mutta hänen paikkansa valtiollisessa protokollassa on säilytetty ennallaan. Tuo päätös oli osa sitä poliittista kompromissia, jonka avulla nykyinen perustuslaki voitiin hyväksyä eduskunnassa kesällä 1999.
Jokainen presidentti vaikuttaa virkatoimillaan ja perustuslain tulkinnoillaan siihen, millainen käsitys hänestä syntyy ja jää elämään. Kun Tarja Halonen aloitti 1.3.2000, presidentin valtaa huomattavasti vähentänyt uusi perustuslaki tuli voimaan samana päivänä. Halonen on ollut samantapaisessa asemassa kuin Suomen ensimmäinen presidentti K.J. Ståhlberg oli vuosina 1919‒1925. Ståhlberg joutui uuden perustuslain sisään ajajaksi. Halosesta tuli puolestaan perin pohjin uudistetun perustuslain sisäänajaja. Se on tuonut oman mielenkiinnon Halosen toimintaan presidenttinä. Unohtaa ei sovi sitäkään, että hän on tasavallan ensimmäinen naispresidentti.
Suomessa on käyty jo yli neljäkymmentä vuotta poliittista suuntataistelua presidentin perustuslaillisesta asemasta. Taistelun pituutta on ollut vaikea hahmottaa, koska siinä on ollut välillä pitkiä aselepoaikoja. Tuo 40 vuotta tuli täyteen siitä, että taistelu presidentin asemasta käynnistyi 17.7.1969, jolloin Suomen hallitusmuoto täytti 50 vuotta. Pääministeri Mauno Koivisto piti tuona päivänä puheen presidentti K.J. Ståhlbergin patsaalla. Koivisto totesi, että perustuslakien täytyi elää ja muuttua yhteiskunnan mukana. Pääministeri kertoi hallituksensa tehneen periaatepäätöksen valtiosääntötutkimuksen toimeenpanosta. Ahti Karjalaisen hallitus asetti puolestaan 9.10.1970 parlamentaarisen valtiosääntökomitean perustuslakeja uudistamaan. Noista tapahtumista alkoi voimainmittelö vahvan presidentinvallan ja parlamentarismin kannattajien välillä.
Taistelun huipentuma koettiin monien välivaiheiden jälkeen kesäkuussa 1999, jolloin nykyinen perustuslaki hyväksyttiin eduskunnan toisessa käsittelyssä vaalien jälkeen. Luonnehdin vuonna 2001 kirjassani Riisuttu presidentti tuota pitkää kamppailua presidentin asemasta 30-vuotiseksi sodaksi, mutta se ei päättynyt vielä silloinkaan. Kädenvääntö presidentin valtaoikeuksista on jatkunut lähes koko Halosen virkakauden, ja sen seurauksena perustuslaki muuttuu jälleen ensi maaliskuun alussa. Tänään pitää siis puhua yli 40-vuotisesta sodasta.
Perustuslain tarkistus kaventaa presidentin valtaa vielä nykyisestäkin. Presidentti on pudotettu 40-vuotisen taistelun aikana siltä korkealta jalustalta, jonne ensimmäisen hallitusmuodon laatijat hänet nostivat 1919.
Toinen maailmansota muutti tasavallan presidentin statusta ilman, että lainsäädäntöä olisi uudistettu. Muutokset tehtiin perustuslain tulkinnoilla. Valta keskitettiin presidentti Risto Rytille ja hänen johtamalleen sotakabinetille. Vallan keskitys perustui sodan poikkeusoloihin ja oli sen takia ymmärrettävissä. Keskitys jatkui kuitenkin myös sodan jälkeen Suomen turvallisuuden nimissä. Sodan hävinneen mutta itsenäisyytensä säilyttäneen Suomen piti ryhtyä rakentamaan uudelta pohjalta suhteita Neuvostoliitoon presidentti J.K. Paasikiven johdolla. Paasikivi joutui toimimaan vastoin kovakalloiseksi nimittämänsä kansan tahtoa. Paasikivi ryhtyi korostamaan ulkopolitiikan tärkeyttä ja presidentin asemaa ulkopolitiikan suvereenina johtajana. Hän tähdensi, että suhde Neuvostoliittoon meni kaiken muun edelle. Sisäpolitiikka alistettiin ulkopolitiikalle jopa niin, että Paasikivi kehotti kansaa valitsemaan vaaleissa uusia kasvoja eduskuntaan. Nykyisin pidettäisiin täysin sopimattoman, jos presidentti puuttuisi tuolla tavalla vaalien kulkuun.
Paasikivi aloitti myös lehdistön paimentamisen. Hän oli mieltynyt Saksan ensimmäisen kanslerin Otto von Bismarckin 1800-luvulla esittämään lausumaan. Rautakansleri Bismarck oli tokaissut, että ”jokainen valtio saa ennemmin tai myöhemmin maksaa ne ikkunaruudut, jotka sen lehdistö särkee”. Paasikivi tähdensi suomalaisille päätoimittajille, että Neuvostoliittoa koskevassa kirjoittelussa oli muistettava pitää kieli keskellä suuta kansallisen edun vuoksi.
Kekkonen meni Paasikiveäkin pitemmälle presidentin ulkopoliittisen johtajuuden korostamisessa. Hän sanoi, että jos jommankumman pitää olla rempallaan, ulko- tai sisäpolitiikan, olkoon se sitten sisäpolitiikka. Kekkosesta tuli kaikkien aikojen vahvin vallankäyttäjä tasavallan presidenttinä. Hänen asemaansa kuvasti se, että hänet valittiin poikkeuslailla presidentiksi 1974, kun hän oli kieltäytynyt asettumassa ehdolle vaaleissa. Kekkonen kohosi vuonna 1975 Helsingissä järjestetyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen jälkeen käytännöllisesti katsoen arvostelun yläpuolelle, suorastaan majesteetillisiin mittoihin.
Kekkosen vahvuus perustui hänen nauttimaansa arvostukseen, vakavasti otettavien haastajien puutteeseen sekä siihen, että hän venytti äärimmilleen tulkintansa presidentin vallasta. Professori Lauri A. Puntila luonnehti Helsingin Sanomiin 1976 kirjoittamassaan kirjoitussarjassa Kekkosen vallankäyttöä ruoskaparlamentarismiksi ‒ ilman näkyvää vaikutusta.
