Talvisodan päättymisen muiston tilaisuus Keminmaalla

sunnuntaina 10.3.2013 klo 14.00

Puhe: oikeustieteen tohtori Hannele Pokka

”Sinä syksynä 1939 suuret sopulilaumat vaelsivat Petsamon jängillä. Vanhat ihmiset sanoivat sen tietävän sotaa. Sopulilaumat eivät olleet ainoa enne. Huhuttiin jopa maailmansodasta. Minulle sota oli vielä silloin käsittämätön asia, kävin toista vuotta Salmijärven kansakoulua.
Joulukuun ensimmäisenä päivänä ennustukset alkoivat käydä toteen. Aamulla menimme sisareni kanssa kouluun, mutta kesken päivän opettaja sai tiedon sodan syttymisestä. Oppilaiden käskettiin lähteä kiireen vilkkaa kotiin. Ennen lähtöämme opettaja piti meille lyhyen hartaushetken, rukoillen Jumalaa kääntämään katseensa Suomen kansan puoleen.
Juoksimme sisareni kanssa järven jään yli suoraan kotiin. Lunta oli vähän, pakkasta kymmenkunta astetta ja päivä oli hämärä kaamospäivä.
Kotona kaikki oli sekaisin. Joku oli käynyt ilmoittamassa äidille sodan syttymisestä ja että oli lähdettävä evakkoon.
Äiti voivotteli hermostuneena, ei näyttänyt tietävän mitä tekisi, kaikki tavarat ja vaatteet tuntuivat tärkeiltä, kohta oli lattialla nyytti nyytin vieressä, kaikkia tuskin millään keinolla saisimme kuljetettua mukanamme. Aamulla tehty pullataikina oli pitkin pöytää.
Outo mies kävi ovella hoputtamassa. Oli kiire. Kohta poltetaan koko Salmijärven kylä ja viholliset voivat rynnistää tänne minä hetkenä hyvänsä. Autoja menee vielä ja kaikki otetaan kyytiin.
Miten sitä kuorma-autolla Rovaniemelle lasten kanssa? Paleltuvat sinne auton lavalle, äiti ihmetteli.
Menkää sitten jään yli Norjaan, sinne on menossa paljon muitakin, mies vastasi.
Juoksin rantaan ja katsoin järvelle pimeyteen.  Tummia hahmoja liikkui jäällä. Ne vaelsivat kohti Norjan puolta.
Äiti, jäällä on paljon menijöitä, toimitin juostuani sisälle.
Pakkohan tästä johonkin on lähteä, äiti viimein päätti ja alkoi kantaa nyyttejä vesikelkkaan.
Äiti kiskoi vesikelkkaa jäällä ja kuusivuotias Elsa istui kuorman päällä. Minä istutin potkukelkkaan seitsemän vuotta vanhan sisareni Eiran ja yritin parhaani mukaan pysyä äidin rinnalla.
Joka puolella näkyi ihmisiä. Välillä pysähdyimme kuuntelemaan lentokoneen surinaa, arveltiin vihollisen koneeksi. Mutta eteenpäin oli päästävä.”

Näin muistelee entinen petsamolainen, Aila Eriksson evakkomatkaansa Petsamosta Norjaan talvisodan puhjettua. Evakkomatkasta tuli pitkänpuoleinen, mutta se on toinen tarina. Erikssonin kirjoitus julkaistiin muutama vuosi sitten kirjailija Joni Skiftesvikin toimittamassa kirjassa ”Petsamo – Suomen itäinen käsivarsi”.

Näitä äkkilähtöjä evakkoon vihollisen hyökkäyksen alta tapahtui pitkin itärajaamme Petsamosta Karjalan kannakselle. Yksi koskettavimpia karjalaisten evakkoretkestä on mielestäni Veikko Lavin laulu ”Evakko”, jossa on sanat ”häipyi rakkaat mannut sekä kotikujan pää, sinne kattoin päälle oma taivaspläntti jää, kyyneleiden määrää ei vain enää ole muistanut, karjalaisten elontahtoa ei sota suistanut.”

Talvisodan alku on varmasti jäänyt pysyvästi kaikkien evakkolasten mieleen. Lukemistani muistelmista ja sotahistorioista saa kuvan, ettei sotaan juuri uskottu, mutta jatkuva keskustelu sodan uhasta oli ahdistavaa. Kun sota sitten alkoi, se tuli jollain lailla yllätyksenä ja epätodellisena. Yhtäkkiä taivas oli täynnä pommikoneita, jotka pudottivat pommeja. Miehet joutuivat rintamalle. Kohta joutuivat lähtemään myös naiset ja lapset, mukanaan vain vähän ruokatarpeita ja vaatteita. Sen pelon määrää on turha yrittää kuvata.