Sodan jälkeisten presidenttien vahva asema perustui vuoden 1919 hallitusmuodon 33. pykälään. Siinä todettiin, että presidentti määräsi Suomen suhteista ulkovaltoihin. Myös presidentin sisäpoliittiset valtaoikeudet olivat erittäin laajat. Hänellä oli muun muassa oikeus hajottaa eduskunta ja määrätä toimeenpantavaksi uudet vaalit. Presidentti valitsi pääministerin ja vaikutti myös siihen, mitä puolueita ja keitä henkilöitä hallitukseen tuli.
Kekkonen piti esimerkiksi vuoden 1958 yöpakkashallituksen jälkeen huolen siitä, ettei hallitukseen nimitetty henkilöitä ja puolueita, joita Neuvostoliitto karsasti. Neuvostoliitto pääsi näin vaikuttamaan Suomen ministerivalintoihin. Martti Ahtisaari ilmoitti puolestaan vaalikampanjan aikana tietoisena presidentin vallasta, ettei hän nimittäisi Paavo Väyrystä ulkoministeriksi. Ahtisaari vahvisti kantansa valittuna presidenttinä 7.4.1994. Hän lisäsi kuitenkin, että hyväksyisi Väyrysen jollekin muulle paikalle hallitukseen. Ahtisaaren suorasukaisesti ilmaisema kanta ei perustunut itänaapurin tahtoon, vaan hänen ja Väyrysen näkemyseroihin sekä henkilökohtaiseen antipatiaan.
Presidentin vallankäytössä tapahtui paluu taaksepäin, kun Kekkonen joutui luopumaan virastaan syksyllä 1981. Hänen seuraajansa Mauno Koivisto piti tiukasti kiinni presidentin asemasta ulkopolitiikan suvereenina johtajana, mutta hän antoi hallitukselle ja eduskunnalle lisää siimaa sisäpolitiikassa. Koivisto halusi palauttaa terveen parlamentaarisen tasapainon eduskunnan ja sen luottamusta nauttivan hallituksen sekä presidentti-instituution välille.
”Presidentillä on Suomessa laajat valtaoikeudet, joita on käytettävä säästeliäästi. Lähtökohtani on käyttää niitä mitä säästeliäimmin”, Koivisto lupasi heti kautensa alussa. Yleisesti ottaen tämä pitikin paikkansa ehkä vuoden 1987 hallitusratkaisua lukuun ottamatta. Koivisto nimitti silloin pääministeriksi kokoomuksen Harri Holkerin ja sivuutti porvarillisten puolueiden puheenjohtajien tahdon, jonka he olivat tosin ilmaisseet salaisessa kassakaappisopimuksessaan.
Presidentin valtaoikeuksia alettiin vähentää Kekkosen kauden jälkeen. Tärkein syy siihen olivat huonot kokemukset Kekkosen pitkältä valtakaudelta. Kekkonen venytti välillä tulkintojaan presidentin valtaoikeuksista laillisuuden tai poliittisen sopivuuden äärirajoille. Hän myös turvautui toimintatapoihin, joita perustuslaki ei tuntenut. Kekkonen teki esimerkiksi vuonna 1970 UKK-sopimuksen nimellä tunnetun sovintoesityksen työmarkkinoille. Mutta toisaalta ei tuollaisia toimia ollut kiellettykään, ja sen hän tiesi. Kun presidentti runnasi Martti Miettusen hätätilahallituksen marraskuussa 1975 tv-kameroiden edessä, hän torjui kritiikin jo ennalta tokaisemalla, että syyttäkää tästä kaikesta minua, Kekkosta. Häntä sai siis kritisoida, mutta hän ei aikonut välittää kritiikistä. Hän katsoi toimivansa maan parasta ajatellen.
Pääministeri Koivisto joutui mittelemään voimia presidentin kanssa 1981, Kekkosen viimeisen virkavuoden aikana. Kekkonen halusi Koiviston pois pääministerin paikalta, mutta hänen voimansa eivät enää siihen riittäneet. Koivisto ryhtyi ikävien kokemustensa vakuuttamana ajamaan presidentin vallan vähentämistä. Koiviston näkemys painoi, olihan hän tasavallan presidentti. Myös monet valtiosääntöasiantuntijat ja politiikan journalistit olivat kavahtaneet Kekkosen tulkintoja presidentin valtaoikeuksista.
Suora, kaksivaiheinen kansanvaali ja presidentin valtakausien rajaus kahteen peräkkäiseen kuusivuotisjaksoon ovat perua Koiviston vauhdittamasta uudistuksesta. Ne olivat ensimmäisiä suuria uudistuksia, joita vanhaan hallitusmuotoon tehtiin.
Presidentin vallan vähennystä joudutti myös Suomen liittyminen Euroopan unioniin 1995. EU:ssa tehtävät päätökset rinnastetaan osaksi sisäpolitiikkaa. Ei ollut ajateltavissa, että presidentti olisi johtanut tai osallistunut aktiivisesti sisäpolitiikan piiriin kuuluvien EU-asioiden valmisteluun ja niistä päättämiseen. Presidentiltä puuttui valmistelukoneisto. Hän ei ehtisi millään perehtyä kaikkiin EU-politiikan kiemuroihin. Sen takiakin oli siis rajattava presidentin valtaa.
Martti Ahtisaaresta tuli ensimmäinen suorassa kansanvaalissa valittu presidentti, ja se näkyi uudenlaisena toimintakulttuurina. Ahtisaari toi viran hoitoon mutkattomuutta, konstailemattomuutta ja lähestyttävyyttä. Ahtisaaren toimintatyyliin vaikutti osaltaan hänen karjalainen välittömyytensä, mutta kyse oli myös tietoisista valinnoista olosuhteiden muututtua perusteellisesti.
Neuvostoliitto oli romahtanut 1991, ja Suomi liittyi EU:hun 1995. Vuodesta 1948 voimassa ollut ystävyys-, yhteistoiminta ja avunantosopimus oli muuttunut osaksi historiaa. Presidenttiä ei tarvittu enää Suomen idänsuhteiden henkilökohtaiseksi takuumieheksi. Suomen viiteryhmäksi tulivat EU-maat, ja Suomi haki EU-jäsenyydestä myös turvaa itselleen. Suomi ryhtyi tekemään ulko- ja sisäpoliittisia päätöksiä yhdessä muiden EU-maiden kanssa. Suomen Venäjä-suhteisiin tuli uusi ulottuvuus. Suomi hoitaa suhteitaan Venäjään osittain EU:n kautta. Osittain suhteita hoidetaan entiseen tapaan suorissa kontakteissa kahden maan presidenttien välillä.
Ratkaiseva kädenvääntö tasavallan presidentin valta-asemasta käytiin Ahtisaaren aikana. Ahtisaari tajusi poliittiset realiteetit ja hyväksyi presidentin sisäpoliittisen vallan vähentämisen, mutta piti tiukasti kiinni presidentin ulkopoliittisista valtaoikeuksista. Presidentiltä otettiin vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa pois sisäpoliittisen vallankäytön keskeiset instrumentit, muun muassa oikeus hajottaa eduskunta ja valita pääministeri. Presidentin asema ulkopolitiikan johtajana heikkeni niin ikään. Presidentin rinnalle ulkopolitiikan johtajaksi nostettiin valtioneuvosto. Vahvaa presidentinvaltaa ei voinut puolustaa enää entisin perustein.
Esko Ahon hallituksen tarkoitus oli siirtää Suomen EU-jäsenyyden takia esitetyssä perustuslain osittaisuudistuksessa kaikki EU-asiat pääministerin vastuulle, mutta se ei onnistunut. Ahtisaari kiisti nimittäin eduskunnan ja sen perustuslakivaliokunnan tulkinnan, että hallitus vastaa kaikkien EU-asioiden valmistelusta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa myöten ja että valtioneuvosto päättää Suomen edustuksesta EU:n huippukokouksissa. Perustuslakivaliokuntaa johti muuten tuolloin Sauli Niinistö. Ahtisaari saneli joulukuussa 1994 valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman, jossa hän totesi, että presidentillä oli oikeus päättää hallitusmuodon 33. pykälän nojalla, mitkä asiat kuuluivat hänen toimivaltaansa. Ahtisaari taisteli päättäväisesti presidentin ulkopoliittisen vallan säilyttämiseksi ennallaan.
Vastarinta ei kestänyt. Ahtisaarella ei ollut riittävästi voimaa vastustaa parlamentaarista painetta. Uusi pääministeri Paavo Lipponen ja presidentti Ahtisaari sopivat 31.5.1995, että pääministeri edustaa aina Suomea EU:n huippukokouksissa ja että presidentti päättää itse, osallistuuko hän niihin. Tämä oli erittäin merkittävä linjaus, koska Ahtisaari tunnusti nyt, että pääministeri ottaa osaa kaikkiin EU:n huippukokouksiin ja että presidentti osallistuu niihin harkintansa mukaan. Pääministeristä tuli siis tuolla sopimuksella Suomen EU-politiikan tosiasiallinen johtaja.
Ahtisaari ryhtyi ilmoittamaan valtioneuvostolle kirjallisesti osallistumisestaan huippukokouksiin. Hallitus kirjasi sen tiedoksi ja nimitti sen jälkeen pääministerin ja presidentin Suomen EU-valtuuskuntaan. Ahtisaari järjesti Suomelle kaksi lautasta EU:n huippukokousillallisille maan perustuslakiin vedoten, joten lautaskiistoja ei juuri nähty muuta kuin teorian tasolla. Tarja Halonen jatkoi Ahtisaaren aloittamaa käytäntöä ja piti kiinni siitä, että hän ilmoittaa hallitukselle, milloin osallistuu EU:n huippukokouksiin.
Halosen asema riisuttuna presidenttinä on ollut täysin toisenlainen kuin kymmenen edeltäjänsä. Halonen ei ole voinut olla korkeuksista jyrähtelevä, nyrkkiä pöytään lyövä ja poliitikkoja ojentava presidentti. Hänellä ei ole perustuslaillisia valtuuksia toimia niin. Halonen on muutenkin halunnut arkipäiväistää presidentti-instituutiota vielä siitä, mitä Ahtisaari teki.
Halonen ei ole yrittänyt olla Kekkosen tapainen suuri oraattori, merkittävien puheiden pitäjä, tai Koiviston kaltainen julkisuuskaappari. Koivistohan meni silloin tällöin tv:n ja radion suoriin lähetyksiin kertomaan kantansa, kun hän tunsi polttavaa ottaa julkisesti kantaa. Koivisto halusi puhua suoraan kansalle ja ohittaa toimittajat. Kekkosen puheet ja Koiviston tv-esiintymiset nousivat usein kansallisiksi puheenaiheiksi.
Halonen on esiintynyt usein tiedotusvälineissä. Hän on järjestänyt televisioituja presidenttifoorumeita, antanut ”lennossa” haastatteluja ja ollut muutenkin suhteellisen helposti median käytettävissä. Presidentti ei ole enää poliittisen vallankäytön ykkönen, joten Halosen on ollut järkevää hyödyntää auenneet tilaisuudet. Hän on kertonut usein kantansa, kun siihen on tarjoutunut luonteva tilaisuus toimittajien lähestyttyä häntä. Tiedotusvälineet seuraavat yhä silmä tarkkana presidentin tekemisiä, mutta presidentti ei ole enää sellainen toimitusten himoama mediatähti kuin vanhan perustuslain aikaiset presidentit olivat.
Halosta voinee luonnehtia tästä syystä ja hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella pienten kirjainten presidentiksi. Hän ilmaisee itseään julkisuudessa mieluummin varovaisesti ja kiertäen kuin puhumalla suoraan oikeilla nimillä. Kun Halosen mediaesiintymisiä lasketaan aikanaan, tullaan todennäköisesti huomaamaan, että hän on lyönyt niiden määrässä laudalta jokaisen kymmenestä edeltäjästään. Tämän perusteella voi sanoa, että Halonen on ajanut uuden perustuslain hyvin sisään. Hän kuuluu ja näkyy, mutta ei jyrähtele, koska hänellä ei ole jyrähtelijän valtuuksia.
Halonen on tuonut presidentin viran hoitoon tavallisuutta. Hän on ‒ Kalliossa kasvaneena ‒ vierastanut mahtipontisuutta ja liiallista protokollan mukaista pokkurointia. Alussa herätti huomiota, kun Halonen ilmestyi teatteriesityksiin ja erilaisiin yleisötapahtumiin muina naisina. Hän ei halunnut, että yleisö olisi joutunut nousemaan ylös, kun hän saapui paikalle. Kansa on oppinut hyväksymään presidentin arkipäiväisen tyylin ‒ lippalakkeineen ja tuulipukuineen.