Viime sotien aikana yli 400 000 suomalaista joutui lähtemään omilta mailtaan, omista kodeistaan, osa kaksi kertaa. Lapissa, paitsi Petsamosta myös muualta itärajalta; Kemijärveltä, Sallasta, Savukoskelta ja Pelkosenniemeltä jouduttiin evakkoon jo talvisodan puhjettua. Lapin sodan aikana koko Lapin läänin silloinen väestö joutui evakkoon, osa Ruotsiin, osa isänmaan suojatuimmille alueille etelään.

Edesmennyt isoisäni taisteli talvisodassa Sallan rintamalla. Itse hän ei sotakokemuksistaan juuri puhunut.  Historian kirjoista olen lukenut, että  Sallan rintamalla pataljoonan verran suomalaisia puolusti kotiseutua ylivoimaa vastaan sisukkaasti ja hellittämättömästi. Kemijärven itäpuolella olevan Mäntyvaaran laelle, jossa käytiin yksi talvisodan ratkaisevista torjuntataisteluista, on pystytetty muistolaatta, jossa lukee ”Tässä auttoi Herra”.

Talvisota oli täynnä väkeviä tuntoja alkuhetkistä rauhantekoon. Ensin häikäilemätöntä voimapolitiikkaa, sodan julmat kasvot, sitten oman maan sitkeää puolustamista, suurta sankaruutta ja uhrautumista sekä rintamalla että kotirintamalla, lopuksi päättäväistä tahtoa suostua lähes mahdottomiin rauhanehtoihin. Itsenäisyys pelastui, mutta tylyt rauhanehdot olivat järkytys ja liput olivat puolitangossa. Mutta rauha on aina väkivaltaa parempi. Rauha on toivon mahdollisuus.

Tänä vuonna talvisodan päättymisestä on kulunut 73 vuotta ja Lapin sodan päättymisestä kohta 68 vuotta. Viime sodissa lähes 100 000 miestä ja naista menetti henkensä ja yhtä monelle jäi sodan aiheuttama pysyvä vamma. Tuhansien perheiden oli tultava toimeen ilman isää tai poikia. Puoli miljoonaa karjalaista, petsamolaista ja luovutetun Sallan asukasta joutui rakentamaan uudet kodit ja aloittamaan elämänsä oudossa ympäristössä. Sotaleskiä oli noin 30 000 ja sotaorpoja kaksinkertainen määrä.

Runsaassa seitsemässäkymmenessä vuodessa tämä joukko on jatkuvasti huvennut. Sotaveteraaneja oli viime vuonna vajaa 40 000, heistä sotainvalideja runsas 5000. Lähes joka kolmas veteraani on rintamanainen. Veteraanien keski-ikä on noin 90 vuotta. Sotaorpoja lienee keskuudessamme noin 50 000. Kaikki hekin ovat jo eläkeiässä.

Sodat ovat miesten tekoja, kun kansojen historioita kirjoitetaan, mutta naiset hoitavat suuren osan sodan jättämistä jäljistä. Talvisodan puhjettua naiset astuivat miesten töihin teollisuudessa ja maatiloilla. Ilman naisia ja kotirintamalla tehtyä työtä rintamallakaan ei olisi kestetty. Naisten osuudesta Suomen sotavuosien selviytymisessä on kirjoitettu vasta aivan viime aikoina. Esimerkiksi lotat, Suomen suurin rauhanajan naisjärjestö, sai arvostuksen tekemästään työstä vasta parikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen kotirintaman ja rintaman lotat ovatkin järjestäytyneet. On kirjoitettu hienoja matrikkeja lottien työstä, mm. Lapin lottien historia valmistui vasta viitisen vuotta sitten.

Hienoja eleenä puolustusvoimien ylipäällikkö Mannerheim myönsi päiväkäskyssään äitienpäivänä 1942 Vapaudenristin kaikille äideille ”suuren kiitollisuuden ja kunnioituksen osoituksena”. Kaatuneitten muistopäivää vietämme toukokuun kolmantensa sunnuntaina.
Sotaorpojen asiat ovat viimeisimpänä nousseet yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kaatuneiden omaisten liitto on tuonut sotaorpojen asian keskusteluun valtiovallan kanssa. Ja sotaorvot itse ovat kirjoittaneet elämästään kohta kirjastollisen kirjoja. Kirjoitukset puhuttelevat. Sotaorvon elämää voi kuvata lyhyestikin kuten Niilo Rauhala runossaan sotalasten kesäjuhlassa vuonna 1993: ”Mitä kannat repussasi? Kannan orvon ikävää. Koti, metsät, meri, taivas.
Äidin silmät kauas jää.”
Nyt vastuu veteraanien jättämästä perinnöstä on meillä, nuoremmilla sukupolvilla. Niin kuin veteraanien iltahuuto-laulussakin sanotaan: teidän vuoronne nyt on. 