Halonen ei silti ole ollut vallankäyttäjänä merkityksetön tai profiiliton. Hän osoitti kautensa alussa eräissä korkean tason virkanimityksissä, että hän pitää tiukasti kiinni presidentin sisäpoliittisista valtaoikeuksista vaikka vastoin hallituksen tahtoa. Halonen on osoittanut vahvaa tahtoa myös ulkopolitiikan johtajana. Hän on pitänyt 12 vuoden aikana kiinni omista arvostuksistaan ja näkemyksistään niin, että siitä on aiheutunut silloin tällöin melkoisia jännitteitä hänen sekä hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan utvan välille. Pääministeri Lipposen ja Halosen tahdot törmäsivät yhteen EU:n huippukokousten yhteydessä. Myös pääministeri Matti Vanhanen sai tuntea, miltä tuntuu työskennellä omista kannoistaan kiinni pitävän presidentin kanssa ulkopolitiikan jaetun johtajuuden aikana.
Halonen on korostanut toistuvasti, viimeksi sunnuntai-iltana Arto Nybergin haastattelussa, ettei perustuslakia ole viisasta uudistaa kovin usein. Hän on vedonnut siihen, että kokemuksia laista kannattaisi hankkia muidenkin presidenttien ajalta ennen kuin sitä uudistetaan. Vetoomukset ovat kaikuneet kuuroille korville. Presidentin valtaa koskevat perustuslain tarkistukset tulevat voimaan ensi maaliskuun alussa, eikä ole mikään salaisuus, että Halosen halu pitää kiinni kannoistaan on yksi syy muutokseen. Perustuslain tarkistuksella lopetetaan kädenvääntö siitä, kuka johtaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa EU:ssa. Presidentin lainsäädäntö- ja virkanimitysvaltaa vähennetään niin ikään.
Perustuslakiin jää yhä maininta ulkopolitiikan kaksipäisestä johtajuudesta eli että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Käytännössä hallituksen ja presidentin välisessä työnjaossa presidentille jää kahdenvälisten suhteiden hoito EU:n ulkopuolisiin maihin, muun muassa Venäjään, Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Presidentti edustaa Suomea myös Yhdistyneissä kansakunnissa. Seuraava presidentti ei siis jää suinkaan representatiiviseksi figuuriksi. Hänen tonttinsa ulkopolitiikan johtajana on merkittävä.
Perustuslain tarkistuksessa on myös määritelty, miten presidentin ja hallituksen erimielisyydet ratkotaan. Tahtojen törmätessä ratkaisua kiistaan pitää hakea eduskunnasta. On todennäköistä, että eduskunta tukee kiistoissa mieluummin enemmistöhallitusta kuin presidenttiä.
Hyvät kuulijat!
Ensi vuoden alussa valittavan 12. presidentin valtaoikeudet ovat kaikkia edeltäjiään suppeammat, mutta se ei ole vähentänyt mielenkiintoa presidentinvaaleja kohtaan. Henkilövaali sytyttää suomalaisia. Tuntuu kuin tässä käytäisiin postuumisti Kekkosen ajan presidentinvaaleja.
Presidenttiehdokkaiden kommenttien perusteella näyttää siltä, etteivät he tyydy ainakaan seremoniallisen valtionpään rooliin. Gallupien kärkiehdokkaat ovat kokeneita poliitikkoja, jotka tuskin pyrkivät Mäntyniemeen levätäkseen laakereillaan. Esimerkiksi Sauli Niinistö on kertonut haluavansa järjestää jonkinlaisia omia iltakouluja hallituksen kanssa. Sitä on tulkittu yritykseksi vaikuttaa hallitukseen. Paavo Väyrynen on taas ilmoittanut käsityksenään, että presidentille jää yhä rooli EU-politiikassa.
Tämä tietää sitä, että perustuslaillisista jännitteistä presidentin ja hallituksen välillä tuskin päästään eroon vieläkään. Yli 40 vuotta kestänyt kädenvääntö jatkuu todennäköisesti jossakin muodossa, vaikka mahdolliset kiistan aiheet on rajattu aiempaa selvästi suppeammiksi. Jossakin taustalla odottaa myös yhä suuri linjaratkaisu siitä, pysyykö Suomi sotilasliittojen ulkopuolella vai hakeeko se Naton jäseneksi. Tässä asiassa tasavallan presidentille kuuluu yhä suuri sananvalta.
Arvoisat juhlavieraat!
Meillä äänestäjillä riittää siis mielenkiintoista seurattavaa myös seuraavan presidentin virkakaudella 2012‒2018.
Hyvää itsenäisyyspäivän jatkoa teille kaikille ja muillekin suomalaisille!
Risto Uimonen
Karjalan Liiton itsenäisyysjuhla, Karjalatalo, Helsinki
TASAVALLAN PRESIDENTTI VALLANKÄYTTÄJÄNÄ
Arvoisat Karjalan Liiton itsenäisyyspäiväjuhlan vieraat!
Hyvät tilaisuuden isännät!
Täällä olevista moni muistaa varmaankin, miten valtiosääntöä tulkittiin ennen. Oli tapana sanoa, että Suomi on tasavalta, jossa kansa valitsee joka kuudes vuosi presidentiksi Urho Kekkosen.
Tuo lausahdus on perimätiedon mukaan erään koululaisen ainekirjoituksessaan esittämä tulkinta perustuslaista. Se oli niin osuva, että siitä tuli lentävä lause, jota kerrottiin ulkomaalaisillekin. Siinä kun oli totta toinen puoli. Koululaisen tahaton pisteliäisyys osui maaliin. Hänen toteamuksensa piti kirjaimellisesti paikkansa niin kauan kuin Kekkonen oli käytettävissä presidentiksi.
Kekkoselta loppuivat vakavasti otettavat vastaehdokkaat 50 vuotta sitten marraskuussa 1961, jolloin Neuvostoliitto jätti Suomelle nootin. Neuvostoliitto esitti Suomelle sotilaallisten konsultaatioiden aloittamista kansainvälisen jännityksen kiristymisen takia. Muun muassa sosiaalidemokraattien, kokoomuksen, vapaamielisten ja RKP:n presidenttiehdokas Olavi Honka luopui nootin säikäyttämänä. Kekkonen laukaisi konsultaatioiden uhan Novosibirskissa ja palasi sieltä Suomeen sankarina. Tuollainen oli presidentin rooli vanhan perustuslain aikana jykevimmillään. Koko maan kohtalo oli ajoittain yhden henkilön käsissä.
Presidentti on myös tänään itsenäisyyspäivänä ajatuksissamme. Me suomalaiset äänestämme jo puolentoista kuukauden kuluttua, 22. tammikuuta, presidentinvaaleissa. Jos vaali ei ratkea ensimmäisellä yrittämällä, toinen kierros järjestetään kaksi viikkoa myöhemmin, helmikuun 5. päivänä.
Presidentti-instituution tekee tänään ajankohtaiseksi myös se, että Tarja Halonen ottaa illalla linnassa vastaan viimeiset itsenäisyyspäivän vieraansa tasavallan presidenttinä. Kansalliseen seurapiiritapahtumaan kohdistuu sen takia tavallista suurempi mielenkiinto. Olipa Halosen äänestäjä tai ei, hän on ollut presidenttimme 12 vuotta. Olemme eläneet presidentin juhlassa ja arjessa jos ei konkreettisesti niin ainakin tiedotusvälineiden kautta.
Meille kaikille on syntynyt käsitys Halosesta ja hänen tavastaan toimia presidentin tehtävässä, joka sijoittuu Suomen virallisessa protokollassa eli arvojärjestyksessä kaikkein korkeimmalle. Tasavallan presidentti ei ole enää maan merkittävin vallankäyttäjä, mutta hänen paikkansa valtiollisessa protokollassa on säilytetty ennallaan. Tuo päätös oli osa sitä poliittista kompromissia, jonka avulla nykyinen perustuslaki voitiin hyväksyä eduskunnassa kesällä 1999.
Jokainen presidentti vaikuttaa virkatoimillaan ja perustuslain tulkinnoillaan siihen, millainen käsitys hänestä syntyy ja jää elämään. Kun Tarja Halonen aloitti 1.3.2000, presidentin valtaa huomattavasti vähentänyt uusi perustuslaki tuli voimaan samana päivänä. Halonen on ollut samantapaisessa asemassa kuin Suomen ensimmäinen presidentti K.J. Ståhlberg oli vuosina 1919‒1925. Ståhlberg joutui uuden perustuslain sisään ajajaksi. Halosesta tuli puolestaan perin pohjin uudistetun perustuslain sisäänajaja. Se on tuonut oman mielenkiinnon Halosen toimintaan presidenttinä. Unohtaa ei sovi sitäkään, että hän on tasavallan ensimmäinen naispresidentti.
Suomessa on käyty jo yli neljäkymmentä vuotta poliittista suuntataistelua presidentin perustuslaillisesta asemasta. Taistelun pituutta on ollut vaikea hahmottaa, koska siinä on ollut välillä pitkiä aselepoaikoja. Tuo 40 vuotta tuli täyteen siitä, että taistelu presidentin asemasta käynnistyi 17.7.1969, jolloin Suomen hallitusmuoto täytti 50 vuotta. Pääministeri Mauno Koivisto piti tuona päivänä puheen presidentti K.J. Ståhlbergin patsaalla. Koivisto totesi, että perustuslakien täytyi elää ja muuttua yhteiskunnan mukana. Pääministeri kertoi hallituksensa tehneen periaatepäätöksen valtiosääntötutkimuksen toimeenpanosta. Ahti Karjalaisen hallitus asetti puolestaan 9.10.1970 parlamentaarisen valtiosääntökomitean perustuslakeja uudistamaan. Noista tapahtumista alkoi voimainmittelö vahvan presidentinvallan ja parlamentarismin kannattajien välillä.
Taistelun huipentuma koettiin monien välivaiheiden jälkeen kesäkuussa 1999, jolloin nykyinen perustuslaki hyväksyttiin eduskunnan toisessa käsittelyssä vaalien jälkeen. Luonnehdin vuonna 2001 kirjassani Riisuttu presidentti tuota pitkää kamppailua presidentin asemasta 30-vuotiseksi sodaksi, mutta se ei päättynyt vielä silloinkaan. Kädenvääntö presidentin valtaoikeuksista on jatkunut lähes koko Halosen virkakauden, ja sen seurauksena perustuslaki muuttuu jälleen ensi maaliskuun alussa. Tänään pitää siis puhua yli 40-vuotisesta sodasta.
Perustuslain tarkistus kaventaa presidentin valtaa vielä nykyisestäkin. Presidentti on pudotettu 40-vuotisen taistelun aikana siltä korkealta jalustalta, jonne ensimmäisen hallitusmuodon laatijat hänet nostivat 1919.
Toinen maailmansota muutti tasavallan presidentin statusta ilman, että lainsäädäntöä olisi uudistettu. Muutokset tehtiin perustuslain tulkinnoilla. Valta keskitettiin presidentti Risto Rytille ja hänen johtamalleen sotakabinetille. Vallan keskitys perustui sodan poikkeusoloihin ja oli sen takia ymmärrettävissä. Keskitys jatkui kuitenkin myös sodan jälkeen Suomen turvallisuuden nimissä. Sodan hävinneen mutta itsenäisyytensä säilyttäneen Suomen piti ryhtyä rakentamaan uudelta pohjalta suhteita Neuvostoliitoon presidentti J.K. Paasikiven johdolla. Paasikivi joutui toimimaan vastoin kovakalloiseksi nimittämänsä kansan tahtoa. Paasikivi ryhtyi korostamaan ulkopolitiikan tärkeyttä ja presidentin asemaa ulkopolitiikan suvereenina johtajana. Hän tähdensi, että suhde Neuvostoliittoon meni kaiken muun edelle. Sisäpolitiikka alistettiin ulkopolitiikalle jopa niin, että Paasikivi kehotti kansaa valitsemaan vaaleissa uusia kasvoja eduskuntaan. Nykyisin pidettäisiin täysin sopimattoman, jos presidentti puuttuisi tuolla tavalla vaalien kulkuun.