Talvisota on suomalaisille rakas sota, jos niin nyt voi sodasta puhua. Talvisodan henkeä manataan esiin vaikeina aikoina poliitikkojen toimesta ja talvisotaa pidetään suomalaisen sisun ja päättäväisyyden sankarinäytteenä.

Jokaiselle sukupolvelle elämä antaa omat haasteensa. Veteraanisukupolven osana oli elää sodat ja rakentaa maa uudestaan. Heidän uurastuksensa ansiosta saimme maan, joka on yhä maailman mittapuussa vauras.

Nyt murehdimme taloustaantumaa ja euron kriisiä ja ilmastomuutosta, joka sotkee säät ja ilmakehän. Ihmiset ovat pohjoisesta joutuneet muuttamaan koulutuksen ja työn perässä etelän kaupunkeihin viime vuosikymmenet vauhdilla, joka on tyhjentänyt maaseutua tehokkaammin kuin Lapin sota. Vanhaa teollisuutta Lapissa ja koko maassa on lopettanut toimintansa Suomessa, kun muualla maailmassa sama työ tehdään halvemmalla. Uusilla toimialoilla on niilläkin suuria haasteita. Matkapuhelinvalmistuksen ongelmat näkyvät Suomessa suurina irtisanomisina ja toimintojen lakkauttamisina.

Samanaikaisesti on menossa toinenkin suuntaus, jossa pohjoinen on politiikan ja talouden keskiössä. Pohjoinen Jäämeri sulaa ilmastomuutoksen vuoksi ennätysvauhtia ympärivuotiselle laivaliikenteelle Euroopasta Aasiaan. Jäämeren ja ympäröivien alueiden luonnonrikkaudet, öljy, kaasu ja mineraalit kiinnostavat sekä valtioita että kansainvälisiä suuryrityksiä. Pohjoinen ei ole enää kaukana kaikesta, vaan tapahtumien keskipiste.

Tulevina vuosina kilpa arktisten alueiden luonnonvaroista kovenee, sillä niille on kysyntää maailman kasvualueilla. Samalla huoli arktisen luonnon haavoittuvuudesta kasvaa, sillä pohjoinen luonto ei kestä mitä vain. Lapille ja Suomelle uusi pohjoinen tarjoaa mahdollisuuksia, sillä pohjoisilla alueilla tarvitaan luonnonvarojen kestävän käytön huippuosaamista.

Viime vuosien kehitystä seuratessa moni on huokaissut, olisipa Petsamo vielä Suomella. Juuri ennen talvisotaan Petsamossa oli avattu nikkelikaivos, jonka tuotoilla Suomen valtio maksoi velkansa. Eduskunta oli hyväksynyt rautatiesuunnitelman, jolla rata olisi rakennettu Rovaniemeltä Petsamoon. Voi vain miettiä, kuinka paljon tasapainoisempi Suomen ja Lapin kehitys olisi ollut, jos Petsamo jäättömine satamineen olisi pysynyt Suomella.

Kenraali Gustaf Hägglund kertoi muutama vuosi sitten julkaistuissa muistelmissaan, että ajatus Petsamon vuokraamisesta Suomelle oli vahvasti esillä Suomen teollisuuspiireissä 1990-luvun puolivälissä, kun Venäjällä presidenttinä oli Boris Jeltsin. Presidentti Ahtisaari ei Hägglundin mukaan asiasta innostunut ja niin ajatus hautautui.
Tänään haaveillaan taas rautatiestä Lapista Jäämerelle. Helsingin ministeriöissä hanketta pidetään kalliina, mutta epäilemättä ratayhteys tarvittaisiin.

Tänä päivänä Lappi on vahvasti kansainvälinen maakunta. Rajat, jotka ennen erottivat, yhdistävät. Lappi myös vastaanottaa vuosittain satoja tuhansia ulkomaisia matkailijoita. Kansainvälistymisestä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi omat juuret ovat lappilaisille tärkeitä. 
Keskuudessamme elää yhä runsaasti naisia ja miehiä, joille yli seitsemänkymmenen vuoden takainen sota-aika ja evakkotaival ovat omakohtaisesti elettyä elämää. Heille olemme paljon velkaa, ja he antavat meille mallin, mihin ihminen pystyy, kun tarve on suurin.

Hyvät juhlavieraat! Toivotan teille kaikille antoisaa juhlapäivää ja onnea ja terveyttä omaan elämäänne! Kiitos, kun sain olla tässä juhlassa kanssanne.