Paasikivi aloitti myös lehdistön paimentamisen. Hän oli mieltynyt Saksan ensimmäisen kanslerin Otto von Bismarckin 1800-luvulla esittämään lausumaan. Rautakansleri Bismarck oli tokaissut, että ”jokainen valtio saa ennemmin tai myöhemmin maksaa ne ikkunaruudut, jotka sen lehdistö särkee”. Paasikivi tähdensi suomalaisille päätoimittajille, että Neuvostoliittoa koskevassa kirjoittelussa oli muistettava pitää kieli keskellä suuta kansallisen edun vuoksi.
Kekkonen meni Paasikiveäkin pitemmälle presidentin ulkopoliittisen johtajuuden korostamisessa. Hän sanoi, että jos jommankumman pitää olla rempallaan, ulko- tai sisäpolitiikan, olkoon se sitten sisäpolitiikka. Kekkosesta tuli kaikkien aikojen vahvin vallankäyttäjä tasavallan presidenttinä. Hänen asemaansa kuvasti se, että hänet valittiin poikkeuslailla presidentiksi 1974, kun hän oli kieltäytynyt asettumassa ehdolle vaaleissa. Kekkonen kohosi vuonna 1975 Helsingissä järjestetyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen jälkeen käytännöllisesti katsoen arvostelun yläpuolelle, suorastaan majesteetillisiin mittoihin.
Kekkosen vahvuus perustui hänen nauttimaansa arvostukseen, vakavasti otettavien haastajien puutteeseen sekä siihen, että hän venytti äärimmilleen tulkintansa presidentin vallasta. Professori Lauri A. Puntila luonnehti Helsingin Sanomiin 1976 kirjoittamassaan kirjoitussarjassa Kekkosen vallankäyttöä ruoskaparlamentarismiksi ‒ ilman näkyvää vaikutusta.
Sodan jälkeisten presidenttien vahva asema perustui vuoden 1919 hallitusmuodon 33. pykälään. Siinä todettiin, että presidentti määräsi Suomen suhteista ulkovaltoihin. Myös presidentin sisäpoliittiset valtaoikeudet olivat erittäin laajat. Hänellä oli muun muassa oikeus hajottaa eduskunta ja määrätä toimeenpantavaksi uudet vaalit. Presidentti valitsi pääministerin ja vaikutti myös siihen, mitä puolueita ja keitä henkilöitä hallitukseen tuli.
Kekkonen piti esimerkiksi vuoden 1958 yöpakkashallituksen jälkeen huolen siitä, ettei hallitukseen nimitetty henkilöitä ja puolueita, joita Neuvostoliitto karsasti. Neuvostoliitto pääsi näin vaikuttamaan Suomen ministerivalintoihin. Martti Ahtisaari ilmoitti puolestaan vaalikampanjan aikana tietoisena presidentin vallasta, ettei hän nimittäisi Paavo Väyrystä ulkoministeriksi. Ahtisaari vahvisti kantansa valittuna presidenttinä 7.4.1994. Hän lisäsi kuitenkin, että hyväksyisi Väyrysen jollekin muulle paikalle hallitukseen. Ahtisaaren suorasukaisesti ilmaisema kanta ei perustunut itänaapurin tahtoon, vaan hänen ja Väyrysen näkemyseroihin sekä henkilökohtaiseen antipatiaan.
Presidentin vallankäytössä tapahtui paluu taaksepäin, kun Kekkonen joutui luopumaan virastaan syksyllä 1981. Hänen seuraajansa Mauno Koivisto piti tiukasti kiinni presidentin asemasta ulkopolitiikan suvereenina johtajana, mutta hän antoi hallitukselle ja eduskunnalle lisää siimaa sisäpolitiikassa. Koivisto halusi palauttaa terveen parlamentaarisen tasapainon eduskunnan ja sen luottamusta nauttivan hallituksen sekä presidentti-instituution välille.
”Presidentillä on Suomessa laajat valtaoikeudet, joita on käytettävä säästeliäästi. Lähtökohtani on käyttää niitä mitä säästeliäimmin”, Koivisto lupasi heti kautensa alussa. Yleisesti ottaen tämä pitikin paikkansa ehkä vuoden 1987 hallitusratkaisua lukuun ottamatta. Koivisto nimitti silloin pääministeriksi kokoomuksen Harri Holkerin ja sivuutti porvarillisten puolueiden puheenjohtajien tahdon, jonka he olivat tosin ilmaisseet salaisessa kassakaappisopimuksessaan.
Presidentin valtaoikeuksia alettiin vähentää Kekkosen kauden jälkeen. Tärkein syy siihen olivat huonot kokemukset Kekkosen pitkältä valtakaudelta. Kekkonen venytti välillä tulkintojaan presidentin valtaoikeuksista laillisuuden tai poliittisen sopivuuden äärirajoille. Hän myös turvautui toimintatapoihin, joita perustuslaki ei tuntenut. Kekkonen teki esimerkiksi vuonna 1970 UKK-sopimuksen nimellä tunnetun sovintoesityksen työmarkkinoille. Mutta toisaalta ei tuollaisia toimia ollut kiellettykään, ja sen hän tiesi. Kun presidentti runnasi Martti Miettusen hätätilahallituksen marraskuussa 1975 tv-kameroiden edessä, hän torjui kritiikin jo ennalta tokaisemalla, että syyttäkää tästä kaikesta minua, Kekkosta. Häntä sai siis kritisoida, mutta hän ei aikonut välittää kritiikistä. Hän katsoi toimivansa maan parasta ajatellen.
Pääministeri Koivisto joutui mittelemään voimia presidentin kanssa 1981, Kekkosen viimeisen virkavuoden aikana. Kekkonen halusi Koiviston pois pääministerin paikalta, mutta hänen voimansa eivät enää siihen riittäneet. Koivisto ryhtyi ikävien kokemustensa vakuuttamana ajamaan presidentin vallan vähentämistä. Koiviston näkemys painoi, olihan hän tasavallan presidentti. Myös monet valtiosääntöasiantuntijat ja politiikan journalistit olivat kavahtaneet Kekkosen tulkintoja presidentin valtaoikeuksista.
Suora, kaksivaiheinen kansanvaali ja presidentin valtakausien rajaus kahteen peräkkäiseen kuusivuotisjaksoon ovat perua Koiviston vauhdittamasta uudistuksesta. Ne olivat ensimmäisiä suuria uudistuksia, joita vanhaan hallitusmuotoon tehtiin.
Presidentin vallan vähennystä joudutti myös Suomen liittyminen Euroopan unioniin 1995. EU:ssa tehtävät päätökset rinnastetaan osaksi sisäpolitiikkaa. Ei ollut ajateltavissa, että presidentti olisi johtanut tai osallistunut aktiivisesti sisäpolitiikan piiriin kuuluvien EU-asioiden valmisteluun ja niistä päättämiseen. Presidentiltä puuttui valmistelukoneisto. Hän ei ehtisi millään perehtyä kaikkiin EU-politiikan kiemuroihin. Sen takiakin oli siis rajattava presidentin valtaa.
Martti Ahtisaaresta tuli ensimmäinen suorassa kansanvaalissa valittu presidentti, ja se näkyi uudenlaisena toimintakulttuurina. Ahtisaari toi viran hoitoon mutkattomuutta, konstailemattomuutta ja lähestyttävyyttä. Ahtisaaren toimintatyyliin vaikutti osaltaan hänen karjalainen välittömyytensä, mutta kyse oli myös tietoisista valinnoista olosuhteiden muututtua perusteellisesti.
Neuvostoliitto oli romahtanut 1991, ja Suomi liittyi EU:hun 1995. Vuodesta 1948 voimassa ollut ystävyys-, yhteistoiminta ja avunantosopimus oli muuttunut osaksi historiaa. Presidenttiä ei tarvittu enää Suomen idänsuhteiden henkilökohtaiseksi takuumieheksi. Suomen viiteryhmäksi tulivat EU-maat, ja Suomi haki EU-jäsenyydestä myös turvaa itselleen. Suomi ryhtyi tekemään ulko- ja sisäpoliittisia päätöksiä yhdessä muiden EU-maiden kanssa. Suomen Venäjä-suhteisiin tuli uusi ulottuvuus. Suomi hoitaa suhteitaan Venäjään osittain EU:n kautta. Osittain suhteita hoidetaan entiseen tapaan suorissa kontakteissa kahden maan presidenttien välillä.
Ratkaiseva kädenvääntö tasavallan presidentin valta-asemasta käytiin Ahtisaaren aikana. Ahtisaari tajusi poliittiset realiteetit ja hyväksyi presidentin sisäpoliittisen vallan vähentämisen, mutta piti tiukasti kiinni presidentin ulkopoliittisista valtaoikeuksista. Presidentiltä otettiin vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa pois sisäpoliittisen vallankäytön keskeiset instrumentit, muun muassa oikeus hajottaa eduskunta ja valita pääministeri. Presidentin asema ulkopolitiikan johtajana heikkeni niin ikään. Presidentin rinnalle ulkopolitiikan johtajaksi nostettiin valtioneuvosto. Vahvaa presidentinvaltaa ei voinut puolustaa enää entisin perustein.
Esko Ahon hallituksen tarkoitus oli siirtää Suomen EU-jäsenyyden takia esitetyssä perustuslain osittaisuudistuksessa kaikki EU-asiat pääministerin vastuulle, mutta se ei onnistunut. Ahtisaari kiisti nimittäin eduskunnan ja sen perustuslakivaliokunnan tulkinnan, että hallitus vastaa kaikkien EU-asioiden valmistelusta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa myöten ja että valtioneuvosto päättää Suomen edustuksesta EU:n huippukokouksissa. Perustuslakivaliokuntaa johti muuten tuolloin Sauli Niinistö. Ahtisaari saneli joulukuussa 1994 valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman, jossa hän totesi, että presidentillä oli oikeus päättää hallitusmuodon 33. pykälän nojalla, mitkä asiat kuuluivat hänen toimivaltaansa. Ahtisaari taisteli päättäväisesti presidentin ulkopoliittisen vallan säilyttämiseksi ennallaan.
Vastarinta ei kestänyt. Ahtisaarella ei ollut riittävästi voimaa vastustaa parlamentaarista painetta. Uusi pääministeri Paavo Lipponen ja presidentti Ahtisaari sopivat 31.5.1995, että pääministeri edustaa aina Suomea EU:n huippukokouksissa ja että presidentti päättää itse, osallistuuko hän niihin. Tämä oli erittäin merkittävä linjaus, koska Ahtisaari tunnusti nyt, että pääministeri ottaa osaa kaikkiin EU:n huippukokouksiin ja että presidentti osallistuu niihin harkintansa mukaan. Pääministeristä tuli siis tuolla sopimuksella Suomen EU-politiikan tosiasiallinen johtaja.
Ahtisaari ryhtyi ilmoittamaan valtioneuvostolle kirjallisesti osallistumisestaan huippukokouksiin. Hallitus kirjasi sen tiedoksi ja nimitti sen jälkeen pääministerin ja presidentin Suomen EU-valtuuskuntaan. Ahtisaari järjesti Suomelle kaksi lautasta EU:n huippukokousillallisille maan perustuslakiin vedoten, joten lautaskiistoja ei juuri nähty muuta kuin teorian tasolla. Tarja Halonen jatkoi Ahtisaaren aloittamaa käytäntöä ja piti kiinni siitä, että hän ilmoittaa hallitukselle, milloin osallistuu EU:n huippukokouksiin.
Halosen asema riisuttuna presidenttinä on ollut täysin toisenlainen kuin kymmenen edeltäjänsä. Halonen ei ole voinut olla korkeuksista jyrähtelevä, nyrkkiä pöytään lyövä ja poliitikkoja ojentava presidentti. Hänellä ei ole perustuslaillisia valtuuksia toimia niin. Halonen on muutenkin halunnut arkipäiväistää presidentti-instituutiota vielä siitä, mitä Ahtisaari teki.
Halonen ei ole yrittänyt olla Kekkosen tapainen suuri oraattori, merkittävien puheiden pitäjä, tai Koiviston kaltainen julkisuuskaappari. Koivistohan meni silloin tällöin tv:n ja radion suoriin lähetyksiin kertomaan kantansa, kun hän tunsi polttavaa ottaa julkisesti kantaa. Koivisto halusi puhua suoraan kansalle ja ohittaa toimittajat. Kekkosen puheet ja Koiviston tv-esiintymiset nousivat usein kansallisiksi puheenaiheiksi.
Halonen on esiintynyt usein tiedotusvälineissä. Hän on järjestänyt televisioituja presidenttifoorumeita, antanut ”lennossa” haastatteluja ja ollut muutenkin suhteellisen helposti median käytettävissä. Presidentti ei ole enää poliittisen vallankäytön ykkönen, joten Halosen on ollut järkevää hyödyntää auenneet tilaisuudet. Hän on kertonut usein kantansa, kun siihen on tarjoutunut luonteva tilaisuus toimittajien lähestyttyä häntä. Tiedotusvälineet seuraavat yhä silmä tarkkana presidentin tekemisiä, mutta presidentti ei ole enää sellainen toimitusten himoama mediatähti kuin vanhan perustuslain aikaiset presidentit olivat.
Halosta voinee luonnehtia tästä syystä ja hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella pienten kirjainten presidentiksi. Hän ilmaisee itseään julkisuudessa mieluummin varovaisesti ja kiertäen kuin puhumalla suoraan oikeilla nimillä. Kun Halosen mediaesiintymisiä lasketaan aikanaan, tullaan todennäköisesti huomaamaan, että hän on lyönyt niiden määrässä laudalta jokaisen kymmenestä edeltäjästään. Tämän perusteella voi sanoa, että Halonen on ajanut uuden perustuslain hyvin sisään. Hän kuuluu ja näkyy, mutta ei jyrähtele, koska hänellä ei ole jyrähtelijän valtuuksia.
Halonen on tuonut presidentin viran hoitoon tavallisuutta. Hän on ‒ Kalliossa kasvaneena ‒ vierastanut mahtipontisuutta ja liiallista protokollan mukaista pokkurointia. Alussa herätti huomiota, kun Halonen ilmestyi teatteriesityksiin ja erilaisiin yleisötapahtumiin muina naisina. Hän ei halunnut, että yleisö olisi joutunut nousemaan ylös, kun hän saapui paikalle. Kansa on oppinut hyväksymään presidentin arkipäiväisen tyylin ‒ lippalakkeineen ja tuulipukuineen.
Halonen ei silti ole ollut vallankäyttäjänä merkityksetön tai profiiliton. Hän osoitti kautensa alussa eräissä korkean tason virkanimityksissä, että hän pitää tiukasti kiinni presidentin sisäpoliittisista valtaoikeuksista vaikka vastoin hallituksen tahtoa. Halonen on osoittanut vahvaa tahtoa myös ulkopolitiikan johtajana. Hän on pitänyt 12 vuoden aikana kiinni omista arvostuksistaan ja näkemyksistään niin, että siitä on aiheutunut silloin tällöin melkoisia jännitteitä hänen sekä hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan utvan välille. Pääministeri Lipposen ja Halosen tahdot törmäsivät yhteen EU:n huippukokousten yhteydessä. Myös pääministeri Matti Vanhanen sai tuntea, miltä tuntuu työskennellä omista kannoistaan kiinni pitävän presidentin kanssa ulkopolitiikan jaetun johtajuuden aikana.
Halonen on korostanut toistuvasti, viimeksi sunnuntai-iltana Arto Nybergin haastattelussa, ettei perustuslakia ole viisasta uudistaa kovin usein. Hän on vedonnut siihen, että kokemuksia laista kannattaisi hankkia muidenkin presidenttien ajalta ennen kuin sitä uudistetaan. Vetoomukset ovat kaikuneet kuuroille korville. Presidentin valtaa koskevat perustuslain tarkistukset tulevat voimaan ensi maaliskuun alussa, eikä ole mikään salaisuus, että Halosen halu pitää kiinni kannoistaan on yksi syy muutokseen. Perustuslain tarkistuksella lopetetaan kädenvääntö siitä, kuka johtaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa EU:ssa. Presidentin lainsäädäntö- ja virkanimitysvaltaa vähennetään niin ikään.
Perustuslakiin jää yhä maininta ulkopolitiikan kaksipäisestä johtajuudesta eli että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Käytännössä hallituksen ja presidentin välisessä työnjaossa presidentille jää kahdenvälisten suhteiden hoito EU:n ulkopuolisiin maihin, muun muassa Venäjään, Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Presidentti edustaa Suomea myös Yhdistyneissä kansakunnissa. Seuraava presidentti ei siis jää suinkaan representatiiviseksi figuuriksi. Hänen tonttinsa ulkopolitiikan johtajana on merkittävä.
Perustuslain tarkistuksessa on myös määritelty, miten presidentin ja hallituksen erimielisyydet ratkotaan. Tahtojen törmätessä ratkaisua kiistaan pitää hakea eduskunnasta. On todennäköistä, että eduskunta tukee kiistoissa mieluummin enemmistöhallitusta kuin presidenttiä.
Hyvät kuulijat!
Ensi vuoden alussa valittavan 12. presidentin valtaoikeudet ovat kaikkia edeltäjiään suppeammat, mutta se ei ole vähentänyt mielenkiintoa presidentinvaaleja kohtaan. Henkilövaali sytyttää suomalaisia. Tuntuu kuin tässä käytäisiin postuumisti Kekkosen ajan presidentinvaaleja.
Presidenttiehdokkaiden kommenttien perusteella näyttää siltä, etteivät he tyydy ainakaan seremoniallisen valtionpään rooliin. Gallupien kärkiehdokkaat ovat kokeneita poliitikkoja, jotka tuskin pyrkivät Mäntyniemeen levätäkseen laakereillaan. Esimerkiksi Sauli Niinistö on kertonut haluavansa järjestää jonkinlaisia omia iltakouluja hallituksen kanssa. Sitä on tulkittu yritykseksi vaikuttaa hallitukseen. Paavo Väyrynen on taas ilmoittanut käsityksenään, että presidentille jää yhä rooli EU-politiikassa.
Tämä tietää sitä, että perustuslaillisista jännitteistä presidentin ja hallituksen välillä tuskin päästään eroon vieläkään. Yli 40 vuotta kestänyt kädenvääntö jatkuu todennäköisesti jossakin muodossa, vaikka mahdolliset kiistan aiheet on rajattu aiempaa selvästi suppeammiksi. Jossakin taustalla odottaa myös yhä suuri linjaratkaisu siitä, pysyykö Suomi sotilasliittojen ulkopuolella vai hakeeko se Naton jäseneksi. Tässä asiassa tasavallan presidentille kuuluu yhä suuri sananvalta.
Arvoisat juhlavieraat!
Meillä äänestäjillä riittää siis mielenkiintoista seurattavaa myös seuraavan presidentin virkakaudella 2012‒2018.
Hyvää itsenäisyyspäivän jatkoa teille kaikille ja muillekin suomalaisille!
